Turhautunut ja v****tunut kotiäiti tilittää.

kaiken minkä kirjoitit tähän?

Mutta tuntuu, ettei hän oikein siedä avautumisiani. Rupeaa heti vittuilemaan tyyliin "anteeksi kovasti nyt jos joskus käyn jossain..". Mielestäni hän voisi joskus kuitenkin laittaa perheen etusijalle vapaaehtoisissa menoissaan, koska on arkena pääsääntöisesti pois kotoa. Ymmärränhän sen, että ihminen saa harrastaa, mutta olisi mukava, jos hän ihan oma-aloitteisesti huomioisi myös meitä muita perheenjäseniä. Pystyy kuitenkin liikutaharrastuksiaan hoitamaan niillä reissuillakin, kun on illat vapaata. Minun sen sijaan on aina hommattava lapsenvahdit ja aina huomioitava ne lapset, jos jossain haluan käydä. Mutta ei kai hän sitä tajua..



Ap

Mitä jos rupeaisit tekemään lastesi kanssa niitä pihahommia? Keksit heille vaikka "erikoistehtäviä", ja teet siitä tavallaan leikin heille? Silloin saisit ainakin yhden asian hoidettua pois. Lisäksi istuisin alas keittiönpöydän ääreen mieheni kanssa ja kertoisin hänelle että sinä olet nyt ylirasittunut ja haluat itsellesi omaa aikaa joka viikko voikkapa 2 tuntia, jolloin saisit tehdä mitä itse haluat ja ladata hieman akkuja. Ei kuvittelisi olevan miehelle mikään ongelma 2 tuntia olla lapsien kanssa kahdestaan. Ja muuten, sen kahden tunnin aikana sulle ei sitten soitella, se kännykkä jätetään vaikka kotiin jos ei muu auta!

Välillä ihan samoja fiiliksiä. Me tosin olemme asuneet tässä nyt puolitoista vuotta, mutta asumme syrjässä kaikesta eli kaikkialle pitää lähteä autolla.



Mulla taas mies tulee kotiin töistä n. klo 19 ja alkaa usein hommailla omia hommiaan (auton korjausta, autotallin siivousta jne.). Lapset sitten vinkuvat ja riitelevät isäikävässään ja minä tiuskin ja äyskin ja inhoan itseäni, kun teen niin, mutta pinna on tosiaan aivan kireällä nykyisin.



Ainoa neuvoni, jota itsekin yritän huonolla tuloksella noudattaa, on se, että ota sitä omaa aikaa, vaikka miehesi kuinka suuttuisi siitä. Käy uimahallissa, kirjastossa, shoppailemassa, kampaajalla. Tai ota vaikka lasi viiniä ja vetäydy makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa. Jos miehesi mutisee siitä, niin laitapa yhteinen vapaa-aikanne paperille. Puolet kuuluu sinulle ja puolet miehelle. Ja jotain olisi kiva tehdä tietty yhdessäkin. JOs miehesi on ollut nyt lauantaiaamun harrastuksensa parissa, olet oikeutettu samaan tuntimäärään omaa aikaa. Pidä siitä kiinni. Saat hengähdystauon ja jaksat paremmin.



Suosittelen kyllä kertomaan miehellesikin näistä tuntemuksista, jos vaikka ymmärtäisi, että sinulla on nyt vaikeaa ja osaisi paremmin tukea. Oma mieheni ei jotenkin tajua, vaikka välillä yritänkin kertoa. Ei näe omissa toimissaan vikaa, ja olen nyt vähän luovuttanut enkä sano hänelle mitään. Mutta olen pyytänyt anoppia hoitamaan lapsiani, kun tapaan ystäviäni ensi viikolla. Seuraavalla viikolla anoppi hoitaa lapsia, kun käyn kampaajalla. Onneksi anoppi on eläkkeellä ja innostunut lastenlapsistaan! Meiltä on anoppilaan vain 50 km, joten pääsemme kyläilemään puolin ja toisin ja hoidot onnistuvat.



Yritän myös lasten kanssa tehdä edes kerran viikossa (ja joskus jopa kolme kertaa viikossa) jotain ylimääräistä. SE voi olla jotain niinkin arkista kuin pitkä pyöräilylenkki eväiden kanssa tai kirjastokäynti. Oma esikoiseni on saanut uusintauhmiksen, ja nämä reissut eivät aina ole niin ihania, mutta jos ne onnistuvat, ovat kaikki hyvällä tuulella pitkään. Erään kerran teimme retken Ikeaan (!). Isompi meni leikkimään leikkihuoneeseen, kun pienemmän kanssa kiersimme sen tunnin Ikeaa ja sitten kaikki menimme syömään makaronilaatikkoa. Lapset pitävät ihan pienistäkin jutuista.



