Lue keskustelun säännöt.
Mies haluaa naimisiin, minä en - miten ratkaista?
03.03.2011 |
Olen noita aiempia avioliittokeskusteluja kyllä lukenut, mutta en tiedä valaisivatko ne yhtään ongelmani toista puolta. Tai en tiedä, onko tämä nyt mikään "ongelma", mutta siis mieheni haluaisi mennä kanssani naimisiin, mutta itseäni ei ajatus avioliitosta eikä varsinkaan häistä kiinnosta yhtään. Aiemmissa ketjuissa moni kirjoitti, että avioliitto on nimenomaan naiselle tärkeä ja suuri unelma, mutta onko kenelläkään muulla toisinpäin - että juuri miehelle se olisi tärkeä?
Mies on ehkä vähän perinteisempi kuin minä, monessa muussakin asiassa. Esim. halusimme molemmat antaa oman nimemme lapsellemme. Keskustelimme asiasta tosi pitkään ja monta kertaa, ja miehen pääasiallinen perustelu oli, että "se on perinne" ja "kaikki ihmettelee, jos HÄNEN lapsellaan on eri sukunimi". Koska emme päässeet asiasta yhteisymmärrykseen, suoritimme lopulta arvonnan.
Miehen mielestä perheen pitäisi olla naimisissa. Omasta mielestäni ei tarvitse. Lisäksi minusta on jo lukioajoista asti tuntunut aika vastenmieliseltä ajatus kaikista avioliiton käytännön järjestelyistä ja siitä, että yht'äkkiä suhde pitäisi virallistaa - ihan kuin se ei olisi siihen asti merkinnyt mitään. Lisäksi avioliiton alkuperäinen merkitys ja historia tuntuvat vastenmielisiltä, ja jopa se, että se olisi jollain lailla yhteiskunnan säätelemä yksikkö. En tiedä, osasinko selittää, mutta kuitenkin pointti on, että mielipiteemme menevät ristiin.
Tästäkin asiasta ollaan keskusteltu - ja tietysti tämänkin voisi arpoa, mutta minusta tuntuu, että en voi koko elämääni vain arpoa jokaista asiaa. Kun tuntuu, että mitä pitempään elämme yhdessä, sitä perinteisempiä puolia miehestäni paljastuu. Ja itse taas en ole mikään erityisen perinteinen ihminen, ja varsinkaan tällaiset perinteet eivät innosta minua.
Kommentit (33)
te, joille naimisiinmeno tai perinteet on niin mahdoton asia. Teillähän on jo olemassa kaikki välineet hoitaa asia toisinkin. Loppujen lopuksi kaikki taitaa kuitenkin kulminoitua siihen, että haluatte pistää miehelle vastaan. Samoin perinteitä vastaan "kapinoiminen" - mitä joutavaa. Tehän voitte tehdä jouluisin vaikka mitä, lähteä välillä kaukomaille, välillä viettää pyjamapäivän kotona, välillä mennä vaikka hotelliin tai perheen kanssa syömään. Jälleen kerranko se on vain mielipide-ero miehen kanssa, jota ei saa sovittua.
Jos erimielisyydet ovat liian suuria sovitettavaksi ja ne ovat kynnyskysymyksiä yhdessäolon kannalta, silloinhan ainoa vaihtoehto on pistää kantapäät vastakkain ja lähteä kukin omille teilleen. Jos tämä ei ole se vaihtoehto, on löydettävä osapuolet tyydyttävä kompromissi. Sen ei tarvitse olla ratkaisu jossain siltä väliltä, voihan niinkin sopia että tämä tehdään niin kuin sinä toivot ja tämä toinen asia niin kuin sinä toivot. Eli menkää naimisiin ja viettäkää joulut kuten sinä haluat vaihtelevasti tai pysykää avoparina ja viettäkää perinteiset joulut appelassa, esimerkiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta av-mamman tapaan haluan jakaa kaikkitietävää viisauttani ja vastaanpa silti... ;)
Itse olen historioitsija, joten perinteet ovat minusta kiinnostavia, niin kuin yhteiskunnalliset asiat ylipäätään. Pidän perinteistä ja asioista, jotka juontuvat menneisyydestä ja niiden käsityksistä. Minusta on ihana näpäyttää välillä tietämättömiä esim. häiden symboliikasta, ja vastustan kovastikin näitä isoja, "perinteisiä" häitä, joissa siis napataan menneisyydestä itselle sopivia kohtia ja väitetään, että näin on tehty aina. Tietyllä tavalla siis kapinallisuuttakin perinteitä kohtaan tai ainakin perinteiden nykyaikaistamista kohtaan.
