onko koskaan oikea aika?
Olemme mieheni kanssa tilanteessa, että vauvahaaveet on kovat ja kaikki olisi muuten valmista, mutta pohdimme kovasti, onko nyt oikea aika ja käymme raastavaa entäs/jos-keskustelua eri vaihtoehdoista. Haluaisin kuulla mielipiteitä ja kokemuksia: tuleeko vauvalle koskaan "hyvää" aikaa? Jos voisit valita uudestaan, alkaisitko yrittää lasta muussa tilanteessa? Oletko samassa tilanteessa?
Olen juuri päättänyt AMK-opintoni, ja tällä hetkellä vielä työtön. Vauvasta olemme siis haaveilleet jo vuosia, mutta ajatusta ja yritystä on lykätty perusteluilla, jotka ovat liittyneet lähinnä valmistumiseeni (en halunnut jättää opintojani kesken tai tauolle) ja nyt puolestaan olisi aika hakea töitä. Miehelläni on vakituinen työ. Mietityttää kovasti, jos nyt alamme vauvaa yrittämään ja tärppää, kuinka käy urani ja työelämäni? Olenko joskus työelämään pyrkiessäni vauvavapaiden jälkeen jo ulapalla alan kehityksestä, ja pystynkö työllistymään? Eli onko koulutukseni jo vanhaa muutamien vuosien päästä (haaveena kaksi lasta)?
Toisaalta, millaisia paikkoja uskallan hakea, jos yritämme vauvaa? En haluaisi jäädä myöskään äitiyslomalle heti työhön päästyäni, se tuntuu "epäreilulta" muita kohtaan. Olisiko viisasta jättää vielä lastenhankinta tuonnemmaksi, parin vuoden päähän? Se tietysti voisi auttaa taloudelliseen tilanteeseen. Entäs jos ei ole työtä mihin palata? Kuitenkin tuntuu, että en ole valmis uhraamaan unelmaani äitiydestä työlle, etenkin kun uran ja opiskelun ehdoilla on menty tähän asti. Olen käynyt mielestäni hyvän koulutuksen ja hyvällä menestyksellä ja tehnyt sen eteen töitä rankasti, enkä haluaisi heittää sitä hukkaan. Haluaisin ajatella, että minulla on siltikin työelämää jäljellä vuosikymmeniä. Tekeekö pari vuotta asiaan mitään muutosta siltikään suuntaan tai toiseen?
Työelämän kannalta oikeaa aikaa ei taida koskaan tulla, mutta mikä olisi vähiten huono vaihtoehto? Sydän sanoo vauvalle jo kyllä, mutta järjellä yrittää kuitenkin lykätä, ja tuntuu että aina mitä pidemmälle elämässä edetään, sitä korkeammalle rima nousee ja ajatus vauvasta tuntuu aina vain vaikeammalta. Se ensimmäinen askel perhettä kohti on vaikein ottaa. Ensin ajatuksena oli, että kunhan saan ammatin, sitten kunhan meillä on oma koti, sitten kunhan ehdimme naimisiin (häät kesällä), ja sitten on tullut tämä työasia. Toivottavasti tästä vuodatuksesta saa edes jotain tolkkua.
Kommentit (37)
Olen itse ollut aina varma siitä, että omaa lasta en halua. Edellinen pitkä suhde kaatui siihen, että mies halusi kovasti vauvaa ja minä en. Erosimme, ja olin pitkään sinkkuna kunnes tapasin nykyisen mieheni.
Ja kuinkas sitten kävikään, vauvakuume iski heti :) Meillä on molemmilla hyvä koulutus ja vakituiset työt. Lähinnä minua mietityttää, kannattaako vauvaa alkaa yrittämään, kun suhde on näin tuore... Päätös on kuitenkin ollut yhteinen, joten vauva saa tulla jos on tullakseen.
Tsemppiä!
