Nyt tiedän ketä kadehdin: Kolmekymppisenä johtotehtäviin edenneitä naisia!

Ei ainakaan ole tavallista. Ja ne jotka on, niin niillä ei ole elämää työn ulkopuolella.



Itse tunnen uranaisia vain yksityisellä puolella, jotka ovat jo kolmekymppisenä edenneet korkealle. Jokainen heistä on lapseton, ja heidän elämänsä vaikuttaa kaikkea muuta kuin kadehdittavalta.

edennyt jo ennen 3-kymppiä.



Hän tosin on jo yläasteelta saakka ollut sellainen lukijatyyppi, rakasti matematiikkaa, koulu oli hänelle tärkeintä ja oli/on sellainen älykkötyyppi, sosiaalisesti vähän sitten "rajoittunut". On hänellä mies nyt, mutta lapsia ei kyllä ole ehtinyt välissä vääntää, en tiedä yrittääkö edes ikinä, ei välttämättä ole äitityyppiä. Tai mistäs minä varmaksi tiedän.

Niin mäkin!

parisuhdetta. Ei valttamatta kamalasti elamaa opintojen/tyon ulkopuolella. Tekevat lapset sitten nelikymppisina jos tekevat.

Olin 32-vuotiaana dosentti ja kahden pienen lapsen äiti. Kouluaikana en ollut mitenkään "tähtioppilas", mutta oikein hyvin pärjäsin. Yliopisto-opinnot suoritin 4 vuodessa, samalla ehti hyvin olla osakunta-aktiivi ja bilettää ihan riittävästi. Sen jälkeen suoraan tohtorikouluun, josta 4 vuodessa tohtoriksi. Sitten menin ulkomaille postdoccaamaan, ja parissa vuodessa tein aika kovasti julkaisuja. Siinä ehti pätevöityä, jotta sain dosentuurin. Lapsukaiset hankin postdoc-kauden jälkeen.



Ja siihen onkin sitten ura tyssännyt. Eli olen nyt 40-vuotias dosentti, edelleen käytännössä samassa asemassa yliopistolla. Joten eipä tuo pikainen startti mitenkään suuremmin auttanut. Tosin kovaa vauhtia uralla hidastaa merkittävästi se, että olen aikuisista se, joka vie ja hakee lapset, kuljettaa harrastuksiin ja järjestää yökyläilyt ja muut.

en oo dosentti, proffa tms, mutta oon yksityisellä aika korkeella pomona.

Ei mun elämässä ole kadehtimista. Oon onneton ja sohlannut koko parisuhteeni, lapset hoituu huonosti, on kauhee stressi kotielämässä.



Pomo 32 v

juuri täytin kolmekymmentä ja vasta nyt pääsin (kovan työnteon saattelemana) ensimmäiseen esimiesasemaani. Olen naimisissa ja lapsi on alle 3-vuotias.



Olen vasta keskijohtoa ja voin kertoa, että ei kannata kadehtia. Palkka työmäärään ja vastuuseen nähden pieni. Painetta omien alaisten ja ylemmän johdon taholta, tuntuu, että haluaisin vain kokoajan olla enemmän kotona perheeni kanssa.



Esimiehen roolini on yksinäinen ja alan vakavasti harkita takaisin asiantuntijatehtäviin hyppäämistä. Ja jos tästä pitää vielä urallaan edetä, niin siinä vaiheessa saan sanoa hyvästit perhe-elämälleni...tai jos en nyt hyvästit, niin ainakin olisin täysin stressaantunut äiti ja vaimo.



Pomo, 30v.

Itse olin 24-vuotias kun mulla oli korkeakoulututkinto suoritettuna ja pääsin työharjoitelun kautta tosi hyvään projektityöhön jossa sain tosi isoja vastuita heti siinä valmistumisen jälkeen ja alaisia. Koska olin sellaisessa toimessa, joka kiinnosti julkisuudessakin paljon, mun tekemiset olivat sellaisia että jos olisin mokannut, niin olisi ollut lehdissä. Tottakai mulla oli tossa vaiheessa sitten isot pomot antamassa lausuntoja jos jotain olisi mennyt vikaan.



En tiedä onko tuo nuorena koettu vastuu ja aikamoinen stressikin lisättynä julkisuuden paineella vaikuttanut siihen, että 30 v lasten saamisen jälkeen mun ura-ambitiot aikalailla lopahti. En halua työstä keskeistä roolia elämääni, haluan että päivät ovat ok täynnä, mutta inhoan että se vaikuttaa mun mielialassa perheen elämään. En suostu avaamaan tietokonetta kotona kuin poikkeustilanteessa, haluan erillisen työkännykän, en siedä että työajatukset tulevat uniini, en enää suostu nukkumaan muistilehtiö yöpöydällä että voin kirjata unohtuneen asian ylös.



