Lue keskustelun säännöt.
Muistan lapsuudestani, että äitini on YHDEN kerran sanonut minulle "rakas lapsi"!
08.02.2011 |
Muuten kyllä hoivaava jne. ei mitään traumoja jäänyt, mutta muistan tämän joulun, olin 7v ja hän kysyi että tuleppas rakas lapsi tänne, otti syliin ja jutteli minulle lahjoistani. Ikinä muulloin minua ei ole rakkaaksi lapseksi kutsuttu, vaikka sellainen koen olleeni.
Kyllä minun perheessäni ei lapselle rakkaus-sanoja säästellä! Kerron hyvin usein miten ihana hän on jne. Koen, että olisin kuitenkin lapsena sen useammin halunnut kuulla.
Miten muilla? omassa lapsuudessa? Onko teidän vanhemmat pukeneet sitä sanoiksi?
Kommentit (12)
en muista, oltiinko rakkaita
minä myös kullittelen lapsiamme
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini oli muuten sille päälle sattuessaan helläkin mut koskaan ei sanallisesti sanonut rakastavansa eikä isäkään. Kerran kyllä äiti kutsui mua pikkuhutsuksi ja sen muistán ikuisesti. Isäni käytti näitä "lempinimiä" sitten enemmänkin. Mulla 3 lasta joille kerron joka päivä että rakastan, otan syliin ja hellin...
En tosin musita että olisin KOSKAAN ollut äitini sylissä/halannut tms. Surullista. Itse en hellyyttä ja sanoja säästele.
muista kuulleni mitään sanallisia rakkaudenosoituksia, vaikka molemmat vanhemmat pitivät hyvänä jne. Itse kerron kyllä yleensä lapsilleni monta kertaa päivässä, että rakastan heitä. Tai no, viimeistään illalla nukkumaan käydessä ja aina, jos on ollut joku isompi kiuku tai riita, kerron lapselle, että rakastan hän (sen jälkeen kun lapsi on rauhoittunut ja tilanne käyty sylissä jutellen läpi).
mietinkin, että olenko ainut jonka äiti ei sanoilla tunteita kertonut. onkin ollut opettelu myöhemmin kertoa muille mitä tuntee.
Itse otan lapset aina syliin kun ne haluaa, halaan, silitän, pussaan, ihastelen sanoin ja elein. Ja otan syliin vaikkei ne pyydäkkään...
Että ehkä siitä joku trauma on jäänyt vaikka toisin alkuun sanoin.. Nyt tehkäämme yhdessä sukupolvien muutos :)
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
huomasi, että tuli aika lailla kirjoitusvirheitä, hups!
Äitini ja isäni eivät koskaan ole sanoneet rakastavansa minua. Isäni on halannut minua kerran, silloinkin valmistuessani. Siinä on koko meidän perheen hellyys. Koskaan ei kumpikaan minun kanssa mitään tehnyt, minnekään lähtenyt. Olin aina yksin. Äiti on aina ollut kylmä ihminen, isä puolestaan aina joi ja antoi minulle selkään joka käänteessä, hakkasi vyöllä ja ties millä. En minä noita asioita paljoakaan mieti, tiedostan vain että omat ongelmani tunteiden kanssa juontuvat lapsuudesta. On kovin vaikea koskettaa toisia ihmisiä, parisuhteissa se hellyyden vaikeus on tullut esille. Olen silti luonteeltani liiankin kiltti ja empaattinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta kyllähän siitä kaikesta hellyydestä ja huolenpidosta tiesi olevansa tärkeä ja raskastettu. En koskaan mitään sanoja kaivannutkaan, teot ovat kuitenkin paljon tärkeämpiä.
isä sanoi ainoastaan kännissä
äiti sanoi kyllä "tykkään susta", mutta ei koskaan "rakastan sinua"
Omat lapseni saa kyllä rakkaussanoja kuulla joka viikko vähintään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutenkin puhuttiin lapselle vain jos se sattui vituttamaan aikuista just sillä hetkellä. Tai no joo, kännissä sössötettiin muistakin asioista, esim. isin pettämiset ja muut käytiin purkamaan alle kouluikäiseen ja vielä kouluikäiseenkin lapseen. Ei myöskään sylitelty.
Yksi varhainen muisto on kun pyysin molemmille vanhemmille vuorollani syliin, toinen sanoi ei kiitos ja toinen nauroi "ei tod". Hain valtavan nalleni ja istuin sen syliin. :) Mitäköhän olin, n. 3-vuotias?
Omilleni annan kaiken positiivisen huomion minkä ansaitsevat. :)
Alkoi ihan itkettää näitä lukiessa. Haluan ajatella, että olette varmasti olleet tärkeitä ja rakkaita vanhemmillenne, jotka osasivat vain sen, minkä osasivat ja kykenivät, omista lähtökohdistaan. Mutta silti sydän särkyy lukiessa, miten ette ole voineet enemmän lämpimiä sanoja ja hellyyttä kokea. Sai minut itkemään. Lapsi-rakkaat.
mitään mitä äiti olisi sanonut mulle. No sitten vanhempana että miksi sulla on niin huono itsetunto.