Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tylsää kun omat vanhemmat jo niin vanhoja:((
03.06.2008 |
Onko kellään muulla tilannetta, että omien lasten ollessa vielä pieniä ja kun sitä tukea jollain tavoin omilta vanhemmilta haluaisi, niin se ei ole enää mahdollista?
Omat vanhempani ovat suht vanhoja, äiti 68 ja isä 73. No iältään eivät vielä niin vanhoja mutta mieleltään ovat jo jotenkin niin vanhanaikaisia ja VÄSYNEITÄ kaikkeen.
Tuntuu, että he ovat menettäneet kiinnostuksensa ympäröivään elämään. Eivät aktiivisesti osallistu meidän elämään ollenkaan vaikka haluaisinkin. Emme tee mitään yhdessä. He eivät soittele kuin tosi harvoin. Me käymme heillä ehkä kerran kuussa vaikka välimatkaa on vain 5 km...
Vanhempiani tuntuu vain kiinnostavan oma elämä, eli kävely- ja pyöräilyretkien tekeminen ja iltaisin TV:N KATSELU! Eivät ehdota lasten ottamista yökylään tai muutenkaan hoitoon.
Tuleeko kaikista tuon ikäisistä noin rajoittuneita vai koskeeko tämä vain minun vanhempiani?
Harmittaa lastenkin puolesta kun tulee niin etäiset välit isovanhempiin!!
Kommentit (6)
eikö sinun olisi aika hoitaa heitä?
Minä en edes uskaltaisi tuon ikäisille lapsia hoitoon antaa. Ties vaikka nukahtaisivat tai eivät pysty juoksemaan perään tarvittaessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä on itse asiassa aika hyväkuntoinenkin vielä, mutta äiti taitaa olla jotenkin masentunut. Tosin sitä ei voisi hänelle koskaan sanoa kun suuttuisi tai tuhahtelisi vain.
Ai ohjelmaako heille? Jos jotain yrittäisin keksiä niin äitini heti kumoaisi koko touhun "turhana". Siksi en jaksa enää yrittääkään mitään keksiä. Mikä olisikaan sen mukavampaa kuin lähteä yhdessä jonnekin!
Enkä tässä nyt mitään LASTENHOITOAPUA kaipaakaan! Kaipaan yhteistä aikaa, että tekisimme jotain kivaa yhdessä kuten muut tuntuvat omien vanhempiensa kanssa tekevän.
Vanhempieni "hoitaminen tai hoivaaminen" tässä elämäntilanteessa ois mulle aika hankalaa: 3 alle kouluikäistä lasta, oma yritys hoidettavana, talon rakentaminen menossa.
Ap
Ap tässä vielä:
Tooosi tutulta kuulostaa! Oman siskoni lapset ovat jo parikymppisiä, ja siskoni valitteli kerran ihan samaa kuin minäkin täällä valittelen. Eli ainakin äitini on aina ollut samanlainen. Hän sai ekan lapsenlapsensa jotain 47-vuotiaana ja jo silloinkin valitti kuinka ei jaksa lapsenlastaan:((. Surullista!
Juuri tuollaisia vanhempanikin ovat, eritoten äiti, ettei mikään saa muuttua päivästä päivään. Kaikki on tarkkaan suunniteltua ja esim.mitään tv-ohjelmaa iltaisin EI SAA missata. Mitään ei voi ehdottaa kun kaikki on turhaa eivätkä enää jaksa!
Isäni on parempi mutta kun hänkin on niin auttamattomasti äidin tossun alla:(. Vaikka isä haluaisikin lähteä jonnekin kanssamme niin ÄITI EI ANNA/PÄÄSTÄ!
En vain tiedä, jotenkin lohduttomalta tuntuu ajatella että itse joskus tulisi noin passiiviseksi:(.
Eihän varhaisvanhuus kai tarkoita sitä että kaikkeen ulkopuoliseen elämään menetetään kiinnostus? Vai onko äidilläni masennus, kuten epäilen?
Jossainhan oli äsken muuten juttua siitä, että vanhenemiseen EI kuulu masennus ja yleinen apaattisuus. Monet vain luulevat niin.
Ap
Anoppini on yli 70-v. ja soittelee virkeänä, kyselee lasten kuulumisia ja pyytää heitä viikonlopuksi kylään. Kun sitten välillä vien heidät sinne (en kehtaa kovin usein, koska heillä on muitakin lapsenlapsia, joille he antavat aikaansa), he ovat suunnitelleet vaikka minkälaista ohjelmaa - esimerkiksi menevät onkimaan tai sienestämään, tai askartelevat ja nikkaroivat. Heitä ei ikinä tunnu väsyttävän! Lapset rakastavat olla mummolassa.
Omat vanhempani eivät ole ihan yhtä energisiä, vaikka ovat 10 v nuorempia. Kyllä he kuitenkin hoitavat lapsia loma-aikoina ja tekevät heidän kanssaan kivoja asioita.
Sääli, että tuollalailla on menetetty elämänilo ja sosiaalisuus. Auttaisikohan se juttelu?
Juu 7 onhan se sääli tällainen menetetty elämänilo! Mutta kuten kerroin, niin isäni on kyllä vielä ihan positiivinen ja kiinnostunut monista asioista mutta kun hän on niin auttamattomasti äidin tossun alla. Äiti aina kumoaa kaikki menemiset "turhina". Uskon, että äidillä on jonkinlaista pitkäaikaista masennustakin takana. Mutta en tiedä auttaisko hänen kanssaan juttelu, ei häntä ikinä lääkäriinkään saisi ja sitten väittäisi ettei ole lääkkeisiin varaa jne.:((.
Mutta onhan tämä tylsää ettei ikinä tehdä mitään erityistä yhdessä. Heillä vain käymme harvoin kahvilla, he eivät nykyään enää käy meillä kun emme asu omakotitalossa.
En minäkään sitten enää halua yrittää tai tyrkyttää lapsiani esim. heille tai keksiä jotain...
Ap
Alue: Aihe vapaa
En odota heiltä hoitoapua tai mitään enkä edes uskaltaisi antaa lapsia heidän vastuulleen, mutta harmittaa se uskomaton oman navan tuijottelu, joka ei jätä sijaa millekään muulle, ainakaan sille, että silloin tällöin olisivat lastenlapsiinsa yhteydessä (osa jo niin isoja, että heillä on omat kännykät). Elämä on ennalta aseteltu äärimmäisen tarkkoihin uomiin, joista ei poikkeuksia sallita. Kaupassa käydään tiettyinä päivinä viikossa tiettyyn kellonaikaan ja koko elämältä romahtaa pohja, jos jostain pitää joustaa tunti. Ja ihmisillä ei mitään muuta olisi kuin AIKAA.
Kaikkein eniten surettaa ja kiukuttaakin kuitenkin se valitus, miten "ei näin vanhat ihmiset jaksa" mitä milloinkin heille ehdottaa. Ja samaa jorinaa on pidetty jo viisi vuotta. Monet ovat ihan täysillä työelämässä vielä tuon ikäisenä, en tajua mikä näistä on tehnyt noin raihnaisia. Tai ainahan he tuollaisia perusväsyneitä ovat olleet, meitä oli kaksi lasta lähes 10 vuoden ikäerolla eikä meidänkään kanssa mitään jaksettu tehdä, hyvä kun ruokaa joskus jaksettiin antaa.