Onko arka lapsi uskaltanut alkaa liikuntaharrastuksen?

Minullakin kohta 7v tyttö, joka ollut aina hyvin arka, epäonnistumista pelkäävä, itkuherkkä. Paria jumppaa ja touhutuntia kokeiltu huonolla menestyksellä. Urheiluseuroista en tiedä mitään, mutta nappulaliigan jalkapallon aloitti nyt pari viikkoa sitten, jännitti hirveästi, mutta sattumoisin valmentaja onkin myös lastentarhanopettaja - ammattitaidon ansiota ehkä, mutta osaa minusta tosi hyvin rohkaista arkajalkaa, enkä ole tunnistaa lasta samaksi. Arkailee edelleenkin, mutta ei joudu arkuuden voittamaksi niin sanotusti. Ota yhteyttä valmentajaan ja kysy miten arat lapset ovat pärjäilleet, ehkä saat selville jotain valmentajasta siitä tavasta, jolla hän vastaa.

Siis kuulostaa jo nyt niin epäsosiaalisilta lapsilta, että huh huh, kun tulee olemaan helppo elämä......... Eipä ne lapset ainakaan paapomalla opi olemaan ihmisten kanssa. Tuikkaa harrastukseen ja kun siellä käy muutaman kerran, niin saattaa jopa huomata, ettei kuole.

Parissa harrastuksessa on käyty katsomassa yhden kerran. Toisessa tytön silmät lasittuivat pukukopissa joten en nähnyt järkeä "pakottaa" pidemmälle. Toisessa katsoimme yhdessä harkat ja tyttö sanoi, ettei mene. Kaverin kanssa on käynyt kahta harrastusta, mutta kun kaverin into loppuu, loppuu meidänkin tytön. Tosi kurjaa ja turhauttavaa, mutta minkäs teet? En näe tosiaan järkeä pakottaa, olen yrittänyt "potkia" ja vähän lahjoakin menemään, mutta ei auta.

sentään olemassa muita kuin urkkaharrastuksia, ja ihan niissäkin on muita ihmisiä paikalla. Elämän helppoudesta ei taida kellään olla takeita.

sentään olemassa muita kuin urkkaharrastuksia, ja ihan niissäkin on muita ihmisiä paikalla. Elämän helppoudesta ei taida kellään olla takeita.

mutta parempia lähtökohtia toisilla. Esim sosiaalisilla ihmisillä on paremmat lähtökohdat. Mitä vanhemmaksi epäsosiaalinen jatkaa samaa rataa, niin sitä vaikeammaksi elämä tulee. Vuorovaikutustaidot kun ovat aika tärkeitä, eikä niihin riitä kommunikointi äipän kanssa... Ja tuollaiseen epäsosiaalisuuten nyt oikeesti vaan auttaa se, että vie sinne missä niitä muita on. Ja ei siten, että äippä siellä panikoi vieressä, että mitenhän lapsi pärjää. Huomaahan se lapsikin, jos äiti ajattelee jo valmiiksi, ettei hommasta tuu mitään.

on toisilla paremmat lähtökohdat. Minkäs luonteelleen tekee. Ehkä me arkojen lapsien vanhemmat saatamme jopa itsekin tietää, että lapsia kannattaa viedä sinne missä "niitä muita" on. Mutta onhan se hyvä, että sinä huolehdit asiasta.

Meilläkin tuskaillaan matalaa profiilia pitävä ekaluokkalaisen elämää. Koulussa on pari luokkakaveria jonka kanssa viihtyy tosi hyvin. Pitkien välimatkojen takia näkevät toisiaan vain koulussa. Pihalla asuu pari samanikäisiä eri luokalta mutta taiteilijasieluisena ei viihdy heidän kanssaan. Ollaan yritetty kerhoja huonoin tuloksin. Pitäisköhän meidän niinkuin nro 3 ehdotti niin väkisin pakotetaan johonkin futis/sählyseuroihin, ja toivotaan sitten parasta?

