Mä vihaan mun miestä

ja olin vttuuntunut junttimiehestäni. Pokkaa eroon ei vielä ollut ja huomaamattani aloin leikkiä tuota yh-leikkiä. En ollut sellaisesta kuullut, pähkäilin vain, että mitä mä tässä enää huudan, kun mies on mikä on ja jos muuta haluan, pitää pärjätä ensin itsekseen.



Lopetin riitelyn ja päätin hoitaa arkeni itse. En valitettavasti ole kylläkään siihen rakastumisvaiheeseen päässyt. Kunhan nyt siedän vain, ihan hyvä lastenhoitoapu tuo ukko on ja tienaa kivasti. Parempi tämä on kuin yksin olo, katsotaan mihin tämä johtaa: parempaan tai eroon.



Tätä yh-leikkiä kannattaa siis muidenkin kokeilla, on se parempi kuin ero suoraan.

että sulle kävi noin onnellisesti!

minä olen tehnyt tuota samaa jo kohta 6vuotta, eikä miestä kiinnosta... se on vaan tyytyväinen, kun ei tarvii tehä muuta ku rassata autoja/mopoja, ja viikonloppuisin juoda viinaa.

minulle alkaa riittää -ja todellakin aion erota.

etta ei ollut yksinhuoltaja vaan miehen palkaton taloudenhoitaja.

Minun ystäväni ovat ihmetelleet, miksi minä teen kaikki kotityöt, enkä vaadi mieheltäni mitään. Siitä yksinkertaisesta syystä, että osaan imuroida, tiskata ja pestä pyykkiä paremmin kuin mieheni, saan juuri sellaista jälkeä kun haluan ja astiat ovat kaapissa juuri niin kuin minä haluan. Käyn myös kaupassa ja laitan ruokaa, joten saan sitä ruokaa mitä haluan syödä (toki otan huomioon myös mieheni mieliruuat). En koe olevani mieheni ilmainen taloudenhoitaja. Tai jos olen, niin mieheni on minun ilmainen talonmies ja autonkorjaaja. Asumme siis omakotitalossa ja hän tekee paljon sellaista, mitä minä en kykene tekemään. Kuten huolehtii öljypannusta, korjaa/huoltaa autoni, siinä säästää pitkän pennin ja tekee muutenkin töitä, joihin minun fyysiset voimat tai mielenkiinto ei riitä. Tilanne voisi olla toinen jos asuisimme kerrostalossa, missä ei ole näitä "talkkarin" hommia. Molemmat ovat tyytyväisiä tähän järjestelyyn ja homma toimii, ei tarvi tapella tekemättömistä töistä. Ja meillä siis ei ole lapsia.

Vaikka toki ymmärrän senkin kun tulee se turhautuneisuus siihen itkuun joka ei vaan lopu. Meilläkin mies temperamenttinen, joskus enemmän joskus vähemmän, mutta oon jo aikas tottunut siihen. Ei siis mikään väkivaltainen tms. mutta saattaa kimpaantua herkästi toisinaan. Ja niinpäs ovat lapsetkin aikamoisen temperamentin isältään perineet.. Nuorin itkenyt nyt 3 yötä poskihampaita, ja osaan itkuista vaan ei mikään auta. Se kieltämättä on hermoja raastavaa vaikka toki sitä pikkuista yritää kovasti ymmärtää. Suosittelen kipulääkettä jos näyttää tosi kurjalta, meillä auttaa ne sitten jossain kohdassa yleensä.

Haluaa jatkaa lasten takia ja väittää rakastavansa vain mua. Toinen nainen oli kuulemma vaan lohduke, koska meillä ollut vaikeeta vuosia. Sitten vihaan itseäni, kun en saa sitä jätettyä, koska myös rakastan. Ja lapsien en halua joutuvan kokemaan vanhempien eroa. Olen itse eroperheestä ja olisin tehnyt mitä vain,että äiti ei olisi jättänyt alkoholisti-isääni. Pää sekaisin, mitä teen........

Ja *itutti suunnattomasti, kun kaikkialla (minusta tuntui) kaikki hehkutti kuinka heidän miehensä on NIIIN sitä ja NIIIN tätä: tiskaa, pyykkaa, tienaa 5000e/kk, hoitaa lapsia, ostaa kalevalakoruja, laittaa ruokaa, käy lenkillä perheen kanssa yhdessä...



Luulin oikeesti pitkään, et mul on joku "viallinen" yksilö ja olen aivan idiootti, kun menin naimisiin ja tein lapsia tämmösen umpitavallisen laiskan suomalaismiehen kanssa, kun melkein kaikilla muilla suomen naisilla on joku hiivatin supermies hemmottelemassa heitä kotona.



Ja tottakai kaikki hormoonikiukut purin mieheeni. Mielestäni hän teki liian vähän. Tai jos teki jotain, niin teki hutiloiden. Jos hoiti lasta, niin ei hoitanut tarpeeksi hyvin (istui pikemminkin koneella ja pisti isomman vahtimaan pienempää) tai jos teki jonkun kotityön, niin mokasi aivan naurettavan itsestäänselvissä asioissa (mustat sukat valkopyykkiin) jne.