Kuluneen vuoden aikana haaveet lapsesta ovat kuin varkain hiipineet jokapäiväiseen ajatusvirtaani. Olen kuin ällikällä lyöty ja hämmentynyt mietteistäni - enhän ole koskaan ollut sen kummemmin kiinnostunut lapsukaisista, eikä vallankaan nyt ole se kuuluisa oikea aika edes leikitellä ajatuksella vauvasta. Minulla ei ole oikein ketään, jonka syliin voisin oksentaa tämän ajatusten sekamelskan. Pari viikkoa sitten kerroin varovasti poikaystävälleni minua riivaavasta vauvakuumeesta. Kohteliaasti hän totesi minun olevan sekain.
Jotenkin salassa (jopa itseltäni?) olen toivonut perustavani perheen, ennen kuin saavutan maagisen kolmenkympin rajapyykin ja tänä keväänä huomasin olevani jo 27-vuotias. Minun olisi tarkoitus valmistua vuoden päästä, ja tietenkin koulun penkiltä täytyy oikopäätä sukeltaa työelämään, jottei vain tippuisi rattailta ja osoittautuisi tuottamattomaksi yksilöksi. Kaiken kukkuraksi poikaystäväni suunnittelee parhaillaan itselleen parin vuoden ulkomaankomennusta. Minun kohdaltani asia on vielä täysin auki. Lähden mukaan, mikäli löydän itselleni sopivia töitä valmistuttuani. Muussa tapauksessa en tiedä, mitä tulee tapahtumaan.
Onpas nyt vuodatusta, mutta menkööt nyt, kun kerta vihdoin pääsen avautumaan asiasta. Tuntuu niin musertavalta, että pitäisi olla järkevä vielä monta vuotta ja haaveet perheestä pitäisi kuopata syviin multiin pitkäksi aikaa. Se kaiken kiltisti suorittava minä on alkanut rakoilla, enkä tiedä, mitenpäin sen kanssa pitäisi pärjätä. Jotenkin tunnen olevani niin yksin mietteiteni kanssa.
Samastuin tilanteeseesi, vaikka itselläni onkin vielä opintoja jäljellä. Valmistuminen olisi parin vuoden päässä, mutta nyt häidemme jälkeen vauvakuume iski molemmille ja olemme päättäneet jättää ehkäisyn pois. Emme ole hätiköineet mielestäni, sillä olemme seurustelleet ennen häitä melkein 5 vuotta. Tiedän kutienkin, että oma lähisukuni ei tule asiaa hyväksymään, kun taas miehen lähisuku olisi enemmän kuin mielissään.
Täytän tänä vuonna 23, joten minua varmaan pidetään melkeimpä teiniäitinä, mutta onko sillä iällä oikeasti väliä, jos tunne on se, että lapsi saa tulla? Mies on 30 ja työelämässä.
Minulla olisi tosiaan paikka mihin palata vauvalomilta ja ala johon valmistun takaa kyllä töitä enkä olisi heti se potentiaalinen äitiyslomalle lähtijä...
Itselläni lapsen saaminen pelottaa myös monesta muusta syystä, mutta tunne puhuu järkeä vastaan. Sinulle ap sanoisin että oikeaa aikaa ei ole eikä tule, koska syitä aina löytyy miksi ei. Jätä ehkäisy pois jos siltä tuntuu ja lapsi tulee jos on tullakseen, tätä palstaa lukiessani olen huomannut, että se ei ole itsestään selvä asia:)
että vauva on toivottu ja tahdottu, mikään ei voi olla oikeampi aika.
Mieti. Järki sanoo, että ensin pitää olla töissä. Sitten järki sanoo, ettei työnantaja tykkää, jos on töissä vuoden ja jää heti pois. Sitten järki sanoo, että pitää olla vakituinen työpaikka. Siinäkin pitää olla kaksi vuotta töissä vähintään. Sitten pitää olla omakotitalo, farmari, naimisissa.
