Onko joku muu joka ei hitto IKINÄ tunnu pääsevän naimisiin?

kyllä mullekin avioliitto oli ja on edelleen merkki todellisesta sitoutumisesta.

Itse tein niin, että vuoden seurustelun jälkeen sanoin miehelle, että mulle naimisiin meno on siinä mielessä kynnyskysymys, että en jää vuosikausiksi odottelemaan. Mies ymmärsi ja arvosti kantaani, vaikka ei olisi itse ehkä niin nopea ollutkaan. Siitä puolen vuoden päästä sitten menimme kihloihin ja reilu vuosi lisää niin naimisiin. Ja nyt on oltu onnellisesti jo seitsemän vuotta naimisissa.

Ei sitä tarvi mitenkään hävetä, jos pitää avioliittoa tavoiteltavana ja arvokkaana asiana!

Itsekin olen miehelle sanonut että pidän avioliittoa tärkeänä, ehkä omasta perhetaustasta johtuen vaikken niin sovinnainen muuten olekaan. Siis haluan olla naimisissa, haluan olla mieheni vaimo ja mahdollisten lasten syntyvän avioliittoon. Kermakakkuhäitä en juuri halua, maistraattivihkiminen riittäisi.

No, miehen kanssa kun puhuttiin niin hän sanoi tietysti täysin oikeutetusti että kun hänelle naimisiinmeno ei merkkaa mitään. Myös perhetausta on aika erilainen eli vanhempansa eivät ole koskaan menneet naimisiin, kuten eivät ole pitkissä parisuhteissa elävät sisaruksensakaan. Omassa perheessäni avioliitto taas on ollut se yhteiselämän alku.

Nyt meillä kolme avoliittovuotta takana ja pohdin tuota samaa kysymystä kuin moni muu täällä: heittäytyäkö tyhjän päälle ja etsiä tästä asiasta samalla kannalla oleva mies vai "tyytyäkö" muuten hyvään ja toimivaan suhteeseen, josta ei välttämättä koskaan tule mitään avoliittoa "vakavampaa". Vaikeaa, pakko myöntää.

Me kyllä miehen kanssa seurusteltiin kuusi vuotta ennen naimisiin menoa, joten en vielä kahdessa vuodessa löisi hanskoja tiskiin. Muutenkin naimisiin meno oli vähän kuin vakuutuksen ottaminen, parempi turva ja selkeämpi kuvio virallisesti, mutta ei se nyt varsinaisesti mikään juttu ollut mistä olisin koskaan erityisesti haaveillut.

mä en tosin vaatisi edes avioliittoa vaan sitoutunut, vakava avoliitto riittäisi. Kaipaan kuitenkin sellaisella asenteella suhdetta että ollaan yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä.



Olen jo 37-vuotias, enkä ole ikinä avoliittoonkaan asti päässyt. Suhdehistoriani on sellainen että ensin ihan mahdoton ensisuhde hyvin paljon vanhempaan ulkomaalaismieheen 19-21 -vuotiaana. Sitten opiskelijana tapasin seuraavan seurustelukumppanini, hänen kanssa viikonlopputapailu-seurustelua ikävuodet 23-28. Homma kaatui miehen haluun viettää loputonta poikamieselämää kun itse kaipasin jo yhteenmuuttoa, perheen perustamista jne. Mies halusi vaan bailata kavereiden kanssa ja tavata minua vain viikonloppuna. Sitten yksi vuoden suhde joka alkoi 32-vuotiaana, mies jätti minut kuitenkin ja palasi yhteen entisen vaimonsa kanssa.



Siitä asti olen taas ollut sinkku eikä tietoakaan minkäänlaisista suhteista. Olen niin kyllästynyt olemaan yksin mutta eipä tälle mitään voikaan, kun en kellekään kelpaa.

