Mun on tosi vaikea nähdä ystävien vauvoja.

Joudun tekemään kaikkeni, että kestän nähdä syntyneitä vauvoja, teen sen hammasta purren, kerään kaiken energiani, vien lahjoja, ihastelen vauvaa, kehun ja tsemppaan vanhempia. On kuin olisin tyhjä kuori, puhuva pää, kotona ja usein jo autossa matkalla pois itken.



Ja erehdys, en ole lapseton, vaan kahden lapsen perheenäiti. Itken, koska itse koin vauva-arjen yksinäisenä, en saanut apua, tarvoin kuin sumussa yksin. Teettää tosi paljon työtä tukea muita siinä tilanteessa. Olen ajatellut, luovuttaisinko jo, antaisinko luvan itselleni, ettei mun tarvitse tukea vauvaperheitä millään tavalla, ei edes käydä kylässä, en vaan jaksa ja oma maailma aina romahtaa sen jälkeen. Tuntuu, että olen koko elämäni ollut tietyllä lailla yksin ja toisten saama tuki, sekin tuntuu pahalta katsoa.