alopecia areata

Mulla on ollut jo useamman vuoden ajan tuo tauti ja kroonisena.

Mulla alkoi aika rajusti ja samalla kerralla tuli paljon läiskiä jotka sulautui toisiinsa. Tällä hetkellä multa puuttuu noin puolet hiuksista ja oon sairastanut jo ainakin 5 vuotta.

Tautiin voi saada kortisoniliuosta jota levitetään hiuspohjaan, mutta usein hiusten lähtö jatkuu kuurin päätyttyä. Oikeeta hoitokeinoa ei taida olla.

Sanoisin, että ei se niin kamalaa sitten kuitenkaan ole, monilla on paljon suurempia huolia. Ymmärrän toki pelon tunteen ja tiedän miltä se tuntuu.

Sun tilanne kuulostaa kuitenkin vielä aika rauhalliselta, joten ei kannata panikoitua. Useissa tapauksissa nuo pienet läiskät häviävät itsestään ajan kanssa.

Monet lähteet väittävät että stressillä on yhteys taudin puhkeamiseen ja sen pahentumisvaiheisiin, joten itse lähtisin parantamaan tilannetta sieltä, jos mahdollista tai siihen on syytä.

Toivotan stressivapaata kesää ja jaksamista. :)

Itsekin olen kärsinyt tästä koko elämäni ajan. Valmistun nyt keväällä lukiosta ja olen juuri hommaamssa itselleni peruukkia. Lapsesta asti on välillä joutunut kammpailemaan ikävän vaivan kanssa. Kirjoitan aiheesta blogia, löytyy osoitteesta.

http://prinsessailmankruunua.blogspot.com/

Multa löydettiin ensimmäinen kalju kohta takaraivolta kampaajalla toukokuussa 2001. Olin muutamaa viikkoa aiemmin ollut silmien likinäköleikkauksessa, joten ajattelin että on hermoilusta ja stressistä johtuvaa.

Homma meni sitten vähitellen pahemmaksi. Vaikeimmillaan mulla oli n. 8-10 kaljua kohtaa päässä (n.5cm halkaisijaltaan). Jossain vaiheessa paljaita alueita oli myös kulmakarvoissa ja alapääkarvoissa.

Pahimpina aikoina kävin yksityisellä ihotautilääkärillä pistämässä kortisoni-injektioita kaljuihin. Nämä auttoivat sen verran että hiuksia kasvoi ja saatiin vähän kaljuja kohtia peittoon. Uudet hiukset olivat ihan mustia (olen ristiverinen).

Tilanne oli pahimmillaan vuosina 2002-2003. Hetkittäin mietin myös peruukin hankkimista vaikka jakauksen paikkaa vaihtelemalla pystyin aika hyvin salaamaan tilanteen muilta. Olin todella epätoivoinen vaikka tilanteeni ei ollut läheskään niin paha kuin edellisillä kirjoittajilla. Suurin osa ihmisistä ei ymmärtänyt ahdistustani. Mieheni ajoi mut pois peilin edestä aina kun huomasi mun etsivän uusia kaljuja. Kerran löysin uuden kaljun työpaikan vessassa ja itkin siellä aika kauan ennenkuin pystyin palaamaan taas paikalleni. Eräs kuuskymppinen miespuolinen ihotautilääkäri "lohdutti" mua sanomalla että: "Katsos, minäkin olen kalju ja tässä sitä vaan ollaan".

Vuonna 2004 aloin odottaa esikoistamme ja tilanne korjaantui itsestään. En tiedä vaikuttivatko hormoonit vai johtuiko siitä että jätin kaljujen jatkuvan tunnustelun ja keskityin ajattelemaan vaan vaaleanpunaisia vauvajuttuja. Saattoi olla sattumaakin. Raskausaikana mulla oli taas ihanan paksu kuontalo. Tuon jälkeen olen saanut toisenkin lapsen ja imettänytkin yli kolme vuotta yhteensä. Kaljut eivät ole koskaan palanneet, ainakaan toistaiseksi.