Lue keskustelun säännöt.
Mielenterveys ja sairastuminen (ov)
30.03.2011 |
Olen vast'ikään sairastunut vielä tarkemmin määrittelemättömään reumaan. Alkuun diagnoosi oli suuri helpotus, koska se loi toivoa sopivan hoidon löytymiseen ja toisaalta alemman erityiskorvauksen lääkkeille.
Nyt, kun olen elänyt diagnoosin kanssa pidempään, rupeaa totuus iskemään. Ikinä ei tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Ikinä ei pysty unohtamaan sairauttaan. Hyvänäkin päivänä pelkää seuraavaa huononpaa jaksoa. Ja huonona päivänä jo päivästä selviäminen on todella työn takana. Välillä jopa tuntuu, että kivun pelko hyvänä päivänä on pahempaa kuin se todellisen kivun kestäminen.
Tämä yhtälö rassaa nyt päätä sen verran paljon, että oikeasti rupeaa kaipaamaan uusia välineitä päänsä järjestämiseksi.
Mutta mistä ihmeestä sitä apua pitäisi lähteä etsimään? Mitä tehdään, kun henkinen jaksaminen vaan loppuu?
Kommentit (11)
Kutsulistaan olisi pitänyt kirjoittaa myös sairaat.
Googleta Eduskunnan rappusille torstaina 31.3.2011 klo 14 niin saat lisätietoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2: jos haluaisin lähteä lääkityslinjalle, niin mistä niitä lähden hakemaan? Omalääkäriltä vai jostain muualta?
Toisaalta mielummin lähtisin "miedommilla" keinoilla, eli esim. psykologin kanssa keskustelemalla, hoitamaan asiaa. Tähän nappimäärään en kyllä yhtään lisänappia kaipaisi, etenkin jos lähtökohta on tuo "ota onnellisuuspilleri, niin siitä se lähtee". Kun tulevaisuuden kannalta haluaisin löytää ne työkalut pääni järjestämiseen ja se tuskin löytyy purkista.
Ap
Katso reumaliiton sivulta paikkakuntasi kerhoja. Saattaa olla myös nuorille suunnattuja, jossa löydät kohtalon tovereita.
http://www.reumaliitto.fi/
Se kuuluu taudin hyväksymiseen tuo sinun tilanteesi. Mistä päin olet?
t. selkäranka reumaatikko äiti pääkaupunkiseudulta
mutta valitettavasti paikallisen reumayhdistyksen aktiivit ovat eläkeläisiä, joiden kanssa elämän tilanteet ovat niin erilaiset, etten koe saavani toiminnasta itselleni mitään. Kuitenkin olen työkykyinen ja nuori työikäinen. Kolme kertaa itseni ikäiset eläkeläiset, joiden reuma on jo aiheuttanut pysyviä muutoksia, ei vaan tunnu oikein siltä vertaistuelta, jota kaipaisin.
Minä olen pienestä kaupungista n. 100 km:n päässä Helsingistä ja tosiaan en ketään oman ikäistäni reumaatikkoa lähialueilta tunne.
Ap
Kannattaa ehkä olla yhteydessä jonkun isomman kaupungin reumaliiton aktiiveihin edes puhelimitse, jotta saat juttu seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
harmi, etten ainakaan minä ole löytänyt aktiivista suomen kielistä reuma-aiheista foorumia. Sieltä olisi niin kiva lueskella rauhassa toisten kokemuksia. Mutta kaikki foorumit, jotka olen löytänyt, ovat olleet tosi hiljaisia :(
Ap
Vertaistukea pitäisi olla ylipäänsä sarjassa "nuoret/nuorehkot kroonisesti sairastuneet". Tätä olen itse kaivannut. Minulla on toinen pitkäaikaissairaus, mutta ihan samoja fiiliksiä kuin sinulla ap. Olen alle 40v.
Oikeastaan parikin pitkäaikaissairautta, sekä osittain näiden seurauksena masennus. Työkyvyttömyyseläke on tällä hetkellä.
Pää on usein lujilla. Muutenkin on hankalaa :-/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja toisaalta, mikä oikeastaan on tärkeämpää kuin jaksaminen?
Omalääkärin kautta voi pyytää psykiatrille lähetettä, hänen suositeuksestaan voi hakea perapiaan kun 3 kk on kulunut ensimmäisestä psykiatrikontaktista. Ennen terapian alkua voi kokeilla sopiiko lääkitys ja millä voimakkuudella. Itse suosittelen mielialalääkitystä. Ihmiset, jotka eivät sitä koskaan ole tarvinneet, puhuvat yliolkaisesti onnellisuuspillereistä. Ne eivät sinällään paranna, mutta terapian ohella ne ovat hyvä apukeino jos mieliala lähtee lipsumaan masennuksen tai ahdistuksen puolelle.
eikö se taho ole tarjonnut mitään psyykkistä apua? Oma siskoni sanoi, että reumahoitojen yhteydessä on suorastaan tyrkytetty masennushoitoja. Onhan se ihan selvä, että aika monia se oma tai perheenjäsenen pysyvä sairastuminen masentaa. Ja ne kivut jo sinänsä.
Eli itse kääntyisin omalääkärin sijasta hoitotahon puoleen, jos siis hoitosuhde erikoissairaanhoitoon on olemassa. Siellä ne tietävät myös spykopuolella heti, mistä on kyse. Omalääkärissä joutuu anelemaan apua, eikä ole varma, että kukaan tajuaa. Hoitotaholla voi olla tarjolla sairaalapsykologin keskusteluapua tai ihan lääkeapua. Ei sitäkään kannata vieroksua, jos on tarve, johon se auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
14: no erikoissairaanhoidossa miä oon hoidossa. Ei kukaan oo henkisestä puolesta puhunut mitään. En tiedä johtuuko se siitä, että diagnoosi on vielä erittäin epäselvä vai siitä, että en ole näyttänyt masentuneelta. Mutta lähinnä olen erikoislääkäriltä saanut lääkereseptit (ja b-lausunnon) ja reumahoitajat ovat kertoneet lääkkeistä ja ohjeistaneet jatkotutkimuksista.
Pitää kesällä ottaa puheeksi, kun seuraavan kerran reumapolille on aika. Kysellä myös tästä puolesta, jos sitä ei erikseen tarjota. Kuitenkin tämä kevät on ollut sen verran vaikea, että olisin mieluusti halunnut jotain henkistäkin tukea tai ainakin tiedon siitä, mistä sitä saa, jos tarvitsee.
Jos ennen sitä menee olo kamalaksi, niin omalääkäriin sitten varmaan yhteys. Hänkin kuitenkin tuntee tilanteeni aika tarkkaan.
esim Cymbalta.
Oletko kokeillut joogaa, aromaterapiaa, kinesiologiaa?