Meillä minä otin tuon naimisiinmenon puheeksi. Olen siis nainen. Olimme ottamassa ensimmäistä asuntolainaa. Olen aika käytännöllinen. Ajattelin että naimisiin meno on parasta esim. jos toinen kuolee. Ei tule sitten toisen suku vaatimaan puolta asunnosta. Häät oli pienet. Ihan hyvin on mennyt jo kuusi vuotta, ilmankin sitä miehen polvillaan kosintaa.

niin iso numero? Eli ajatellaan että halutaan "päivä prinsessana" tai pelätään muka pakollista häähössötystä. Tuskinpa ne häät kovin monelle niin tärkeitä siinä on. Minä jos naimisiin vielä vanhana akkana pääsisin, niin ei tosiaan kiinnostaisi ollenkaan mitkään hääjuhlat vaan ihan hiljaa maistraatissa sanottaisiin tahdon ilman sen isompia juhlimisia (jos se siis miehelle sopisi tietysti). Ihan muut asiat kuin ne yhdet häät kiinnostaa avioliitossa, tosin ei mulle se avioliittokaan ole niin tärkeää, vaan yleensä selkeä sitoutumistahdon ilmaiseminen.





t. numero 40

Ihan muut asiat kuin ne yhdet häät kiinnostaa avioliitossa, tosin ei mulle se avioliittokaan ole niin tärkeää, vaan yleensä selkeä sitoutumistahdon ilmaiseminen.

Itse siis elelen avoliitossa, vieläpä varsin sitoutuneessa sellaisessa mielessäni. Ja silti haluaisin sinetiksi sen suhteen virallistamisen ihan lainkin edessä. Minulle se avioliitto on osoitus siitä että toisella on niin paljon luottoa suhteeseen että uskaltaa sen nimen paperiin laittaa, tehdä sopimuksen avioliitostsa ja siitä juontavista oikeuksista ja velvollisuuksista. Jos toinen osapuoli ei tähän kykene, se pistää kyllä miettimään että onko sitä sitoutumishalua vai ei.

Tietysti mies voi ajatella että sitoutumista on saman katon alla elely ja yhteinen arki yhteisine ongelmineen ja huolineen, mutta minä vaatisin sitä konkretiaa että uskaltaisin hengähtää. Vaikka toki tiedän (kuten varmaan jokainen aikuinen) että erolta ei avioituminen suojaa. Olisi se siltti vakavampi merkki siitä että edes haluaa nähdä vaivaa suhteen eteen eikä se olisi vain hengailusuhde niin kuin joillekin avoliittolaisille on.

Ihan muut asiat kuin ne yhdet häät kiinnostaa avioliitossa, tosin ei mulle se avioliittokaan ole niin tärkeää, vaan yleensä selkeä sitoutumistahdon ilmaiseminen.

Itse siis elelen avoliitossa, vieläpä varsin sitoutuneessa sellaisessa mielessäni. Ja silti haluaisin sinetiksi sen suhteen virallistamisen ihan lainkin edessä. Minulle se avioliitto on osoitus siitä että toisella on niin paljon luottoa suhteeseen että uskaltaa sen nimen paperiin laittaa, tehdä sopimuksen avioliitostsa ja siitä juontavista oikeuksista ja velvollisuuksista. Jos toinen osapuoli ei tähän kykene, se pistää kyllä miettimään että onko sitä sitoutumishalua vai ei.

Tietysti mies voi ajatella että sitoutumista on saman katon alla elely ja yhteinen arki yhteisine ongelmineen ja huolineen, mutta minä vaatisin sitä konkretiaa että uskaltaisin hengähtää. Vaikka toki tiedän (kuten varmaan jokainen aikuinen) että erolta ei avioituminen suojaa. Olisi se siltti vakavampi merkki siitä että edes haluaa nähdä vaivaa suhteen eteen eikä se olisi vain hengailusuhde niin kuin joillekin avoliittolaisille on.

Itse taas en pidä nykyaikana sitä avioliittoa kauheasti takeena mistään koska tosiaan eroaminen on niin valtavan tavallista. Siksi minulle riittäisi sekin jos mies vaan ihan vakavassa keskustelussa ilmaisisi että haluaa pyrkiä kanssani suhteeseen joka kestäisi mieluiten loppuelämän, ja arkikin vakuuttaisi että vakavalla aikeella ollaan liikkeellä.

Nykyään aika monella on vastenmielisyyttä avioliittoa kohtaan siksikin että se on peräisin uskonnollisista traditioista, ja minulle olisi ihan ok tällainen kumppani koska itse olen agnostikko. Tosin kyllä mullekin kai se perinteinen avioliitto olisi jonkinlainen ihanne taustalla vieläkin mutta ei enää mikään ihan välttämätön tavoite jos toinen ei periaatteesta halua naimisiin.

Kummia nämä "täydellisten" suhteiden lopetukset sen vuoksi, että ei ole saanut sormusta sormeensa.