Muuten poika on todella elämän iloinen lapsi, viihtyy kotona xboxia pelailen, askarellen kortteja luokkakavereille, vanhemmilleen, ja tykkää piirellä. Piirustuksesta niin syksyllä alkaa uusi kuvataidekurssi kylän kirjastossa mutta nyt pakko keksiä jotain ettei koko kesän istuisi vaan kotona.

Mutta molemmat on pantu kyllä jo 3-vuotiaina tanssimaan...

ujon ja aran 8-vuotiaan kanssa. Viime syksystä on käynyt kahdesti viikossa pelaamassa salibandya, koska luokkakaverikin aloitti sen syksyllä. Muuten tuskin olisimme saaneet häntä sinne edes pakkopaidassa. Ensi syksynä on edessä se, ettei tuo kaveri enää ole samassa kerhossa, joten meidänkin pojalta jää melko varmasti harrastus siihen. Tykkää myös jalkapallosta ja pelailee tosi mielellään kotipihalla ja koulussa ja on siinä aika taitavakin. Mutta kun veimme hänet junnujen harjoituksiin, jossa kolmisenkymmentä vierasta poikaa potki palloa, niin sai melkein hysteerisen kohtauksen, eikä suostunut tulemaan ulos autosta. Välillä tuntuu tosi rasittavalta kun mahdollisuus olisi harrastaa ihan mitä vaan haluaa, toisin kun minulla aikoinaan. Silti mikään ei tunnnu käyvän.

Eli kävi vanhemman kanssa perheliikuntaryhmässä ja tottui isossa ja vieraassa porukassa jumppaamiseen ja pelaamiseen. Tällaisia ryhmiä löytyy isommillekin lapsille (vaikkakin vähemmän) esim. työväenopistoista, seuroista tms. jotka kannustavat perheitä liikkumaan. Kannattaa etsiä!

ja antaa lapselle aikaa sopeutua :)



Yleensä harrastus lähtee sujumaan kun ympäristö ja ihmiset tulee lapselle tutuiksi.

siitä huolimatta aikoinaan rohkaisi mielensä ja aloitti urheiluharrastuksen. Lopulta hän oli 16-vuotiaana lopettaessaan SM-tasolla ja sai harrastuksesta paljon eväitä elämäänsä.



Arkaa lasta kannattaa rohkaista muiden joukkoon. Kovin sosiaaliset tai joukkuepelit eivät ehkä ole paras vaihtoehto, vaan kannattaa miettiä enemmän yksilölajeja.

Mitähän yksilölajeja suosittelisitte?

Toinen ongelma tässähän on se, että arka/ujo lapsella ei ole kavereita vapaa-ajalla, eli vaikka olisi valmis johonkin harrastukseen niin täytyyhän lapsilla olla kavereita muutenkin vaan.

epäsosiaalista lapsista kehittyy monesti juuri niitä huippuosaajia ja menestyjiä, kun taas lapsena yltiösosiaalisesta voi tulla se yhteiskunnan pahin luuseri. Katsohan tarkemmin ympärillesi, voit jopa oppia itsekin jotakin!

Ja alku oli vähän tuskaa. Itkuakin välillä. Kuitenkin kannustimme ja sanoimme, että tämä vuosi nyt mennään näin katsellaan sitten keväällä mitä tehdään. Tulos: Tytär on aivan intona tuohon harrastukseen, saanut paljon uusia kavereita, tullut reippaammaksi, oma-aloitteisemmaksi, koulu menee hyvin, ujous on karissut lähes kokonaan....

Hienoa teille! Ehkäpä meilläkin noin. :)

Sinänsä en tuota lapsemme ujoutta pidä pahana. Hän on aina sopeutunut lopulta hyvin esim. päivähoitoon ja eskariin. On varsin pidetty kaveri ja uskaltaa viitata eskarissa yms. Alku vaan on aina hieman hidasta. Ei esim. ekoina eskaripäivinä sanonut sanaakaan "vapaaehoisesti".

