Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies haluaa naimisiin, minä en - miten ratkaista?
03.03.2011 |
Olen noita aiempia avioliittokeskusteluja kyllä lukenut, mutta en tiedä valaisivatko ne yhtään ongelmani toista puolta. Tai en tiedä, onko tämä nyt mikään "ongelma", mutta siis mieheni haluaisi mennä kanssani naimisiin, mutta itseäni ei ajatus avioliitosta eikä varsinkaan häistä kiinnosta yhtään. Aiemmissa ketjuissa moni kirjoitti, että avioliitto on nimenomaan naiselle tärkeä ja suuri unelma, mutta onko kenelläkään muulla toisinpäin - että juuri miehelle se olisi tärkeä?
Mies on ehkä vähän perinteisempi kuin minä, monessa muussakin asiassa. Esim. halusimme molemmat antaa oman nimemme lapsellemme. Keskustelimme asiasta tosi pitkään ja monta kertaa, ja miehen pääasiallinen perustelu oli, että "se on perinne" ja "kaikki ihmettelee, jos HÄNEN lapsellaan on eri sukunimi". Koska emme päässeet asiasta yhteisymmärrykseen, suoritimme lopulta arvonnan.
Miehen mielestä perheen pitäisi olla naimisissa. Omasta mielestäni ei tarvitse. Lisäksi minusta on jo lukioajoista asti tuntunut aika vastenmieliseltä ajatus kaikista avioliiton käytännön järjestelyistä ja siitä, että yht'äkkiä suhde pitäisi virallistaa - ihan kuin se ei olisi siihen asti merkinnyt mitään. Lisäksi avioliiton alkuperäinen merkitys ja historia tuntuvat vastenmielisiltä, ja jopa se, että se olisi jollain lailla yhteiskunnan säätelemä yksikkö. En tiedä, osasinko selittää, mutta kuitenkin pointti on, että mielipiteemme menevät ristiin.
Tästäkin asiasta ollaan keskusteltu - ja tietysti tämänkin voisi arpoa, mutta minusta tuntuu, että en voi koko elämääni vain arpoa jokaista asiaa. Kun tuntuu, että mitä pitempään elämme yhdessä, sitä perinteisempiä puolia miehestäni paljastuu. Ja itse taas en ole mikään erityisen perinteinen ihminen, ja varsinkaan tällaiset perinteet eivät innosta minua.
Kommentit (33)
kompromissin ja menette naimisiin, mutta ette vietä häitä? Ei häät ole mitenkään pakolliset, ei meillä ollut sellaisia. Kumpikaan ei haluttu, ei vaan olla juhlaihmisiä.
Avioliitto ei ollut mulle mikään unelma, vaan käytännön sanelema juttu. Helpompi näin, kun on yhteistä omaisuuttakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
laittaa perheen perustamisen kannalta olennaiset asiat järjestykseen kuin että teette sopimukset jokaisesta erikseen. Homma hoituu yksinkertaisesti maistraatissa, emme mekään mitään prinsessahäitä järjestäneet. En ymmärrä, mikä avioliitossa on sinusta niin vastenmielistä, mutta eihän minun tarvitsekaan.
ettei haluttomuutesi johdu jostakin muusta? Et (jostakin syystä) luota omiin tai miehesi tunteisiin tms.?
Avoliitossakin voi turvata puolisoiden ja lasten juridisen aseman, eikö se niin ole? Se voi vaatia vähän enemmän byrokratiaa kuin avioliitossa, mutta ei liene ylivoimaista.
Esikoinen oli vuoden kun mentiin naimisiin maistraatissa. Vähän myöhemmin järjestettiin ystäville juhlat meillä kotona. Ne ei eronneet mitenkään hirveästi muista juhlista, joita ystäväpiirissä järjestetään muutenkin. Lapsilla on isänsä sukunimi, minulla omani; se tuntuu oikealta. Onhan minullakin isäni nimi.
Meilläkin mies on konservatiivisempi kuin minä ja avioliitto oli hänelle tärkeämpi asia kuin minulle. Kun rakastin häntä - ja rakastan vieläkin - ei ollut vaikea suostua hänen kosintaansa. Avoliitto ei ollut minulle periaatekysymys. Mutta jos tuntuu siltä, että maailmat eivät kohtaa, niin kannattaakin yhdessä pohtia tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko ihan varma, ettei haluttomuutesi johdu jostakin muusta? Et (jostakin syystä) luota omiin tai miehesi tunteisiin tms.?
Avoliitossakin voi turvata puolisoiden ja lasten juridisen aseman, eikö se niin ole?