Sitten luin jonkun vaimoihmisen kirjoituksen, kun olin kuukausia haaveillut erosta, kun miehen äänen kuuleminenkin sai minut narskuttelemaan hampaita.

Vaimoihminen kirjoitti, että jos harkitset eroa, niin kokeile ensin elää niinkuin olisit eronnut miehestäsi ja yksinhuoltaja. Älä siis noteeraa miestä kotitöissä tai muussakaan perheen tekemisessä ollenkaan. Tee kaikki itse ja ajattele mielessäsi, että olet jo yksinhuoltaja. Jos mies tarjoutuu tekemään jotain, niin anna hänen tehdä, mutta älä reagoi tekemiseen millään tavalla. Se on ekstraa. Katso näin minkälaista yksinhuoltajan arki todella olisi (todennäköisesti vielä huomattavasti uuvuttavampaa).



Ryhdyin siis tähän leikkiin ihan piru olkapäillä ja silmät leimuten. Mutta kuinkas kävikään! Kun lakkasin ajattelemasta miehelle velvollisuuksia ja suuttumasta, kun niitä ei täytettykään, niin stressi ja kiukku hävisi. Kehitin viikkojen aikana itselleni rytmin kuinka sain arkiasiat hoidettua ilman, että piti mankua miestä auttamaan missään. Ja se olikin aika mukavaa. Tuli jopa semmoinen voittajaolo, että selviän kyllä... Eikä voimia kulunut riitelyyn. Moni asia on itseasiassa niin pieni, että aikaa ja voimia oli ennen mennyt enemmän siihen nalkutukseen ja härkäsen tekemiseen kuin että olisi sanaakaan sanomatta nostanut hikisen sukan makkarin lattialta ja vienyt neljän metrin päähän kylppärin likakoriin. Tai lämmittänyt sen sadannen kerran yömaidon vauvalle samalla kun mies kuorsaa umpiunessa vaikka vauva huutaa sata desipeliä ilmassa.



Ja hämmentävintä oli se, että istuttuaan viikkotolkulla kaiken vapaa aikansa tietsikalla miehelle vihdoin valkeni, että häntä ei enää kutsuta mukaan kauppareissuille, ei oteta mukaan minun ja lasten leffan katselumaratoneihin poppareiden kanssa sen jälkeen, kun on lauantaisin siivottu. Hän sai jälkeenpäin kuulla missä paikoissa oltiin lasten kanssa käyty (vaikkei ikinä ole ollut innokas osallistumaan mihinkään "typerään" lastentapahtumaan tms.) Ja mies alkoikin raivata omaa paikkaansa takaisin. Väkisin siis tunkea itseään meidän arkeen. Ei se tietsikka/telkkari arki ollutkaan niin mukavaa, kun ei sitä enää kukaan kieltänyt ja jäi kaikki muut kivat jutut kokematta.



Ja sitten tää klisee: en enää vihaa miestäni. Rakastan häntä. Ei hän edelleenkään osaa pestä pyykkiä eikä leikkiä lasten kanssa niinkuin minä. Mutta silti hän voi vahtia niitä sen aikaa, kun käyn kaupassa. Roskapussinkin hän silloin tällöin muistaa viedä, jos jätän sen tuulikaappiin odottamaan. Hän myös vaihtaa vaipan, jos itse en ehdi tai antaa iltapalan muksuille. Ei se paljon ole, mutta enemmän kuin jos joutuisin tekemään kaiken itse ja yksin. Minustakin on tullut erilainen. Olen oppinut ajattelemaan vastuun itselleni enkä edes kärsi siitä. Olo on levollinen, kun teen asiat itse suuttumatta siitä, että kukaan muu ei näitä asioita tee. Loppupeleissä tää vauva on vauva vain lyhyen aikaa. Lasten kasvaessa, arki helpottuu. Ja harrastuskuskaamiset luonnistuu todennäköisesti minunkun kotona asuvalta laiskumukselta.



Ja niin uusavuton pikkukakara kuin hän onkin, niin en kyllä voisi ketään toista samalla tapaa rakastaa... :)

tästä tuli hyvä mieli :) Oikea asenne!

pitkästä ja juohevasti kulkevasta tarinasta! Tämä kertoo sen mitä moni ei tuke ajatelleeksi ennen kuin on liian myöhäistä ja eropaperit pöydällä, kun kuitenkin vielä rakkautta ja toivoa on.



ohis, jolla on lapatossumies, joka ei tule ikinä tekemään kaikkea oikein mutta tekee monta asiaa paremmin kuin kukaan muu.



Minun mieheni, minun lasteni isä, minun nettipeliaddikti suomalaisjunttini, pallomahainen tavismiheni, joka leikkii lasten kanssa kaiket illat ja kolaa pihaa töistä tultuaan

Ja kaikista ihanin tuo loppu... :)