Elämä ei kuitenkaan muissakaan asioissa aina mene niin kuin järki sanoo. Kaikkea ei voi suunnitella. On mietittävä, mitä sisimmässään haluaa, ja jos se on perhe, on aika varmasti kypsä. Itsekin olisin halunnut tulla nuorena äidiksi, mutta kaikki ei toisaalta mene niinkään kuin haluaa, on se toinen osapuoli ja joskus vauvat antavatkin odottaa itseään. Mikäli toivoo elämältä lapsia, miksi odottaisi? Hedelmällisyys ei varmasti mihinkään nouse iän myötä, päinvastoin. Jos lapsentekoa aina vaan siirtää, voi olla todella katkera itselleen siitä myöhemmin. Yhteiskunnassamme järjen pitäisi sanoa, että lapsia on hyvä saada alle 30v, ei sen pitäisi olla mikään poikkeus!
Juu, täälläkin kärsitään tuosta kiltin tytön syndroomasta, ensin kuuluu hoitaa opinnot, työt, asunnot jne kuntoon ennen kuin edes voi harkita lapsia. Viime aikoina mieli on kuitenkin ruvennut muuttumaan, sitä oikeaa aikaa ei varmaan koskaan tule jos liikaa miettii. Olen kolmekymppinen, samoin avopuolisoni, kummallakin on töita (minä teen samalla jatko-opintoja) ja tässä vuokrakämpässäkin olisi tilaa vauvalle. Liikaa tulee mietittyä että mitä jotkut proffat ajattelee jos tulee taukoa opintoihin, mun elämästä tässä kuitenkin on kyse.
Ja kun ei koskaan tiedä kuinka kauan siihen yrittämiseen menee...
että varsinkin kun ensimmäisestä lapsesta kyse, niin ei kannata lykätä liikaa. Nykyään yksi syy siihen, miksi on niin paljon lapsettomuudesta kärsiviä ihmisiä, on juurikin se, että lapsentekoa lykätään liikaa ja hedelmälliset vuodet menee ohi eikä lasta sitten enää saakkaan. Itse aloin yrittämään lasta jo 18v, juurikin siksi, että koin, että lapsen saaminen on sellainen asia, jonka ehdottomasti haluan elämässäni ja päätin tehdä sen hedelmällisimmässä iässä. Silti tulin raskaaksi "vasta" 20v, vaikka olimme mieheni kanssa TODELLA aktiivisia vauvantekijöitä. Ja se siis vaan vahvisti ajatustani, koska jos se on hedelmällisessäkin iässä näin vaikeaa, niin entä jos olisin lykännyt asiaa esim. 30-vuotiaaksi tai jopa myöhemmäksi?
En ole todellakaan päätöstäni katunut, olen äärettömän onnellinen lapsestani, joka on nyt 1v 9kk.
Nyt on toinen lapsi toiveissa (välissä tosin yksi raskaus, joka päättyi keskenmenoon rv.12) ja mietin myös tuota, "onko nyt oikea aika" mutta tulin sitten siihen tulokseen että joltain kannalta katsottuna on ja joltain ei. Toista lasta miettiessä asia ei ole niin vakava, koska ei ole pelkoa jäädä lapsettomaksi, mutta koen että haluan lapset 2-4 vuoden ikäerolla (tosin se menee pakolla jo yli kahden, koska edellinen meni kesken) ja se on mahdollista vaan jos alamme pian yrittämään.
Mutta siis joo, yleensä on aina joltain kannalta katsottuna "väärä aika", se on vaan yritettävä miettiä asiaa mahdollisimman monelta kannalta ja tehtävä päätös sen perusteella. Mutta jos halu saada lapsi on vahva, niin suosittelen ehdottomasti yrittämään raskautta.