Olen ihan varma. Koska minulle avioliitto on AINA tuntunut itselleni "väärältä", jos noin voi sanoa, tai ainakin epäsopivalta. Minulle avioliitto ei siis merkitse suhteen lopullista sinettiä tai symboloi sitoutumista, tms. En näe, että se muuttaisi mitään, mutta silti en haluaisi tehdä niin. Voi olla, että tähän liittyy muutenkin yhteiskunnallinen ajattelutapani ja toisaalta myös ehkä jonkinlainen romanttinen ideaalikäsitys rakkaudesta, ja tuntuu, että jos nyt tässäkin asiassa tekisin sen perinteisen kaavan kautta, eläisin ihan eri tavoin kuin oikeasti haluan.
Eli ei ole kysymys siitä, ettenkö luottaisi tunteisiimme.
Seurustelun alkuvuosina puhuimme tästäkin, ja silloin mies ei ainakaan mitenkään ilmaissut vastustavansa ajattelutapaani, vaikkei kai sanonut olevansa samaa mieltäkään.
Meillä ei ole tällä hetkellä mitään merkittävää omaisuutta, kuten omistusasuntoa tms, joten ei ole ollut tarvetta tehdä mitään muitakaan juridisia sopimuksia. Tietysti, jos ostaisimme yhdessä vaikka asunnon, täytyisi huolehtia mainituista seikoista. Tosin käsitteekseni lapsemme juridiseen asemaan avioliitto ei vaikuttaisi? (Tosin mies vetosi tähänkin, hänen mukaansa lapsen asema on parempi avioliitossa, mutta oletan sen olevan väärää tietoa - olenkohan nyt oikeassa?)
Joku kysyi, miten arvonnassa kävi. Arvonnassa lapsi sai isän sukunimen. Eli siinä mies sai oman tahtonsa ja perinteensä läpi - tavallaan, vaikkakin arvonnan kautta se ei kai "tuntunut" hänestä ihan samalta. Ja minusta asia on ihan OK, koska kerran päätimme ratkaista asian noin. Toki olisin halunnut lapsen saavan minun nimeni, siis äidin nimen, jo sen vuoksi, että patriarkaalinen nimenantoperinne ei kohdallamme jatkuisi - asia liittyi siis minulla laajemmin yhteiskunnalliseen tasa-arvoon. Mutta arvonta oli reilua, eli en valita.
asia on sinulle paljon periaatteellisempi kuin minulle aikoinaan. Minuakin kyllä hirvitti kun joku liitti avioliittoon käsitteen "lopullinen" - elämä muuttuu joka päivä, mitään lopullista ei ole eikä elämä totisesti pysähdy tai jotenkin jähmety avioliittoon.
Ellei meillä olisi lapsia saattaisimme silti olla naimisissa tai sitten ei. Ei olisi myöskään ollenkaan varmaa asuisimmeko yhdessä. Tunteisiin se ei vaikuttaisi, olemme valinneet toisemme "vakain tuumin ja harkiten" :)
Luuletko, että tästä tulee miehellesi kynnyskysymys ja että haluttomuutesi mennä naimisiin vaarantaa suhteenne? Pystyykö mies ollenkaan eläytymään näkökantoihisi?
Vaikea tilanne, toivottavasti löydätte tasapainon.
8
Oletko ihan varma, ettei haluttomuutesi johdu jostakin muusta? Et (jostakin syystä) luota omiin tai miehesi tunteisiin tms.?
Avoliitossakin voi turvata puolisoiden ja lasten juridisen aseman, eikö se niin ole?Olen ihan varma. Koska minulle avioliitto on AINA tuntunut itselleni "väärältä", jos noin voi sanoa, tai ainakin epäsopivalta. Minulle avioliitto ei siis merkitse suhteen lopullista sinettiä tai symboloi sitoutumista, tms. En näe, että se muuttaisi mitään, mutta silti en haluaisi tehdä niin. Voi olla, että tähän liittyy muutenkin yhteiskunnallinen ajattelutapani ja toisaalta myös ehkä jonkinlainen romanttinen ideaalikäsitys rakkaudesta, ja tuntuu, että jos nyt tässäkin asiassa tekisin sen perinteisen kaavan kautta, eläisin ihan eri tavoin kuin oikeasti haluan.
Eli ei ole kysymys siitä, ettenkö luottaisi tunteisiimme.
Seurustelun alkuvuosina puhuimme tästäkin, ja silloin mies ei ainakaan mitenkään ilmaissut vastustavansa ajattelutapaani, vaikkei kai sanonut olevansa samaa mieltäkään.
