Miten eroon katkeruudesta?

Noin 8v sitten mies jätti minut ja alle kymmenvuotiaat lapset.



Tapasimme lukiossa, en heti päässyt opiskelemaan haluamalleni alalle, mutta sain kivan työpaikan. Mies opiskeli ja valmistui, syntyivät lapset ja minun työpaikkani lopetettiin. Yhdessä sovimme että lähden opiskelemaan jos vain pääsen, mies oli nyt hyvä palkkaisessa työssä ja olinhan minä häntä sponssannut 4v kun hän opiskeli.



Ilokseni pääsin opiskelemaan ja minun mielestäni kaikki oli hyvin, tosin rankkaa oli ja yhteistä aikaa miehen kanssa ei oikeastaan lainkaan. Vuosi opintojeni aloituksen jälkeen mies ilmoitti että hän lähtee, hän ei ole onnellinen kanssani ja hänellä on toinen.



Olin tietenkin raivoissani, pettynyt ja ahdistunut, surullinen mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa opiskelua ja elämää lasten takia niin normaalina kuin mahdollista.



Aika harvassa olivat ne ystävät, joille kerroin miltä oikeasti tuntui. Vieraammat kuittasivat leikkimielisesti olet nyt sinkku eikun uutta hakemaan, sellaista sattuu jne. vaikka koko elämäni pohja, luottamus toiseen ihmiseen oli poissa. Kesti vuosia ennenkuin ajattelin että olen selvinnyt jollakinlailla erosta.



Tänä keväänä kuoli erään "ystäväni" mies, sellaisen ystävän joka oli iloisena kertoillut tapaamisista entisen mieheni ja tämän uuden naisystävän kanssa, puoli vuotta eromme jälkeen, lähettämättä minulle jätetylle vaimolle edes joulukorttia. Minua ei koskaan kutsuttu, niinkuin ennen, heille vieraillulle, kun nyt tulee vain pareja. Tapasimme joskus yhteisten tuttujen luona.



Jonkunlaiset käytöstavat omaavana lähetin ystävälle surunvalittelukukkia ja menin kutsusta hautajaisiin, soitin hautajaisten jälkeen kysyen lesken vointia. Olemme tapailleet kevään aikana muutamia kertoja. Leskellä on paljon ystäviä, sukulaisia ja lohduttajia, mutta jostain syystä hän ottaa minuun usein yhteyttä, olenhan ilman puolisoa ja minulla on aikaa kuunnella (hassu ajatus joka tuntuu olevan aika monella, yksinäisellä kahden lapsen äidillä on enemmän aikaa kuin naimisissa olevalla kahden lapsen äidillä).



Mikä sitten katkeroittaa mieltäni? Tämä ihminen, jota minä nyt velvollisuudesta lohdutan, ei luultavasti uhrannut ajatustakaan sille miltä minusta tuntui kun jäin lähes rahattomana etsimään kotia itselleni ja lapsille, ainakaan hän ei kokenut velvollisuudekseen kertaakaan kysyä miltä minusta tuntui. Samoin se miten paljon syyllisyyttä eronnut saa kokea vaikka viimeiseen asti olisi hallunnut pelastaa liittonsa.



En haluasi olla katkera, enkä mielestäni ole ollutkaan ennen tätä kevättä.