Tottakai olen töissä nytkin ja tittelinä päällikkö, lapsia on 3 ja ovat jo nuorinkin jo esikouluiässä. Olen lähes 40 v. haaveilen koko ajan down shiftauksesta - opiskelusta vaikka LTO:ksi tai sairaanhoitajaksi (olen siis kaupallisella alalla). Jos lottovoitto osuisi kohdalle jäisin kotiin ja joogaisin päivät pitkät :)

Itse kylläkin hyppäsin johtotehtäviin vasta 35 v. Nyt vajaan viiden vuoden tiiminjohtamisen jälkeen olen ihan kypsä näihin hommiin. Olen CEO:sta seuraava, ja käytännössä teen kahden henkilön työn.



Niinkuin joku samoi niin henkilöstöjohtaminen on yksinäistä puuhaa, sen olen joutunut karvaasti kokemaan. Työtaakka on valtava ja henkilöstön puolella osa sellaisia valittajia että ei tosikaan. On päiviä että voisin vaan ottaa laukkuni ja kävellä ulos.



Ainut mikä minut tässä työssä pitää ovat asiakkaat ja tuotteet mitä myymme. Palkkakin on hyvâ.



Kauan en varmaankaan enää jaksa henkisesti enkä ruumiillisesti. Kotona kaksi kouluikäistä lasta jotka ikävöivät äitiä. Jos miehellä olisi yhtään parempi palkka niin voisin minäkin downshiftata elämääni...

haluaa työn takia olla etäinen äiti lapsilleen ja vaarantaa perhe-elämänsä. Siis kohtuus kaikessa.

Enkä ole mikään kouluttamaton lähiömamma, vaan akateeminen asiantuntijatehtävissä toimiva 1,5-vuotiaan tytön äiti, jolle lapsi on aina ja kaikessa ykkönen.



Ja tätä en ennen lapsen syntyvää ikinä olisi uskonut sanovani :)

Mua onnisti, että sain papereillani ns. tavallisen työn. Moni mun lailla kouluttautunu on esimiestehtävissä. Saisin varmaan esimiestehtävän, jos hakisin. Mutta mulla on hirvittävän huono stressinsietokyky, että ei kiitos. Nykyinen asiantuntijatehtävä, jossa vastuu on pomollani sopii minulle loistavasti.

Raha ei ole pääasia tai joku ulkopuolisten arvostus. Sen sijaan se, että saa tehdä työtä, jolla on minulle itselleni merkitystä, on tärkeää.



Työni tukee perhe-elämääni ja perhe-elämäni työtäni tavallaan, vaikea selittää.



Mutta henkinen tasapaino on täten löytynyt, eikä tule mitään stressiä.

Haluan vain elää itseni kokoisen rauhallisen elämän. Varmasti joku oikeasti nautiikin siitä, mutta mulle se olisi kaamea painajainen.

Hän on vielä käsittämättömän mukava sen lisäksi, että on kahden pienen äiti, johtotehtävissä, alansa superasiantuntija ja kaikin tavoin kaikessa hyvä.



Mutta vaikka miten mietin, niin sillä työmäärällä mitä tuo nainen tekee, hän ei mitenkään voi olla niin paljon pienten lastensa parissa kuin mitä itse haluan olla omieni kanssa.



Muuten se menee kaikilla tuntemillani niin, että joko on uraa tai lapsia, mutta ei molempia 30+ iässä.

Toinen työkaveri joka tunsi sen sanoi että sen lapsi on äitiä vailla. Itse olin siihen aikaan osastoa vapaahetoisesti lapseton ja minua ihmetytti työkaverin hyökkäävä sävy asian tiimoilta, nyt ymmärrän paremmin kun on itsellä lapsia.

Tunnen yhden kolmikymppisen tj:n. Urallaan menestynyt ammatillisesti tosi hyvin ja nyt johtotehtävissä. Alaisten mukaan hyvä esimies. Kotona kaksi pientä lasta. Minusta hän on onnistunut yhdistämään työn ja perhe-elämän hyvin: tekee 30h viikkoa ja on aina iloisen ja rentoutuneen oloinen. Hänellä on tosin superhyvä mies, joka ilmeisesti auttaa paljon lasten kanssa (vie mm.hoitoon), heillä käy siivouspalvelu yms. Mutta silti. Ihailen ja ehkä vähän kadehdinkin tätä ystävääni :)

Elämä on epäreilua, toisilla on kaikkea ja toisilla...

Olen valmistumiseni (ensimmäinen tutkinto) jälkeen ollut vain 1v 2kk ns. tavishommissa ja siitä lähtien aina esimies- ja johtotehtävissä, niin valtion kuin kunnan kuin kolmannen sektorinkin hommissa.



Pääsin siis esimieheksi ja laajan hankkeen vetäjäksi jo 23-vuotiaana. Nyt olen 33v, suuren yksikön päällikkö, takana kaksi maisteritutkintoa ja kaksi alle kouluikäistä lasta.

Olen valmistumiseni (ensimmäinen tutkinto) jälkeen ollut vain 1v 2kk ns. tavishommissa ja siitä lähtien aina esimies- ja johtotehtävissä, niin valtion kuin kunnan kuin kolmannen sektorinkin hommissa. Pääsin siis esimieheksi ja laajan hankkeen vetäjäksi jo 23-vuotiaana. Nyt olen 33v, suuren yksikön päällikkö, takana kaksi maisteritutkintoa ja kaksi alle kouluikäistä lasta.