Mulla kans aika sama tilanne. Kamala vauvakuume! Oon 23-vuotias ja jouluna valmistun AMK:sta. Avomiehen kanssa ollaan oltu yhessä 4 vuotta ja miehellä vakkarityö. Itse oon tehny osa-aika duunia koko opiskelujen ajan. Ollaan koko ajan puhuttu et koulut käyn loppuun ja sitten jätän ehkäsyn. Mut nyt on ruvennu arvelluttaa et onko oikea hetki? Asuntolainaa aletaan lyhentää eli talous tiukistuu eikä niillä äitiyspv rahoilla oikeinjuhlita. Kuume on kova ja oon jo alkanu ajatella et oonko ihan hullu ku toivon jo etten sais hakemaani vakkarityöpaikkaa, et vois alottaa saman tein yrittämisen. Odottelen vielä vastausta työpaikasta ja jos sen saan siirtyy vauva suunnitelmat taas eteenpäin. Ahdistavaa kun tätä hetkeä on jo 1,5 vuotta odotettu. Biologisestikin tuntuu että valmistaudun lisääntymään; tupakointi loppus jo 2 vuotta sitten, kahvin juonti 1 vuos sitten ja alkoholia ei tee enää mieli. Ja kaikki nämä tapahtui yhtäkkiä ilman mitään syytä!
Mut onko normaalia et melkeen toivoo ettei saisi töitä että voisi tulla raskaaksi? Kuulostanko ihan järjettömältä? Vai kuuluko tää vaan tähän ikään :) toivottavasti!
Rockabella sun kirjotuskesi jotenki... oli vain pakko vastata. Pohdit samalla tavoin asiaa kuin minäkin.
Ei pitäisi ajatella mitä muut ajattelevat - hitsi, ei ne elä sun elämää. Sä kannat siitä vastuun ja teet omat ratkaisut. Ajattelen itsekkin joka asiasta mitä muut ajattelevat.
:) kirjoitin tänne varmaan jo vuosi sitten ensimmäisen kerran. Meillä on nyt sellainen tilanne että vauva saa tulla jos on tullakseen... ainakin nyt ajattelen niin. Mies todella toivoo vauvaa. Ja ennen tein listan mitkä asiat epäilyttää ja mitkä taas on niitä parhaita asioita vauva asiassa. Ja tänään tein listan pitkästä aikaa, se miksi epäröin tuntui jo ihan naurettavalta :D. Niinkuin joku täällä jo sanoi, et voi sanoa että tärppäisi heti, vaan mitä jos meneekin niin että yrität vuosia eikä sittenkään vauvaa kuulu... sitten kaduttaa kun aloit yrittämään liian myöhään.
Niinkuin sanoit, mitä pidemmälle viestiä kirjoitit sitä enemmän alkoi kirkastua että vauva voisi tulla. Niin se on. Aina opinnot voi keskeyttää, jatkaa parin vuoden päästä.
Ihana oli kuulla ajatuksiasi.
Vauva kuume on hurjan kova...
Tsemppiä :)!
heip!
:D vieläkin jahkailen täällä. eikö ole hassua?
On asunto, on mies, on työpaikka.... mikä jarruttaa?
töissä on tällä hetkellä sellainen tilanne ettei nyt vaan ole sopiva hetki... tosin en tiedä, ei ehkä ole seuraavaan pariin vuoteen jos töitä ajattelee.
Mutta olen sitten jo pari vuotta vanhempi... :(.
Liikaa ajattelen mitä muut ajattelisivat töissä jne. kun on nyt vielä sellainen tilanen ettei se sinne sopisi.
Minua pelottaa suunattomasti myös raskauden ensioireet, kauanko sitä pahoinvointia kestää jne.. joten kertokaa ihmeessä kokemuksista :)!
Painiskelen edelleen tämän asian kanssa...
Katselen vauva ohjelmia, tilaan lehteä, käyn näillä netti sivuilla :D olen ihan hassu...Mutta ajatus olisi ihana.. mutta pelottaa niin vietävästi.