Mutta itse avioliitto on asia, jonka asettamista tietynlaiseen kynnyskysymysasemaan en ymmärrä. En ymmärrä näitä avioliiton suunnattomia vastustajia enkä tavallaan niitä, jotka lataavat siihen jotain ikuisen rakkauden ja sitoutumisen tunteita. Avioliitto on minulle nimenomaan juridinen ratkaisu, tapa, jolla ratkotaan yhteiskunnan tiettyjä ongelmakohtia kuten perinnönjako, lähisukulaisuus, lasten asema jne. (Ja isälle avioliitto on siinä mielessä tärkeä, että avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isyyden voi äiti evätä eli estää isyyden tunnustamisen ja mies ei voi tehdä sille mitään. Lisäksi avoliitossa äiti on aina ensisijainen huoltaja esim. avoeron tullen ja isä saa taistella oikeusistuimia myöten saadakseen esim. yhteishuoltajuuden, jos äiti ei sitä myönnä). Jos haluaa selvitä lukuisista elämän eteen heittämistä asioista helpolla, allekirjoittaa tämän yhden paperin maistraatissa eikä esim. testamenttia, isyyden tunnustamisia jokaisesta lapsesta, sairaalan ja vakuutusyhtiöiden papereihin erikseen lähiomaisen merkintää jne. Ymmärräthän ap, että jos asutte yhdessä ja olette kalustaneet (vuokra?)asuntonne yhdessä, voi miehen vanhemmat miehen kuoltua tulla hakemaan puolet huonekaluista itselleen, jos olette ne yhdessä ostaneet tai jos et voi todistaa, että juuri sinä olet ne ostanut. Hautajaiset järjestää miehen vanhemmat, koska ovat perijöitä, he saavat kuulla ensimmäisenä miehen kuolemasta jne. Avioliitto ratkaisee siis monta juridista ongelmaa, ja siksi pidän sitä luontevana ratkaisuna. Se on yhteiskunnan tarjoama keino luoda itselleen lähisukulainen rakastamastaan henkilöstä.
En ymmärrä, miksi avioliittoon pitää enää nykyisin ladata jotain vanhoja käsityksiä sen pysyvyydestä ja naisen asemasta siinä ja vaikka mitä muuta soopaa, jotka ovat joskus 100 vuotta sitten olleet vallalla. En näe avioliittoa edes minään todisteena parin sitoutuneisuudesta tai rakkauden määrästä. Nimenomaan se on keino tehdä kahdesta ihmisestä toistensa lähiomaisia.
Mutta, ehdotapa miehellesi, että sinä hoidat nämä avoliittoon tarvittavat juridiset asiat kuntoon niin, että ei ole juuri mitään eroa sillä, oletteko avioliitossa vai ei. Leskeneläkettä ette tietenkään saa toisen kuoleman jälkeen, perintövero on teille suurin mahdollinen testamentin jälkeenkin, kun ette ole toistenne lähisukulaisia ettekä voi perheenä ottaa yhteistä sukunimeä (mikä kai ei ollut tarkoituskaan), mutta muuten pystyt erinäisillä papereilla ja ilmoituksilla takaamaan, että avoliitto on juridisesti lähes yhtä turvallinen ratkaisu. Ehkä miehesi kammoaa juuri tätä turvattomuuden tunnetta ja suostuu ehdotukseesi. Laiha kompromissi on parempi kuin lihava riita.
Annoit kyllä vähän väärää tietoa, esim. perintöverohan on keskinäisen testamentin tehneelle avoparille ihan sama kuin avioparille siinä tapauksessa, että heillä on lapsia (kuten ap:lla on miehensä kanssa).
Ja ihan yhtä hankalia nuo huoltajuusasiat taitavat eron tullen olla miehelle avioliitonkin jälkeen! Normaalistihan avoparit tekevät isyydentunnustamisen yhteydessä sopimuksen yhteishuoltajuudesta, eikä siitä tarvitse kiistellä enää mahdollisen eron tullen.
