Onko lapsiperhe-elämä tällaista?

että pääasiasa täällä kirjoittelee aika pienten lasten äidit. Pikkulapsiperheessä monesti on rankkaa. On univelkaa, korvakierteitä, parisuhde jää huonommalle jne. Pienet lapset tarvitsevat vanhempiaan 24/7.



Itse ainakin nautin enemmän, nyt kun lapset alkavat olla isompia (4 ja 5). Heidän kanssaan onnistuu jo kaikenlainen puuhailu ja osaavat olla avuksi monessa asiassa. Koen kyllä, että lapsellisen on vaikeaa tai jopa mahdotonta selittää lapsettomalle niitä lapsista tulevia fiiliksiä. Ja usein täällä kirjoitellaan just niistä negatiivisistä asioista. Siksi lapsiperheen elämästä voi saada väärän kuvan tätä palstaa lukemalla :)

mutta sinun mielestäsi kuitenkin lapsista tulevat fiilikset peittoavat täysin ne huonot fiilikset? Eikä vain siten, että odotellaan, että ne kasvaa ja muuttaa pois, jotta pääsee taas itse elämään, mutta on kuitenkin joku, jonka voi ajatella tulevan katsomaan vanhainkotiin?

mitä maa päällään kantaa ja heidän puolestaan voisi tosiaan vaikka antaa henkensä. Iloa niistä saa hirmuisen paljon ja juttuja on hauska kuunnella ja seurata. Ja minä en siis 22-vuotiaana vielä halunnut lapsia ollenkaan, 25-vuotiaana sain sitten ensimmäisen ja nyt niitä on jo 3.



Ja onhan niistä huoltakin ja välillä meinaa järki päästä paeta edesottamuksia selvittäessä, mutta silti päällimmäisenä on onni omista lapsista. Meillä muksut ovat nyt 16, 8 ja 7 ja omaakin aikaa alkaa kivasti löytymään. Vauvat ovat ihania, mutta aikansa kutakin.

niistä negatiivisista asioista. Kun kaipaa vaikka vertaistukea.

koko tämä aika (edelliset kaksi vuotta) pienen lapsen kanssa on olleet hienoa aikaa, ja ne lapsesta koituvat huolet ja vaivat on olleet aika pieniä. Me on päästy aika helpolla toki. Mutta tietysti jos ajattelee niin, että se aika vuorokaudesta mikä menee lapsen hoitoon (tai raha, tai hermot jne.), olisi kaikki vapaana itselle jos ei sitä lasta olisi, tai ehkä jos on muutenkin herkkä stressaamaan asioita ja/tai jos on ollut haastavaa pienen lapsen kanssa, siis on ollut sairauksia ja haastavaa temperamenttia jne., niin voi alkaa tuntua että oliko tässä mitään järkeä, ja miten helppoa olisi jos olisi tajunnut pysyä lapsettomana :). Tai jos oli ennen lapsia kovin aktiivinen ja oli paljon sitä omaa elämää.



Mutta itse en ainakaan ollut ikinä ennen lasta sen aktiivisempi, eli nyt lapsen kanssa saan enemmän asioita aikaan ja rytmit on helpompi pitää kohdillaan. Siitä huolimatta, että vuorokaudesta iso osa menee ns. pakollisiin lapsenhoitorutiineihin, ja yöunet on edelleen vajaat jne. En tiedä mihin se aika ennen sitten meni, kaikenlaiseen haaveiluun ja lepäilyyn varmaankin sitten. Onhan nyt toki jälkikäteen helppo ajatella, että miten älyttömän helppoa opiskelukin silloin ennen oli, kun pystyi sitä tekemään milloin tahansa, mutta ei sitä vain osannut silloin ajatella samalla tavalla.

valvottaa ja esikoinen valvottaa ja on korvakierrettä, uhmaa jne. Kun on hyviä hetkiä, ei ole tarvetta tulla tänne kertomaan "nyt oli ihana hetki" :) Onnen voi pitää sisällään, mutta purnaamaan on välillä pakko päästä!

että lapset muuttaa pois kotoa ja saan itse elää. Olen jo elänyt itse, esikoinen syntyi kun olin 30-v :) Kyllä elämä kolmikymppisenä alkoi tuntua tyhjältä ja merkityksettömältä ilman lapsia. Minäkään en lapsia halunnut vielä esim. 25-vuotiaana.



Kyllä mulle lapset tuo valtavasti iloa ja sisältöä elämään. Ja ovat ainoat ihmiset maailmassa, joiden vuoksi antaisin henkeni koska vaan.

(-2)

ja nielevät rahaa, murhettakin on tullut ihan riittämiin. Mutta energiaa mä en ole niistä saanut, mikä meissä on vialla??

että kaikille lapset eivät ole yhtä tärkeitä, siis omatkaan, vaikka niitä ajatuksen tasolla rakastaisi ja hoitaisi parhaansa mukaan. Kaikki eivät kuitenkaan halua viettää aikaa lastensa kanssa, koska eivät siitä nauti, mutta haluavat kuitenkin lapsia jostain syystä.