Vain työ on esteenä..
Liekkö tämäkin tätä kiltin tytön sydroomaa... jaa a...
olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia lisää :)!
Minullakin on yhtäkkiä herännyt valtava vauvakuume, ja ajattelinkin kirjoittaa ensimmäistä kertaa tänne palstalle pohdintojani. Valmistun toivottavasti ensi toukokuussa yliopistosta ja sitten onkin muutto edessä sinne päin Suomea, mistä töitä löytyy. Mies on vakituisessa työssä ja saa varmasti töitä mistä päin tahansa.
Eniten siis tässä tilanteessa ahdistaa se, että jos tärppäisikin heti niin muutto siirtyisi ainakin vuodella. En ole oman alan töitä tehnyt kuin muutaman päivän, joten hyvä olisi varmasti työkokemustakin hankkia heti valmistumisen jälkeen (olen kyllä osa-aikatöissä ollut koko opiskeluajan eli 6 vuotta).
Mies on minua pari vuotta nuorempi ja kovasti kyllä myös haaveilee vauvasta ja isäksi tulemisesta, mutta kuitenkin ajattelee tätä asiaa enemmän järjellä kuin minä. Hän on puhunut, että odotettaisiin ainakin vuosi, se ei kuitenkaan ole pitkä aika ja ehtisin jo päästä töihin ja muuttokin olisi takanapäin. Olen tähän jo myöntynyt, mutta en voi sille mitään että vauva pyörii koko ajan mielessä. En millään jaksaisi odottaa!
Samoja ajatuksia täälläkin, pelonsekaista haaveilua ilmassa. Läheisimmät ystäväni ovat vielä kaukana vauvahaaveilusta, joten löysin itseni täältä etsimästä samanhenkistä porukkaa :)
Perheenlisäystä en ennen tätä vuotta ollut ajatellut vakavissani lähes lainkaan. Tuumailut ovat tyssänneet aina ajatuksiin, että olen liian nuori/ elämäntilanne ei ole sopiva/ epävarmuus haluanko lapsia ehkä koskaan… Tänä vuonna palaset tuntuvat kuitenkin loksahtaneen paikoilleen, koska aivan armoton vauvakuume on iskenyt sekä minuun että mieheeni. Molemmilla on vakityöt, meillä on oma talo eli olisi hyvin tilaa jälkikasvulle, ja menimme vihdoin naimisiinkin 7 vuoden koeajan jälkeen…
Olen jo pariin otteeseen ollut jättämässä pillereitä pois, mutta jokin varovaisuus vielä jarruttaa takaraivossa. Työthän nyt on yksi asia, sieltä tuskin koskaan tosiaan avautuu mitään ihanteellista aikaa jäädä pois. Mutta en ainakaan itse elä elämääni työtä varten, joten pitäisi kai vaan olla rohkeasti itsekäs tässä asiassa.
Toinen asia mikä jarruttaa on sitten se pelko… En ole juurikaan vauvoja ja pikkulapsia hoitanut (vaikka niitä lähipiirissä on jatkuvasti pilvin pimein), ja voin kuvitella sen paniikin, mikä mut voi aluksi vallata. Osaanko, jaksanko, pystynkö.. aaaargh!
Todella ristiriitaisia tuntemuksia siis. Toisaalta ei malttaisi odottaa enää hetkeäkään ja haluaisi aloittaa yrittämisen heti huomenna, eihän sekään mikään itsestäänselvyys ole että natsaako tai kuinka pian.
taisit olla keväällä sinäkin täällä ja samoja asioita mietitään edelleen :D. Mitä jos vaan jätettäis ehkäsyt sikseen ja katotaan mitä tapahtuu?
:O
Työ ja työ ainoastaan on ainoa mikä estää minua heittäytymästä ja katsomasta mitä tapahtuu. Vauvojen kanssa osaan olla, pelkään ehkä että sekoan univelkoihini (rakastan nukkumista yli kaiken).
