Pää hajoo. Mitä mä teen?

Varmaan jonkun terapian tarpeessa, mutta missähän välissä mä nyt semmoseenkin menisin? Ottaisin lapset mukaan vai? No ei nyt ehkä sentään.



Koti on kuin avovankila. Koko ajan on joku kipeenä. Mihinkään ei päästä. Ei ees ulos. Toissaviikolla sairasti esikoinen, viime viikolla kuopus, nyt on keskimmäinen kipeenä. Ja tää on jo kierros kolme. Helmikuun alusta saakka yhtä ja samaa. Yhden saat terveeksi, niin toiselle nousee kuume.



Eipä sen puoleen, ei täällä oo puistoissakaan ketään näin talvisin. Perhekahvila olis kerran viikkoon, mutta eipä päästä sinnekään.



Mies tulee töistä joskus viiden maissa. Sen jälkeen nyt pääsee edes koiran kanssa lenkille - ellei satu olemaan itse kipeenä... Ja menen yksin.



Kuopus (2v) ei muuta tekis, kun istuis sylissä. Minuutteja laskien kannan sitä pitkin kämppää päivästä toiseen. Tänään olen kanniskellut sitä aamu kahdeksasta... Ja lopun aikaa huutaa vieressä syliin.



Isommilla on vaan tylsää ja marisevat sitä tai sit tappelevat keskenään. Elleivät juokse perässä jonkun tuhottoman tärkeä asian vuoksi. Sadepäivän puuhat alkaa olla käytetty loppuun. Telkkarikaan ei enää jaksa kiinnostaa. Nuorin ei siitä nyt ees tajuu oikein mitään vielä.



Illalla kun saan viimein lapset nukkumaan alan itse jo stressata aamua ja uutta tylsää päivää, jolloin ei saa taaskaan tehtyä yhtään mitään. Ja mies kinuu seksiä.



Kaverit asuu muualla ja heilläkin lapsia + ovat töissä. Päivisin ei ketään missään. Ikinä. Ja kun lapset sairastaa, ei pahemmin voi lähteä toisiakaan tartuttamaan.



Miehelle riittää sosiaaliseksi kanssakäymiseksi se, että joutuu olemaan ihmisten kanssa koko päivän töissä. Ei haluu muuta kun maata sohvalla lopun iltaa. Harrastuksia mulla ei ole. Eikä kyllä rahaakaan. Töihin menisin, mutta ei tässä tuppukylässä sellaista tunnu saavan. (Hakenut olen)



Mua ees kiinnosta enää mikään. En viitsi/jaksa/halua edes syödä, ei oo ees nälkä. Tekis mieli vaan paeta ulos ovesta ja tulla takas ehkä viikon päästä jos silloinkaan. Jos meinaan lähteä ihan vaikka kaupunkiin ostoskeskukseen hengaamaan, ihmettelee mies, että eihän meidän mitään tarvi ostaa. Kahville? Ai miks hitossa. Meillä on kyllä kahvinkeitin. Tulee paljon halvemmaksikin. Ja jos nyt on sit oikeen asiaakin kauppaan, niin enkö mä vois ottaa vaikka yhtä noista lapsista mukaan? Ja kun lasten kuullen moista heittää, niin vapaaehtoisia lähtijöitähän toki on...



Vedän neljä röökiä tunnissa. Ainakin partsilla saa olla sen pari minuuttia ihan omineen.



Vittu mitä paskaa. Suoraan sanottuna. Tätäkö mun elämäni nyt sit on? Sosiaalinen elämä netissä ja päivät pitkiä kuin nälkävuosi. Lapsille ruokaa säännöllisin väliajoin, välillä nukkumaan, muistinko nyt lääkitä kaikki sairaat? Itkemisestä saa hengenahdistusta. Eikä se mitään auta. Hautaudun elävältä.