Olin itse lapsena todella ujo ja hiljainen. Silti olen menestynyt elämässäni hyvin. Koen edelleen olevani hieman ujo, mutta silti saatan työssäni luennoida sadallekin ihmiselle. Jatkuvasti työskentelen vieraiden ihmisten parissa ilman ihmeempää jännitystä.

En siis usko että tyttäremmekään elämä on tuhoon tuomittu arkuuden vuoksi. Yksin uuteen harrastukseen meno 7-vuotiaana on kuitenkin aika jännä juttu.

T:ap

5-vuotiaana tyttö halusi ehdottomasti balettiin ja menikin, hyvin meni vaikka saattoi esim. säikähtää jos ope kysyi jotain mihin hän ei osannut vastata. Pienillä vanhemmat saivatkin odottaa viereisessä huoneessa tunnin ajan. Tykkäsi esiintyä lavalla!

Nyt koululaisena ei enää niin paljon ujostele, eikä tarvitse jäädä odottelemaan. Vieraille puhuminen tai jonkun asian kysyminen on edelleen se vaikein kohta, muuten menee ryhmän mukana mielellään esitykseenkin, kun tietää tarkkaan mitä siellä kuuluu tehdä.

Meidän arka tyttö oli viime kesänä uimakoulussa ja aina sivummalla muista. Näytti pelkäävän kamalasti. Uimaohjaajat onneksi aina houkuttivat mukaan ja lapsi osallistui varsinkin lämmittelyleikkeihin ihan kivasti. Varsinaista uimista teki aika vähän.



SILTI tykkäsi uimakoulusta oikein paljon. Kotona selitti innoissaan kaikista harjoituksista ja teki ne putkeen rannalla uimakoulun jälkeen kanssamme. Imi siis kaiken tiedon ja nautti, vaikka näytti rautakangen nielleeltä.



En sitten tiedä mitä muut ajattelivat tuollaisesta arkajalasta. Lapsemme joka tapauksessa nautti.

tosi ujo ja itsekseen viihtyvä tyttönen oli 8 v kun pohdimme sopivaa harrastusta. Hän vähän innostui yhdestä joukkuelajista. Itse ajattelimme, että eipä voisi kauemmaksi mennä neitokaisen luonteenpiirteistä. Sovimme, että tämä harrastus kuitenkin aloitetaan ja siinä sitten pysytään ihan reilu aika, ei venkslailla. Ja alku oli vähän tuskaa. Itkuakin välillä. Kuitenkin kannustimme ja sanoimme, että tämä vuosi nyt mennään näin katsellaan sitten keväällä mitä tehdään. Tulos: Tytär on aivan intona tuohon harrastukseen, saanut paljon uusia kavereita, tullut reippaammaksi, oma-aloitteisemmaksi, koulu menee hyvin, ujous on karissut lähes kokonaan....

ja antaa lapselle aikaa sopeutua :) Yleensä harrastus lähtee sujumaan kun ympäristö ja ihmiset tulee lapselle tutuiksi.

Meillä yksi lapsi on ujohko ja harrastukset on ollut helpompi aloittaa kaverin kanssa. Sitten kun se laji löytyi, niin jatkoi yksin vaikka kaveri lopetti. Mutta samalla vaihtoi ryhmää, jolloin tuli uudet lapset ja valmentajat. Sain lahjomalla tytön kokeilemaan ja alkukerroilla lupasin istua sivussa katsomassa. Kun se ryhmä tuli tutuksi, niin hommakin alkoi sujumaan ilman äidin tukea. Harrastuksen kautta on ystävystynyt uusiin lapsiin ja saanut erilaista kaveripiiriäkin.

Se ujon lapsen harrastus on meillä yksilölaji, joka ehkä helpompi kuin joukkuelaji tietyssä mielessä. Toisaalta kun laji on telinevoimistelu, jossa myös kilpailee, niin suoritukset tehdään tuomarien edessä ja tuomarit pisteyttävät suoritukset. Eli aikamoista rohkeutta tuo harrastus vaatii ja siinä ei ole ollut ongelmia.