E-pillereitä on ostettuna enää kuukaudeksi... Jokohan nyt uskaltaisi...?
Kaksi laattaa pillereitä jäljellä kaapissa... Sitten alkaa yrittäminen :)
Vauvantekohommiin siis :)
Työt odottaa kyllä, kyllä tekevä töitä löytää vähän vanhemmillakin todistuksilla. Riippuu toki alasta, mutta AMK-tutkinto on ihan pätevää valuuttaa työmarkkinoilla. Ja ehdithän sä tässä välissä kerätä työkokemusta jonkin verran kuitenkin, vaikka tärppäis hetikin.
... ja hetihän se ei tosiaan välttämättä tärppää, vaikka olisi suht nuorikin - saati sitten kun ikää tulee. Itsellä ikää nyt 30 ja vauvaa (kovasti toivottua esikoista) ei näy eikä kuulu. Kyllähän tässä mielessä on käynyt, että olisi kannattanut vähän nuorempana aloittaa tämä projekti.
Koska molemmat ootte yhtä mieltä siitä, että vauva olisi tervetullut, niin eikun tilausta vetämään! :)
Harva ihminen kuitenkaan sitten kiikkustuolissa pohtii, että olisipa pitänyt tehdä enemmän töitä... kyllä ne muut arvot ovat tärkeämpiä.
Olen sitä mieltä, että jos kovasti asiaa miettii oikeaa aikaa ei tule koskaan. Jos molemmat vauvaa haluatte niin jättäkää ehkäisy pois ja antakaa luonnon päättää asia. Vauva ei välttämättä heti saa alkuaan ja jos saa muut asiat kyllä lutviutuvat omalla painollaan. Vauvaa ei kuitenkaan voi tilata, tulee jos on tullakseen. Onnea yritykselle:)
Komppaan täysin edellistä kirjoittajaa. Molemmat kun kumminkin vähän vauvaan ovat kallellaan. Täysin oikea aika ei varmaankaan ole koskaan. Ja tosi jännittäväkin päätös on, muistan kyllä pikku paniikit, ja aina voi keksiä "hyvän" syyn miksi ei.
Meillä meni niin, että jätettiin ehkäisy tarkoituksella yhteisellä sopimuksella heikolle tolalle, varmoja päiviä vähän suunnilleen laskeskelin eli ei mitään tarkkaa touhua. Opiskelin vielä toisella paikkakunnalla. Sitten luonto hoisi asian niin, että tulin raskaaksi ja se oli hieno juttu. Kesken opintojen olin äitiyslomalla, toinen syntyi juuri valmistumiseni jälkeen. Nyt vakityössä ja neljättä odotan :D. Asiat uivat uomiinsa omaan tahtiin ja järjestyvät sitten siihen perheenkin ympärille aivan mainiosti.
Onnea tulevaan!
En nyt ehtinyt lukea koko ketjua, kun pitäis mennä nukkumaan, jotta jaksaisi aamulla kuudeltä herätä noiden kultapalleroiden kanssa :).
En tiedä olisiko teille epäilijöille avuksi seuraavasta ystäväni pohdinnasta. Hänellä ei koskaan varsinaisesti ollut vauvakuumetta, mutta kun lääkäri sanoi, että jos joskus lapsia haluatte, niin kannattaa ruveta heti toimiin, vauvan saamisessa tulisi olemaan ongelmia. Monta vuotta, monta yritystä, keskenmeno ja kun vihdoin saivat lapset tunsivat miten sen näin piti ollakin.
Itse tunnen samoin, kun saimme esikoisen, elämä ja päätös tuntui heti oikealta. Kaikki muu ja epäröinti toissijaiselta. Lapset on parasta elämässä eikä sitä päätöstä tule koskaan katumaan.