Meillä ei ole tällä hetkellä mitään merkittävää omaisuutta, kuten omistusasuntoa tms, joten ei ole ollut tarvetta tehdä mitään muitakaan juridisia sopimuksia. Tietysti, jos ostaisimme yhdessä vaikka asunnon, täytyisi huolehtia mainituista seikoista. Tosin käsitteekseni lapsemme juridiseen asemaan avioliitto ei vaikuttaisi? (Tosin mies vetosi tähänkin, hänen mukaansa lapsen asema on parempi avioliitossa, mutta oletan sen olevan väärää tietoa - olenkohan nyt oikeassa?)
Joku kysyi, miten arvonnassa kävi. Arvonnassa lapsi sai isän sukunimen. Eli siinä mies sai oman tahtonsa ja perinteensä läpi - tavallaan, vaikkakin arvonnan kautta se ei kai "tuntunut" hänestä ihan samalta. Ja minusta asia on ihan OK, koska kerran päätimme ratkaista asian noin. Toki olisin halunnut lapsen saavan minun nimeni, siis äidin nimen, jo sen vuoksi, että patriarkaalinen nimenantoperinne ei kohdallamme jatkuisi - asia liittyi siis minulla laajemmin yhteiskunnalliseen tasa-arvoon. Mutta arvonta oli reilua, eli en valita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta itse en kykene ymmärtämään perusteluitasi ap.
Jotenkin vaikuttaa, että sinulla on vain joku tarve kapinoida yhteiskuntaa ja vanhoja perinteitä vastaan etkä jotenkin ehkä osaa mennä tässä asiassa syvemmälle. Muodostatko kielteisen/ vastakkaisen kannan asiassa kuin asiassa vain siksi, että et voi periaatteesta taipua?
Jos avioliitto on miehellesi oikeasti merkityksellinen niin tästä voi kehittyä välillene ihan todellinen kriisi ja jopa ero. Itse en osaa kuvitellakaan, että viettäisin loppuelämäni miehen kanssa joka ei suostuisi naimisiin kanssani.
ja sinä et mene naimisiin. Niin helppoa se on!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän perustelusi, vaikken itse olekaan ihan samaa mieltä (paitsi tuosta avoliitossa syntyvän lapsen sukunimessä: minustakin olisi paljon loogisempaa ja lisäksi nykytilanteessa tasaarvoa edistävää antaa äidin nimi)
Tämä ongema tietysti palautuu niihin perusasioihin, eli hyötyjen ja haittojen arviointiin. Miten tärkeää tuo on miehelle, luuletko, että se on kynnysasia? Entä sinulle? Miten tilanteessa voisi tehdä edes jonkinalisen kompromissin? SInun puolellasi on status quo, jos mitään ei tehdä, tilanne säilyy nykyisenä.
Lapsen asema ei ole erilainen avoliitossa, kyse on lähinnä puolisoiden oikeuksista toistensa omasuuteen eron tai kuoleman sattuessa. Kuolemantapauksessa lapsi perii vanhempansa normaalisti, mutta puolisoista paperilla köyhempi osapuoli voi jäädä heikoille, jos asiaan ei ole varauduttu.
ole koskaan voinut ymmärtää miksi tässä asiassa ei vaan voisi antaa periksi. Miehen tai naisen asema ei huononnu siitä että menee naimisiin, ja jos se on toiselle kovin tärkeää ja itselle yhdentekevää niin vielä enemmän ihmetyttää. Itse koen että jos haluaa olla yhdessä, on aika ilkeätä riistää toiselta se avioliitto. Onneksi oma mieheni on samaa mieltä ja menimme naimisiin.
Miehet usein vetoavat siihen että eivät halua sitä hössötysjuhlaa, mutta sun miehesi tuskin pahastuisi jos kipaisisitte vihille keskenänne. Todistajia ei edes tarvitse olla omasta takaa ja oman nimesi voit pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei halua naimisiin. Mies on muutaman kerran heittänyt ohimennen: "pitäiskö mennä naimisiin?" Minä vastaan siihen: "niin, kai" Ja sitten asiasta ei taas puhuta. Jotenkin mulla on sellainen haisu, että mies voisi olla halukkaampikin kuin minä.
Meillä on kuitenkin jo alussa päätetty, ettei mennä naimisiin ja piste. Jos mieli kuitenkin muuttuu ja jommalle kummalle asia alkaa tulla tärkeäksi, niin sitten mennään. Yhdessä yhdeksän vuotta ja vielä ainakaan ei ole alkanut tuntua siltä, että pakko olisi päästä naimisiin.
