Sinä joka lapsena koit väkivaltaa, millainen sinusta tuli?

ja juossut itsekin joskus pakoon humalaista vanhempaa? No minusta tuli ihan tavallinen äiti, humalakännäystä en jaksa katsoa yhtään,vaikka alkoholia käytän itsekin, mutta tiedostan rajani. Koskaan en ole ketään lyönyt tms mutta huudan kyllä suuttuessani ja tästä yritän päästä eroon. Mieheni on kuin isäpuoleni: viimeiseen asti rauhallinen ja fiksu ja haluaa kasvattaa lapset puhumalla. Eli otin miehekseni täysin vastakkaisen miehen kuin oma alkoholisoitunut isäni.

vanhempiani kohtaan vasta kun sain esikoiseni.

Olin kyllä jo lapsena tuntenut että tätä väärää en omille lapsilleni tee, mutta tunteet miten vanhemmat käyttäytyivät on yllättänyt.

Sääliä ja vihaa varmaan voimakkampina tunteina; että voikin omaa lastaan niin haavoittaa.



Kerran äitini voivotteli kun komensin 5- vuotiaan huoneeseensa, että pitäisikö pyytää miestäni kotiin tullessaan vetämään selkäsaunalla?

Niin meillä tehtiin: kun isi tuli kotiin töistä, äiti sanoi olinko ollut tuhma ja jos näin oli ollut niin turpiin tuli. Normaalisti asia olisi ollut käytynä läpi ja sovittu aikoja sitten.



"Rankaiseminen" kuuluu olla inhimillinen, jonka nainenkin voi tehdä.

Kyllähän äitikin voi hakata, meillä äiti lähinnä hylkäsi. Ei ollut läsnä, ei koskaan juteltu asioista ja isä sitten kuritti.



Pitkään hain vääränlaisia miehiä. itseluottamus on paha paikka.

Kasvatan itse itseäni. Kaikki hyvä minussa on minun omaa aikaansaannosta!



Olen luonteeltani sähäkkä ja kova ääninen, pitkään opettelin riitelemään oikein ja nyt osaan keskustella huutamatta jos on joku konflikti ja kuuntelen enkä puhu toisen päälle.

Minulle tärkeää ei ole oma oikea mielipide, on paljon nolompaa jauhaa asiasta joka on väärä.



Äkkipikanen olen myös. Pahimmillaan olen viskannut lapsien aamupalalautaset lavuaariin, kovin dramaattista.

Sitten pohdin, miltä näytän ja miltä lapsesta tuntuu kun tuollaista tapahtuu.



Omille lapsille olen ihan rehellisesti sanonut että äiti on väsynyt ja kiukkunen, mutta aivan ihanaa on miten lapsille voi puhua asioita kun nämä kasvaa. Kyllä äitiä saa myös harmittaa ja väsyttää. Pienen tahtoikäsen kanssa on ollut raskasta kun toinen seisoo vastaan silmät itkusta märkänä: "Ei, vaan mää haluan".

miehenä aivan upea mies!

Osallistuu kotihommiin, puuhaa lapsien kanssa.

On käynyt kouluja eikä alkoholi ole ongelma.



3

mulla menee puolisen vuotta ennen kuin alan puhua uudelle ihmiselle, oli sitten kyseessä työkaveri tai naapuri. Jonkinlainen melankolia on aina taustalla, ja harvoin menee viikkoa, etten ajattele jotain itsetuhoista.

Olen auttavainen ja ystävällinenkin, mutten oikeastaan juurikaan välitä ihmisistä. En kyläile eikä meillä käy ketään.

Oikeastaan vastaankin tähän vain siksi, että juuri tänään jouduin soittamaan ammatti-ihmisille saadakseni yhdelle sisaruksistani psykiatrista hoitoa. Tämäkin vielä, kun kaikki meistä sekoilevat, mutta ainoastaan minä saan aikaiseksi näitä läheisten hoitoon toimittamisia, muut vaan miettivät, että se on ihan sekaisin, mutta toimiminen on noille muille sisaruksille liian hankalaa.

Niin siis sisarusparvesta olen se ainoa, joka käy töissä. Muut ovatkin pitkäaikaistyöttömiä mielenterveysongelmaisia päihteiden suurkuluttajia.

Se hyöty siitä on, että minä palvelen työpaikalleeni saapuvat "alan miehet". Kun tiedän, että ne ovat tai ovat ainakin olleet inhimillisiä ihmisiä, ja lapsuutensa voi olla vielä karumpi kuin minun.

mutta väkivaltaa ei. Isoäitini on vieläkin hyvin ilkeä ihminen, mutta ei siis väkivaltainen, eikä ole ukkinikaan. Tästäkin lapsikatraasta töissä käy vain puolet, on alkoholismia ja itsemurhakin. Kun olen äitini kanssa puhunut asiasta, hän on sitä mieltä, että kaikki lasten ongelmat johtuvat heidän äidistään. Minun on jotenkin hankala tätä käsittää, koska kotiolot eivät olleet erityisen köyhät eikä lapsia myöskään kuritettu fyysisesti kuin aniharvoin (äitini muistaa yhden tapauksen).



Tämän kommentin tarkoitus oli vain osoittaa, että joskus lapset kärsivät vielä aikuisinakin, vaikka lapsuudessa ei ole ollut väkivaltaa.

Voin yhtyä tähän. Olen sinut itseni kanssa, mutta välillä koen hirveää syyllisyyttä siitä, kun lähdin jo 17-vuotiaana kotoa. Siis sitä, että pienemmät sisarukset jäivät yksin vanhempien armoille, mutta mun oli pakko "pelastaa" itseni. Usein kuitenkin löydän itseni pohtimasta, olisiko veljieni elämä parempaa, jos olisin jäänyt vielä, edes vuodeksi, tai edes kahdeksi.



Veljillä alko-ongelmaa, pitkäaikaistyöttömiä. Toisella samanhenkinen avovaimo, toinen melkoisen erakko.