Iltaisin kun lapset ovat nukkumassa, saatan laittaa itselleni kulhollisen suolapähkinöitä ja lasillisen viiniä ja katsoa jotain ostamaani dvd:tä. Mies on välillä yllättynyt, kun tulee autotallista, ja mulla on leffasessio kesken, mutta itsepä sinne autotalliin aina haluaa rynnätä ja jättää lasten iltatouhut mulle.



Älä muuten stressaa niistä pihahommista tai sisustuksesta. Tee pieni osa kerrallaan, ja jos teillä ei ole rahasta puutetta, käytä valmiita ratkaisuja. Jos taas ei huvita, niin anna olla, ja käytä aikaasi johonkin muuhun. Ei sinun tarvitse olla vastuussa yksin teidän kodistanne ja pihastanne. Nämä asiat kuuluvat myös miehellesikin.



Niin, ja etsi töitä. Ihmeesti helpottaa, kun tietää, että tämä kotonaolo ei jatku ikuisesti. Minä ilmoitin töihin, että tulen takaisin syksyllä, ja nyt kotona jo viihtyykin, kun tietää, että syksyllä on ihan muuta puuhaa.

Onko pakko hankkia monta lasta peräjälkeen, muuttaa hevonkuuseen ja antaa miehen tehdä mitä haluaa, jonka jälkeen vielä miellyttää miestä ja hoitaa KAIKKI? Oletko koskaan ajatellut, että voisi ensin miettiä mitä elämältä haluaa, ettei tarvii sitten kitistä näistä samoista, mistä NIIIN moni kotiäiti täällä avautuu.



Voisiko ap vastata?



Ja kyllä. Olen äiti ja tyytyväinen elämääni.

Kyllähän mä noiden lasten kanssa tuossa pihassa puuhailen, mutta tuo nuorempi ei pysy tontilla millään! Ehkä 5 minuuttia ajelee pyörällä tai touhuaa, mutta sitten on jo menossa ties missä. Isomman kanssa nyt pystyisikin jotain tekemään.



Kyllä yritän tehdä lasten kanssa jotain kivaa, koska minua ärsyttää oma olemukseni ja käytökseni. En tiedä olenko vain niin ylirasittunut, että pieni vapaa-aika ei vain riitä. Haluaisin olla kotona vaikka päivän rauhassa! Pääsen kyllä jumppaan tai johonkin itsekseni viikottain, mutta se vaatii lähes aina lapsenvahtia ja järjestelemistä. Jos en ota vastuuta pihasta tai kodista, niille ei tapahdu mitään. Jos mies on kotona, hän vaihtoehtoisesti istuu koneella tai keksii jotain muuta, ei ole sellainen, että "otanpa tuosta nyt haravan käteen ja menen vähän pihaan puuhastelemaan". Aina pitää ystävällisesti ohjeistaa, että "voisitkohan auttaa vähän näiden polttopuiden kanssa".



No, tämäkin aika varmaan loppuu ajallaan ja lapset kasvaa, mutta nyt on vain niin paska fiilis. Ei vain jaksa. Ap

Lapsilla on n. 3 vuotta ikäeroa, joten ei ihan peräjälkeen ole hankittu. No, ehkä "hevonkuuseen" muutto ei ollut paras mahdollinen ajatus näin jälkikäteen ajateltuna, mutta näille kulmille on haaveiltu pitkään ja miehellä hyvä työ. Tosin matkojen määrä yllätti, siitä ei ollut tietoa rekrytointivaiheessa. Kuvittelin, että itsekin löydän mieleistä työtä, mutta näin ei valitettavasti ole käynyt. Olen halunnut elämältä lapsia ja heille mukavan ympäristön, sukulaisia lähelle, perheen ja miehen ja mieleisen työn. Nyt vain työ puuttuu - aiemmin oli työ, mutta ei sukulaisia ympärillä, eikä lapsille turvallista ympäristöä. Tuohon, että annan miehen tehdä mitä haluaa ja miellytän.. en osaa vastata. Helpompi kai niin kuin kuunnella sitä valitusta ja tuntea itsensä hankalaksi akaksi?

Ap

Onko pakko hankkia monta lasta peräjälkeen, muuttaa hevonkuuseen ja antaa miehen tehdä mitä haluaa, jonka jälkeen vielä miellyttää miestä ja hoitaa KAIKKI? Oletko koskaan ajatellut, että voisi ensin miettiä mitä elämältä haluaa, ettei tarvii sitten kitistä näistä samoista, mistä NIIIN moni kotiäiti täällä avautuu.

Voisiko ap vastata?

Ja kyllä. Olen äiti ja tyytyväinen elämääni.