Olen kapinnallinen kuten ap. Minusta avioliitto on typerä instituutio ja sen asemaa mun silmissä ei ainakaan paranna keskiverto av-mamma, joka kokee jotain saavutusta saatuaan miehensä naimisiin. Se tapa brassailla asialla ja korostaa, kuinka se on merkki miehen sitoutumisesta -> ei mun juttu. Mies on mun kanssa vapaaehtoisesti ja en missään tapauksessa halua olla samassa veneessä näiden av-mamman tyyppisten konservatiivien kanssa.:)
isot asiat päätetään arpomalla, voi hyvät ihmiset. Kuinka vanha ap on? Enta mies?
mutta itse en kykene ymmärtämään perusteluitasi ap. Jotenkin vaikuttaa, että sinulla on vain joku tarve kapinoida yhteiskuntaa ja vanhoja perinteitä vastaan etkä jotenkin ehkä osaa mennä tässä asiassa syvemmälle. Muodostatko kielteisen/ vastakkaisen kannan asiassa kuin asiassa vain siksi, että et voi periaatteesta taipua? Jos avioliitto on miehellesi oikeasti merkityksellinen niin tästä voi kehittyä välillene ihan todellinen kriisi ja jopa ero. Itse en osaa kuvitellakaan, että viettäisin loppuelämäni miehen kanssa joka ei suostuisi naimisiin kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asia on sinulle paljon periaatteellisempi kuin minulle aikoinaan. Minuakin kyllä hirvitti kun joku liitti avioliittoon käsitteen "lopullinen" - elämä muuttuu joka päivä, mitään lopullista ei ole eikä elämä totisesti pysähdy tai jotenkin jähmety avioliittoon.
Ellei meillä olisi lapsia saattaisimme silti olla naimisissa tai sitten ei. Ei olisi myöskään ollenkaan varmaa asuisimmeko yhdessä. Tunteisiin se ei vaikuttaisi, olemme valinneet toisemme "vakain tuumin ja harkiten" :)
Luuletko, että tästä tulee miehellesi kynnyskysymys ja että haluttomuutesi mennä naimisiin vaarantaa suhteenne? Pystyykö mies ollenkaan eläytymään näkökantoihisi?
Vaikea tilanne, toivottavasti löydätte tasapainon.8
En tiedä, toistaiseksi asiasta on keskusteltu ihan rauhallisesti ja analyyttisestikin, ilman riitoja - tai jos tästä tulee väittely, niin se ei ole sellaista "Mennään! Eikä mennä!", vaan pikemminkin sellaista, onko avioliiton (tai muidenkin) asioiden historiallisella taustalla ja normioletuksilla merkitystä vai ei. Mies on myös myöntänyt, että on jossain määrin sovinnainen, ainakin joissain asioissa.
Itse ajattelin jo seurustelun alkuvaiheessa, että juuri tämä mies on sellainen, jonka kanssa haluan olla "ikuisesti". Ja edelleen tuntuu siltä. Ainoa asia, joka hiertää, on tämä jatkuva perinteiden tunkeminen väliimme. Miehelle on jotkut muutkin perinteet, kuten joulunvieton meneminen tietyn konseptin mukaan, kauhean tärkeitä. Tai itse asiassa ne eivät olleet niin tärkeitä aiemmin, mutta nyttemmin tämä piirre on alkanut korostua.
En siis vierasta avioliittoa siihen liitetyn ikuisuus- ja pysyvyys-vaatimusten suhteen, koska tälläkin hetkellä ajattelen suhdettamme loppuiän kestävänä. Ja onhan meillä kuitenkin tuo lapsi.
Toivottavasti tosiaan löydämme jonkin ratkaisun! Tosin en tiedä, onko tällaisessa tilanteessa olemassa muuta ratkaisua, kuin että toinen myöntyy ja antaa periksi? Ja kumpi se sitten taas olisi - varmaan pitäisi taas arpoa. Mutta kuten sanoin, tuntuu vähän oudolta, jos kaikki asiat pitää arpoa. Ja vähän mietityttää sekin, että mitähän kaikkea vielä joudumme arpomaan sitten tulevaisuudessa.
ihmetyttää nämä ketjut, joissa naimisissa olijat luulevat, että kaikki kadehtivat heitä (osa varmaan kadehtiikin) vain siksi, että ovat naimisissa. Jos itse kuulen jonkun avioituneen, niin ajattelen, että voi raukkaa. Tämä johtuu varmaan ihan vain lapsuudenperheestäni, naimisiinmeno edustaa mulle lähinnä perhehelvetin ja puutuneisuuden alkua. En siis itsekään halua naimisiin, mutta asia ei ole minulle niin suuri, ettenkö voisi mennä jos joku mies välttämättä haluaisi, mutta kyllä se varmaan ahdistaisi. Minäkin voin hyvin kuvitella olevani jonkun kanssa lopun ikääni, mutta ei siihen avioitumista tarvita.
mutta itse en kykene ymmärtämään perusteluitasi ap.