Kahden pienen kanssa oli ajoittain raskasta (ekalla erityisongelmansa), mutta lasten kanssa elää hetkessä. 10 vuotta ja 20 vuotta on aivan liian kaukana, että ajattelisi.



Nyt on 2 koululaista, yksi leikki-ikäinen ja yksi vauva eikä ole elämä raskasta tai mitenkään kauheasti huolta ja vaivaa. Korkeintaan ihan väsynyt illalla ja menen nukkumaan 21.00, jos sitäkään. Välillä tuntuu, että liian monella on asiaa yhtäaikaa, mutta tosiaan tässä on elämää paljon ja monenlaista.

kuin että aina kerrotaan miten kamala viisaudenhampaan poisto oli tai miten kamala synnytys oli. Täällä kirjoitetaan miten ollaan väsyneitä ja kauheaa on.



Harvoin kukaan kirjoittaa, että miten hienosti tai helposti kaikki sujuu ja kuinka mukavaa oli tänään lasten kanssa. Ne negatiiviset asiat vaan halutaan purkaa.

Ajoittain on ollut ihan hirveän rankkaa. En kiellä ollenkaan.



Mutta sitten on se lapsiani kohtaan tuntemani rakkauden ihmeellisyys - se menee mulla joskus tavallaan niin kuin onnen tuolle puolelle, kun siinä on mukana kuitenkin niin paljon huolta ja pelkoakin lapsen puolesta, ja kaikenlaisia muita tunteita. Ja silti se on kokemuksena niin väkevä ja valtava, että ajatus elämästä ilman sitä tuntuu oudolta, jotenkin litteältä ja merkityksettömältä.



Sellainen totaalinen, itsestäänselvä ja ehdoton rakkaus. Ei sitä riitä sanat kuvaamaan.



Ja sen lisäksi samalla kun koen, että äitys on ollut mulle vaikea ja vaativa juttu (ehkä enemmänkin kuin joillekin muille), tunnen myös sen myötä kasvaneeni itse koko ajan paremmaksi, täydemmäksi, viisaammaksi. Sitä ei ikään kuin riitä kuvaamaan, että olisin oppinut asioita. Olen pikemminkin niin kuin... ihan toisella tavalla ihminen kuin ennen.



Koko kokemus on mulle jotenkin kaiken sellaisen hyötyjen ja haittojen, kulujen ja voittojen laskeskelun ulkopuolella.

Iloa kyllä. Mutta mä koen, että lapsia varten pitää olla aika energinen...

aika monen elämän ja koko sisäisen maailman, mut sillä tavalla mikä ei ulkopuoliselle näy. Muut näkee vain sen konkreettisen lapsenhoidon eikä sitä valtavaa sisäistä prosessia, mikä monien päässä tapahtuu, kun fokus siirtyy omasta hyvinvoinnista ensisijaisesti lapsen hyvinvointiin, sen pienen ihmisen joka niin hauras, täydellinen ja avuton maailman kolhuja vastaan. Samalla kun muiden silmissä oma elämä on kutistunut hyvin pieneksi, voi itsellä olla tunne että on elossa sellaisella hyvin väkevällä tavalla, jota ei koskaa ole aiemmin tuntenut eikä tiennyt edes olevan olemassa. Minusta tuntui, että äitiys on jotenkin siirtänyt minut ihan uuteen maailmaan, tietyllä tavalla avannut silmät ja antanut ihan uuden perspektiivin koko ihmisyyteen. Mut ei niitä tunteita voi toiselle koskaan selittää niin että hän ymmärtäis, koska se vaatii omakohtaisen kokemuksen.

aika monen elämän ja koko sisäisen maailman, mut sillä tavalla mikä ei ulkopuoliselle näy. Muut näkee vain sen konkreettisen lapsenhoidon eikä sitä valtavaa sisäistä prosessia, mikä monien päässä tapahtuu, kun fokus siirtyy omasta hyvinvoinnista ensisijaisesti lapsen hyvinvointiin, sen pienen ihmisen joka niin hauras, täydellinen ja avuton maailman kolhuja vastaan. Samalla kun muiden silmissä oma elämä on kutistunut hyvin pieneksi, voi itsellä olla tunne että on elossa sellaisella hyvin väkevällä tavalla, jota ei koskaa ole aiemmin tuntenut eikä tiennyt edes olevan olemassa. Minusta tuntui, että äitiys on jotenkin siirtänyt minut ihan uuteen maailmaan, tietyllä tavalla avannut silmät ja antanut ihan uuden perspektiivin koko ihmisyyteen. Mut ei niitä tunteita voi toiselle koskaan selittää niin että hän ymmärtäis, koska se vaatii omakohtaisen kokemuksen.

no tämän varmaan voisi sanoa olevan sellainen hyvä puoli, joka poistaa ne kaikki huonot puolet. Välillä vain mietityttää, että kuinkahan monelle lapsien kanssa elo on vain hampaiden kiristelyä, ja mistä tietää, miltä itsestä tuntuisi olla äiti. Sehän voi olla, että minusta tulisi myös sellainen, joka yrittää vain kestää sen ajan, että lapset lähtee kotoa.