Sama juttu vaikka huonekalujen suhteen - eiväthän miehen vanhemmat peri MITÄÄN, jos mies kuolee, vaan yhteinen lapsi. Eikä perinnönjako muutenkaan tapahtuisi niin, että miehen vanhemmat vaan murtautuvat asuntoon naisen ollessa poissa ja valikoivat sieltä mukaansa, mitä haluavat. Ihan kummia kauhukuvia tällä palstalla maalaillaan. Kyllä avopuolisonkin kuoleman jälkeen tehdään ihan normaalit kuviot perunkirjoituksineen.
Minä puolestani en ymmärrä sitä, että jos kerran yhä useampi nykyisin kokee avioliiton itselleen vieraaksi tavaksi olla yhdessä, niin miksi ei muutettaisi käytäntöjä niin, että enää kenellekään ei kävisi niin, että sivuutettaisiin ihmisen oma maininta lähiomaisesta, vaan että AINA kaikki saisivat itse ilmoittaa, kenelle soitetaan ja kuka on se lähiomainen.
Ja kenelle nyt sitten soitettaisiin, jos mieheni vaikka kuolisi - hänen vanhempansa ovat kuolleet, mutta minä olen kaikissa papereissa lähiomainen. Soittelisivatko muka tuntemattomia sukulaisia läpi? Epäilen! Mutta jos soittelisivat, niin silloinhan vika on järjestelmässä, eikä siinä että me emme halua osallistua avioliittoinstituutioon.
Tarkoitan laillisia eroja, miten vaikuttaa perintöön ym.
Suunnitele/mieti elämääsi pahimman vaihtoehdon mukaan eli jos toiselle sattuu jotain, esim joutuu vakavaan onnettomuuteen (on koomassa puoli vuotta), sairastuu vakavasti (syöpä) tai kuolee äkillisesti esim onnettomuudessa. Avo- ja aviopuolisoiden oikeuksissa on eroja, tiedätkö ne kaikki?
Ja kenelle nyt sitten soitettaisiin, jos mieheni vaikka kuolisi - hänen vanhempansa ovat kuolleet, mutta minä olen kaikissa papereissa lähiomainen. Soittelisivatko muka tuntemattomia sukulaisia läpi? Epäilen! Mutta jos soittelisivat, niin silloinhan vika on järjestelmässä, eikä siinä että me emme halua osallistua avioliittoinstituutioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuka on lähin omainen.
Jos asia askarruttaa, voi tietysti kysyä eri paikoista, kuka sinne on merkitty ja kenelle soitettaisiin. Ja jos siellä lukee väärä nimi, voi antaa puolison nimen ja sanoa, että vain ja ainoastaan on ilmoitettava hänelle.
Sama juttu vaikka huonekalujen suhteen - eiväthän miehen vanhemmat peri MITÄÄN, jos mies kuolee, vaan yhteinen lapsi. Eikä perinnönjako muutenkaan tapahtuisi niin, että miehen vanhemmat vaan murtautuvat asuntoon naisen ollessa poissa ja valikoivat sieltä mukaansa, mitä haluavat. Ihan kummia kauhukuvia tällä palstalla maalaillaan. Kyllä avopuolisonkin kuoleman jälkeen tehdään ihan normaalit kuviot perunkirjoituksineen. i]
Ja vanhemmat ovat vastuussa kuolinpesästä ja mm perukirjoituksen pitämisestä eli kyllä heillä on oikeus tai pikemminkin velvollisuus ottaa pesä haltuun eli käydä läpi kuolleen lapsensa tavarat. Siihen kuuluu mm henk koht tavaroiden ja papereiden läpikäynti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuka on lähin omainen. Jos asia askarruttaa, voi tietysti kysyä eri paikoista, kuka sinne on merkitty ja kenelle soitettaisiin. Ja jos siellä lukee väärä nimi, voi antaa puolison nimen ja sanoa, että vain ja ainoastaan on ilmoitettava hänelle.
Koko Suomen terveydenhuolto? Puoliso voi kuolla automatkalla kaukana jossain Suomessa. Voiko poliisille ilmoittaa että minä olen se lähin omainen?
kuka on lähin omainen. Jos asia askarruttaa, voi tietysti kysyä eri paikoista, kuka sinne on merkitty ja kenelle soitettaisiin. Ja jos siellä lukee väärä nimi, voi antaa puolison nimen ja sanoa, että vain ja ainoastaan on ilmoitettava hänelle.
eikä sitä ole koskaan muutettu ja sitten ei enää ehdikään koska sattuukin jotain..