Mies on yrittäjä, töissä tai poissaoloeva kotona. Koen olevani ihan yksin tämän kotipaskan kanssa, en jaksa, kun minun eteeni ei kukaan tee mitään.



Minä päätin alkaa käydä lenkillä. Ilmoitin miehelle, että aloitan tällaisen harrastuksen ja aloitin. Eli voisit ilmoittaa miehellesi, että akat käymään viikonloppuisin vaikka kuntosalilla tai mitä vain. Ilmoitusluontoisena asiana, ei mitään natkutusta. Saat itsesi vähäksi aikaa eroon koko hässäkästä, se helpottaa ahdistusta.

Onko pihalla hänelle puuhattavaa, esim. hiekkalaatikkoa? Tai vaikka keinua? Onhan se selvä, että jos pihalla ei ole kunnon leikkipaikkaa, siinä ei viihdy. Mutta jos on hiekkis tai pieni mökki missä kuopsuttaa niin se ehkä antaisi sullekin työrauhaa. Mitä luulet, voisiko toimia?



Ikävää, että miehesi on pässi. Olisi ehkä hyvä idea laskea paperille kummankin vapaa-ajat. Muistuta, että hänen työreissujensa vapaa-ajat ovat hänelle täysin omaa aikaa ja hän voisi tehdä esim. viikon kuntoilunsa niinä päivinä, jotta voisi kotona ollessaan vapauttaa aikaa sinulle.



2

Hiekkakasa onkin suunnitteilla, tällä hetkellä sitä ei siis ole. Keinu ja leluja on. Piha on vielä kesken, joten ei ole voitu hiekkalaatikkoa sijoittaa käytännön syistä. Toivottavasti se saadaan pian. Isompi sisarus kun osaa jo itse olla ulkona ja käy naapureissa leikkimässä (kulkee sinne yksin) ja isommat lapset leikkivät vähän missä milloinkin, niin toki se kiinnostaa pientä ja haluaa mennä perässä. Siksi hän ei oikein pysy maisemissa, vaan mennä viilettää muiden perässä ja mun hommista ei tule mitään.



Ap

Onko pakko hankkia monta lasta peräjälkeen, muuttaa hevonkuuseen ja antaa miehen tehdä mitä haluaa, jonka jälkeen vielä miellyttää miestä ja hoitaa KAIKKI? Oletko koskaan ajatellut, että voisi ensin miettiä mitä elämältä haluaa, ettei tarvii sitten kitistä näistä samoista, mistä NIIIN moni kotiäiti täällä avautuu.

Voisiko ap vastata?

Ja kyllä. Olen äiti ja tyytyväinen elämääni.

Meillä on lapsilla ikäeroa 3,5 vuotta eli ihan peräjälkeen nämä ei kyllä ole tehty. Muutimme unelmiemme kotiin, kun odotin aivan viimeisilläni kuopusta. Talossa oli unelmiemme mukaan tilaa ja iso piha ja miehelleni oli tärkeää, että ei ole seinänaapureita. Minulle on ollut vaikeampaa tottua siihen, että ei ole tuttuja, kun teen esim. pihahommia ja että kaikkialle pitää mennä autolla. Rahan takia emme voineet jäädä kaupunkiin tai edes lähikuntiin (Espoo, Vantaa).

Mies on ajoittain todella innokas isä. Koko kuopuksen raskausajan ja vauva-ajan hän vei esikoistamme uimaan joka viikko, mutta nyt on taas taukoa. Kuopuksen odotusaikana mies muuttui selvästi välinpitämättömämmäksi minua ja esim. tulevaa vauvaamme kohtaan, mutta toisaalta hänen elämässään tapahtui rajuja muutoksia juuri tuolloin (isä ja sisko menehtyivät auto-onnettomuudessa ja hän itse joutui vaihtamaan työpaikkaa). Sen jälkeen hän kuitenkin on tsempannut ja pitänyt esim. isäkuukauden, vaikka nykyinen työ vaatii paljon aikaa ja on stressaavaa.

Tietynlainen välinpitämättömyys paistaa sieltä taustalta läpi. Ajoittain tuntuu kuin olisin hänelle yhdentekevä. Välillä sitten asiat ovat paremmin.

Elämässä kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja ihmiset muuttuvat kokemuksiensa myötä. Meillä oli yhteiset haaveet ja tavoitteet vielä esikoisen syntymän jälkeen aina tuohon rankkaan vuoteen asti, jolloin aloin odottaa kuopustamme (sekin siis hartaasti toivottu ja yhteinen päätös). Miehelle vuosi oli käsittämättömän rankka ja hän jaksoi silti murtumatta etsiä uuden työn ja hoitaa päällisin puolin kaikki velvollisuudet. Tiedän, ettei hän ole tähän päivään mennessä kunnolla käsitellyt menetyksiään, ja ehkä ymmärrän sitten liikaakin. Lisäksi hänen työnsä ON todella stressaavaa ja tajuan kyllä, että silloin kotona ei jaksa kuunnella lasten nahinaa vaan mieluummin purkaa sitä stressiään siellä autotallissa.

