Mies lähti

Tosin pyynnöstä. Katsotaan, tuoko pieni ero selvyyttä asioihin. Jos ei muuta, niin ehkä tää toimii edes hengähdystaukona. Riidelty on todella paljon, astioita on rikottu, ollaan ajettu toisemme äärirajoille. Näin kirjoitettuna se tuntuu ihan älyttömältä, mutta siinä tilanteessa se toinen vain saa pään niin sekaisin ja vihaiseksi.



Minulla on lapsia ja hänellä ei. Olen menettänyt monta läheistä ihmistä ja kokenut sairauden. Ajatusmaailmani ja arvoni ovat sen seurauksena erilaiset, puolisolle ei juuri elämäntapahtumia ole kertynyt. Väitän (en välttämättä ole oikeassa) että olen ihmisenä kypsempi. Kumpikin luulee aina olevansa oikeassa. Minua satuttaa, että hän ei välitä lapsistani niin paljon kuin toivoisin. Hän "hyväksyy, että minulla on lapset".



On ollut tosi repivää, ja nyt täyttyi mitta niin, että pyysin, josko hän voisi asua vähän aikaa muualla. JOs on tarve, sitten minä asun sen jälkeen vähän aikaa jossain toisaalla lasten kanssa. Hätiköityjä ratkaisuja en halua tehdä. Toisaalta elämän ei kai kuulu olla jatkuvaa valtataistelua ja riitaa. Voimat loppuvat, vatsa reistailee, päätä särkee, hampaat narskuu.



Toivottavasti tein oikein. Toivottavasti asiat selkiävät ajan kanssa. On kai sekin mahdollista, että opin ja tajuan, että minulla voi olla erikseen mies ja erikseen lapset. Kaikki parisuhteet eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki perheet ydinperheitä. Jospa vaan oma pääkin jaksaisi ymmärtää sen, ja itsekin osaisin kasvaa ihmisenä. Ja puoliso tahollaan myös. Toivon.