Helpointa on mennä naimisiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaikka poliisin pitää ottaa yhteyttä lähiomaiseen, hän ei todellakaan tiedä, onko se onnettomuudessa ruhjoutunut tyyppi naimisissa vai ei. Hän saa tiedon väestörekisteristä, eli sinne voi ehkä ilmoittaa lähiomaisen.
Jos oikeasti on tilanne, että perheellinen ihminen kuolee, ja hänen vanhempansa katsotaan läheisemmiksi omaisiksi kuin puoliso ja lapset, niin tällöinhän vika olisi koko järjestelmässä. Tosin en usko, että asia on noin, koska täällä av-palstalla on jatkuvasti myös valheellisia kirjoituksia avoparien perintöverosta yms.
Eli ei, helpointa ei ole mennä naimisiin, vaan helpointa on, että kivikautiset järjestelmät puretaan! tai ehkei se ole helpointa, mutta se on JÄRKEVINTÄ.
tullen mulle vai miehen aikuiselle lapselle. Yhtä kaikki me surisimme ja tiedottaisimme toisillemme välittömästi tapahtuneesta.
Avioliitto on tietyiltä osin juridisesti edullinen, mutta omalta kohdalta näen vain leskeneläkkeen sellaisena "menetyksenä". Kaikki muu on mulle turhaa ja edelleen musta avioliitto on jotenkin nolo. Kaikkihan eroaa nykyään ja mä en näe siinä mitään sitovuutta. Jos haluaa lähteä, sitä lähtee. Jos haluaa elää yhdessä, sitä jää. Sellaista se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tullen mulle vai miehen aikuiselle lapselle. Yhtä kaikki me surisimme ja tiedottaisimme toisillemme välittömästi tapahtuneesta.
Avioliitto on tietyiltä osin juridisesti edullinen, mutta omalta kohdalta näen vain leskeneläkkeen sellaisena "menetyksenä". Kaikki muu on mulle turhaa ja edelleen musta avioliitto on jotenkin nolo. Kaikkihan eroaa nykyään ja mä en näe siinä mitään sitovuutta. Jos haluaa lähteä, sitä lähtee. Jos haluaa elää yhdessä, sitä jää. Sellaista se on.
ainoastaan jotkut rouvat, joilla ei ole muuta elämää kuin naimisiin meno, kai kuvittelevat, että avioliitolla olisi vielä nykyäänkin jokin status. Olisi hienoa, jos pelkällä naimisiinmenolla voisi taata loppuiän kestävän onnellisen parisuhteen mutta näin ei valitettavasti ole. Varmastikin jokaisissa häissä vieraat miettivät, että mitenköhän pitkään noilla menee, ennen kuin eroavat. Näin ei varmaan ollut 50 vuotta sitten.
En osaa sanoa, olenko itse muuttunut - ainakin tässä asiassa mielipiteeni on pysynyt aina samana. Mies on kyllä mielestäni muuttunut siinä mielessä, että lapsen synnyttyä hänessä alkoivat nostaa päätään perinteiset arvot. Joskaan eivät kovin näkyvästi, mutta näissä kysymyksissä ne nyt ovat tulleet ilmi.
En ole mielestäni kiukutellut, vaan olen perustellut kantaani ihan rauhallisesti ja analyyttisesti. Tai jos se katsotaan kiukutteluksi, että on eri mieltä kuin vaikkapa enemmistö, sitten olen kai aina ollut kiukuttelija. Mutta, kuten sanottu, emme ole RIIDELLEET asiasta.
Muilta osin suhteemme toimisi niin hyvin ja kaikki muu olisi kunnossa. Harmi, että nämä kysymykset ovat alkaneet hiertää :(
Mies on aika sovinnaisesta perheestä, ja osittain myöntänytkin sen vaikuttavan hänen näkemyksiinsä. Itse olen kai jo kasvatuksessa saanut erilaisen mallin. vanhempani ovat kyllä naimisissa, mutta äitini otti oman tyttönimensä takaisin sen jälkeen, kun se tuli mahdolliseksi. Äitini on myös korostanut aina sitä, että äitikin on myös muuta kuin "vain" äiti, ja hän on kannustanut minua kaikissa omissa pyrkimyksissäni. Miehen perheessä sukupuoliroolit ovat aina olleet aika vanhanaikaiset - mitä mies tosin ei kannata sinänsä, mutta muuten perinteiset käsitykset tuntuvat nyt iskostuneet hänen mieleensä.