Minä ainakin toivon, että tämä on ohimenevä vaihe. Kai olen siihen oikeutettu?

Teillä on ollut tosi raskasta, osanottoni! Ymmärrän kyllä, että tuossa tilanteessa on joustettava miehenkin hyväksi, onhan tuo poikkeuksellista.

Sehän se ongelma sitten on, että missä tulee raja, mitä voi toiselta odottaa ja mitä itselleen kehtaa vaatia. Nytkin mietin esim. huomista, vaikka on äitienpäivä, voinko odottaa, että mies nousee lasten kanssa? Nuorempi herää n. kuudelta. Mies on arkisin joka aamu herännyt kuuden pintaan lähteäkseen töihin, toki me muutkin on herätty niihin aikoihin, mutta meillä ei ole kiirettä lähteä mihinkään. Myös tänään mies on herännyt tosi aikaisin lähteäkseen harrastukseensa. Eli onko syytä antaa hänen levätä yhtenä päivänä viikossa, vai antaako hän minun nukkua, kun on äitienpäivä? Siis ihan näinkin naurettavia asioita tässä mietin.. Jollekin tämä on kai itsestäänselvää, mutta mulle ei.

Onko pakko hankkia monta lasta peräjälkeen, muuttaa hevonkuuseen ja antaa miehen tehdä mitä haluaa, jonka jälkeen vielä miellyttää miestä ja hoitaa KAIKKI? Oletko koskaan ajatellut, että voisi ensin miettiä mitä elämältä haluaa, ettei tarvii sitten kitistä näistä samoista, mistä NIIIN moni kotiäiti täällä avautuu.

Voisiko ap vastata?

Ja kyllä. Olen äiti ja tyytyväinen elämääni.

Meillä on lapsilla ikäeroa 3,5 vuotta eli ihan peräjälkeen nämä ei kyllä ole tehty. Muutimme unelmiemme kotiin, kun odotin aivan viimeisilläni kuopusta. Talossa oli unelmiemme mukaan tilaa ja iso piha ja miehelleni oli tärkeää, että ei ole seinänaapureita. Minulle on ollut vaikeampaa tottua siihen, että ei ole tuttuja, kun teen esim. pihahommia ja että kaikkialle pitää mennä autolla. Rahan takia emme voineet jäädä kaupunkiin tai edes lähikuntiin (Espoo, Vantaa).

Mies on ajoittain todella innokas isä. Koko kuopuksen raskausajan ja vauva-ajan hän vei esikoistamme uimaan joka viikko, mutta nyt on taas taukoa. Kuopuksen odotusaikana mies muuttui selvästi välinpitämättömämmäksi minua ja esim. tulevaa vauvaamme kohtaan, mutta toisaalta hänen elämässään tapahtui rajuja muutoksia juuri tuolloin (isä ja sisko menehtyivät auto-onnettomuudessa ja hän itse joutui vaihtamaan työpaikkaa). Sen jälkeen hän kuitenkin on tsempannut ja pitänyt esim. isäkuukauden, vaikka nykyinen työ vaatii paljon aikaa ja on stressaavaa.

Tietynlainen välinpitämättömyys paistaa sieltä taustalta läpi. Ajoittain tuntuu kuin olisin hänelle yhdentekevä. Välillä sitten asiat ovat paremmin.

Elämässä kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, ja ihmiset muuttuvat kokemuksiensa myötä. Meillä oli yhteiset haaveet ja tavoitteet vielä esikoisen syntymän jälkeen aina tuohon rankkaan vuoteen asti, jolloin aloin odottaa kuopustamme (sekin siis hartaasti toivottu ja yhteinen päätös). Miehelle vuosi oli käsittämättömän rankka ja hän jaksoi silti murtumatta etsiä uuden työn ja hoitaa päällisin puolin kaikki velvollisuudet. Tiedän, ettei hän ole tähän päivään mennessä kunnolla käsitellyt menetyksiään, ja ehkä ymmärrän sitten liikaakin. Lisäksi hänen työnsä ON todella stressaavaa ja tajuan kyllä, että silloin kotona ei jaksa kuunnella lasten nahinaa vaan mieluummin purkaa sitä stressiään siellä autotallissa.

Minä ainakin toivon, että tämä on ohimenevä vaihe. Kai olen siihen oikeutettu?