Avioliitto on vain yksi suhteen formaatti muiden joukossa, se ei ole missään mielessä suhde itse.



Jos joku haluaa oikein kovasti nimenomaan avioon, niin varmasti onnistuu hyvin nopeasti kosimalla kaikkia vastaantulijoita, kunnes tärppää.

Kummia nämä "täydellisten" suhteiden lopetukset sen vuoksi, että ei ole saanut sormusta sormeensa.

Avioliitto on vain yksi suhteen formaatti muiden joukossa, se ei ole missään mielessä suhde itse.

Jos joku haluaa oikein kovasti nimenomaan avioon, niin varmasti onnistuu hyvin nopeasti kosimalla kaikkia vastaantulijoita, kunnes tärppää.

että avioon haluaa nimenomaan sen rakastamansa ihmisen kanssa, usein juuri siksi että rakastaa. Ei siksi että saisi ne häät.

Mitä tulee avioliiton uskonnolliseen taustaan niin enempi taitaa kuitenkin olla omaisuusoikeudellinen sopimus tuo avioliitto. Ja sellainen ollut entisaikoihinkin. Minäkään en kirkkoon kuulu mutta pidän avioliittoa juridisena sopimuksena, jollaisen solmineena minulla olisi turvallisempi olo perhettä perustaa ja mieheen mahdollisesti loppuelämäksi sitoutua.

Minun vaakakupissani painaa paljon myös se että esim. miehen joutuessa onnettomuuteen olisin hänen lähiomaisensa ja saisin edes tietoa hänen tilastaan sairaalassa yms. Avopuolison kohdalla näin ei välttämättä ole.

Minäkin halusin nimenomaan naimisiin, joten otin miehen, joka ajatteli asiasta samoin. Meillä lisäsyyt olivat taloudellisia, mutta naimisiin olisimme menneet joka tapauksessa. Se on aivan eritasoinen sitoutuminen kuin avoliitossa lapsettomana mutta silti lapsellisena hengaaminen. Seukkaajamiehet saavat solmia avoliittonsa ihan muiden tytsyjen kanssa. Ymmärrän siis ap:ta hyvin. Pistä jatkossakin mäkeen avoliittopellet, jos haluat naimisiin. :)

Kummia nämä "täydellisten" suhteiden lopetukset sen vuoksi, että ei ole saanut sormusta sormeensa.

Avioliitto on vain yksi suhteen formaatti muiden joukossa, se ei ole missään mielessä suhde itse.

Jos joku haluaa oikein kovasti nimenomaan avioon, niin varmasti onnistuu hyvin nopeasti kosimalla kaikkia vastaantulijoita, kunnes tärppää.

se on pelkkä sormus, niin miksi mies ei voi sitä sormusta antaa vaan mieluummin eroaa "täydellisestä" puolisostaan?

Mun eksä antoi suorastaan rukkaset kun reippaana tyttönä kosin karkauspäivän kunniaksi. Siinä vaiheessa kun sitten vuosien odottelun jälkeen olin jättämässä, niin rupesi ehdottelemaan lasten hankintaa, muttei vieläkään avioliittoa. Mä näen sen niin, että halusi pitää takaoven auki, että on helppo sitten lähteä (ja jättää mut sen lapsen kanssa). Eipä siinä vaiheessa olis enää kosinta tainnu paljon auttaa, kun suhde oli jo karilla, mut olis se jotain sitoutumishalusta kertonu.

Kyllä mullekin naimisiinmeno on merkki lopullisesta sitoutumisesta ja rakkaudesta ja siitä, että aiotaan olla loppuelämä yhdessä. Jos mies ei halua naimisiin, ja varsinkin, jos mieluummin eroaa avoliitosta kuin menee naimisiin, niin ilman muuta tulee tunne, ettei se sitten rakkautta ollut.



Ja nyt on ihan turha tulla kaikkien avoliitossa elävien vakuuttamaan suhteensa rakkautta. Moni kuitenkin kokee, että avioliitolla on vielä tänä päivänäkin joku merkitys, ja sillä siisti. KAikkien ei tarvitse ajatella samalla tavalla.



Ap:lle en kyllä mitään neuvoa osaa antaa. Se oikea löytyy kun on löytyäkseen, asialle ei oikein voi kauheasti tehdä mitään. Parasta on nauttia elämästä sellaisena kuin se tulee, epätoivoiseksi tai katkeraksi ei kannata ryhtyä.