Jotenkin vaikuttaa, että sinulla on vain joku tarve kapinoida yhteiskuntaa ja vanhoja perinteitä vastaan etkä jotenkin ehkä osaa mennä tässä asiassa syvemmälle. Muodostatko kielteisen/ vastakkaisen kannan asiassa kuin asiassa vain siksi, että et voi periaatteesta taipua?Jos avioliitto on miehellesi oikeasti merkityksellinen niin tästä voi kehittyä välillene ihan todellinen kriisi ja jopa ero. Itse en osaa kuvitellakaan, että viettäisin loppuelämäni miehen kanssa joka ei suostuisi naimisiin kanssani.
Voi olla, että olen sitten kapinallinen, ainakin joidenkin mielestä. Itse miellän itseni tässä asiassa kyseenalaistajaksi. Pohdin asiaa jo lukioikäisenä, kun aloin miettiä tasa-arvokysymyksiä ja toisaalta myös sitä, miksi asiat pitää aina tehdä jotenkin tietyllä tavalla.
Ehkä osittain sen takia avioliitto ei merkitse minulle samaa mitä joillekin muille.
Toivoisin, ettei tästä muodostuisi kynnyskysymystä. Ainakaan toistaiseksi asia ei ole edennyt riitoihin. Mietin vaan, voiko tällaista tilannetta oikeasti saada ratkaistua :/
alkaa vaikuttaa siltä, että välillänne hiertää joku muu.
Jokaisessa puolisossa on omat vikansa. Omalla miehellänikin on vaikka mitä ärsyttäviä tapoja/ piirteitä, mutta en jaksa tehdä niistä numeroa koska kaikenkaikkiaan ollaan kuitenkin enemmän plussan puolella. Ehkä miehesi on muuttunut, mutta niin olet varmaan sinäkin? Onko sinulla oikeus nyt kiukutella vai kannattaisiko mennä vähän itseensä ja tutkiskella parisuhteen tilaa vähän syvemmältä?
ole koskaan voinut ymmärtää miksi tässä asiassa ei vaan voisi antaa periksi. Miehen tai naisen asema ei huononnu siitä että menee naimisiin, ja jos se on toiselle kovin tärkeää ja itselle yhdentekevää niin vielä enemmän ihmetyttää. Itse koen että jos haluaa olla yhdessä, on aika ilkeätä riistää toiselta se avioliitto. Onneksi oma mieheni on samaa mieltä ja menimme naimisiin.
tässä ollut tilanne se, että asia EI ollut ap:lle yhdentekevä. Miksi aina sen pitäisi joustaa, joka ei halua naimisiin?
Itsekään en halua, mutta onneksi mies on samoilla linjoilla. Syyt ovat yhteiskunnalliset. Jos kaikki menevät naimisiin, avioliittoinstituutio siihen liittyvine epäkohtineen ei ikinä muutu. En halua omalta osaltani liittyä siihen kuvioon, mieluiten millään lailla.
En ymmärrä, miksi minun pitäisi luopua periaatteestani, jos olisinkin miehen kanssa, joka haluaisi naimisiin. Tosin luulen, etten olisi - ehkä maailmankuvat eroaisivat sitten muutenkin aika paljon.
Mikä sitten on ilkeämpää - riistää toiselta avioliitto vai riistää toiselta omien arvojen mukaan eläminen?
isot asiat päätetään arpomalla, voi hyvät ihmiset. Kuinka vanha ap on? Enta mies?
Mulle olisi ainakin ihan sama, kumman sukunimi lapsillani on. Ja mites kompromissit sitten "oikein" tehdään, esim. nimiasioissa (vaikka etunimikin)?
No tietysti av-tyyliin mamman painostuksella, mökötyksellä ja itkukohtauksella ja viimeinen valtti on pihtaaminen, jos omat ehdotukset eivät näyttäisi menevän läpi...
Alue: Aihe vapaa
Naimisiin voi mennä ilman häitäkin, maistraatissa toimitus kestää about kaksi minuuttia. Ei tarvitse järjestää muuta kuin esteettömyystodistus ja itsensä paikalle ja mahdollisesti pari todistajaa.
Jos et halua naimisiin, hoidat varmaan sitten kaikki olennaiset juridiset asiat muilla keinoin?