Että kun olen itse eronnut, ei voisi vähempää kiinnostaa uudestaan mennä naimisiin. Vaikkei siitä nyt traumoja jäänyt niin silti koko hommalla ei ole muuta merkitystä kuin että haluan ehdottomasti välttää häästressin ja sen vitun hössötyksen. Jos homma hoidetaan hiljaa puolen tunnin seremonialla, on se mulle ihan sama onko naimisissa vai ei. Kaikille muille se ilmeisesti ei ole, mutta ei minkäänlaista painostustakaan ole.



t. Äijä.

Näiden on pakko olla provoja....

Kukaan täyspäinen nainen ei voi, eikä saa ajatella noin. Avioliitto on yhteiskunnan ja valtion säätämä instituutio. Rakkaudella tai sitoutumisella ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Itse olen edelleenkin katkera siitä, että mieheni, joka on tosi ihana, tavallaan pakotti ja kiristi minut aikoinani naimisiin. Jos olisin saanut päättää olisin edelleenkin erittäin tyytyväinen avoliitossa.

jonkun muuan kanssa. Älytöntä vaatia jotain niin suurta, kun et edes itse pysty antamaan parempaa kuin yh.

Kyllä mullekin naimisiinmeno on merkki lopullisesta sitoutumisesta ja rakkaudesta ja siitä, että aiotaan olla loppuelämä yhdessä. Jos mies ei halua naimisiin, ja varsinkin, jos mieluummin eroaa avoliitosta kuin menee naimisiin, niin ilman muuta tulee tunne, ettei se sitten rakkautta ollut. Ja nyt on ihan turha tulla kaikkien avoliitossa elävien vakuuttamaan suhteensa rakkautta. Moni kuitenkin kokee, että avioliitolla on vielä tänä päivänäkin joku merkitys, ja sillä siisti. KAikkien ei tarvitse ajatella samalla tavalla. Ap:lle en kyllä mitään neuvoa osaa antaa. Se oikea löytyy kun on löytyäkseen, asialle ei oikein voi kauheasti tehdä mitään. Parasta on nauttia elämästä sellaisena kuin se tulee, epätoivoiseksi tai katkeraksi ei kannata ryhtyä.

Niin, sitä joko ajattelee asian näin tai ei. Minä ajattelen, moni muu ei, simppeliä. :)

Näiden on pakko olla provoja.... Kukaan täyspäinen nainen ei voi, eikä saa ajatella noin. Avioliitto on yhteiskunnan ja valtion säätämä instituutio. Rakkaudella tai sitoutumisella ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Itse olen edelleenkin katkera siitä, että mieheni, joka on tosi ihana, tavallaan pakotti ja kiristi minut aikoinani naimisiin. Jos olisin saanut päättää olisin edelleenkin erittäin tyytyväinen avoliitossa.

Ikävä kuulla että koet noin, en missään nimessä itsekään haluaisi tulla painostetuksi mihinkään, mitä en vilpittömästi halua - enkä samaa haluaisi tehdä toisellekaan. Korostan, etten mä ketään ole pakottanut itseni kanssa naimisiin; mies on nyt vapaa etsimään jonkun, jonka kanssa voi hengailla vaikka loppuikänsä. :)

Älytöntä vaatia jotain niin suurta, kun et edes itse pysty antamaan parempaa kuin yh.

En ole vaatinut mitään. Annoin vaihtoehdot, joista niistäkään mies ei osannut valita mitään. Ja sori, johonkin väsyneisiin "oot vaan yh"-provoihin en lähde ollenkaan. :)

kyllä mullekin avioliitto oli ja on edelleen merkki todellisesta sitoutumisesta.



Itse tein niin, että vuoden seurustelun jälkeen sanoin miehelle, että mulle naimisiin meno on siinä mielessä kynnyskysymys, että en jää vuosikausiksi odottelemaan. Mies ymmärsi ja arvosti kantaani, vaikka ei olisi itse ehkä niin nopea ollutkaan. Siitä puolen vuoden päästä sitten menimme kihloihin ja reilu vuosi lisää niin naimisiin. Ja nyt on oltu onnellisesti jo seitsemän vuotta naimisissa.



Ei sitä tarvi mitenkään hävetä, jos pitää avioliittoa tavoiteltavana ja arvokkaana asiana!