Mun ujo 6v eskarilaispoikani....
ei suostu millään menemään eskarikaverin synttäreille :( eskarissa on kavereita ja poika käy pelaamassa salibandya ja luistelukoulussakin ihan reippaaasti mut jostain syystä jännittää vieraiden aikuisten seuraa ja siksi ei suostu menemään esin synttäreille. Kannattaisko mun vaan unohtaa koko juttu vai yrittää houkutella? Pelkään, että jos saankin suostuteltua niin menee tilttiin ovella eikä suostukaan sisälle ja sit tuntee olonsa tosi noloksi. Toisaalta jos ei mene niin sekin varmasti lasta harmittaa. Kertokaas miten pitäis toimia. Tää on mulle ihan uutta kun esikoistyttö menee mihin vaan ja milloin vaan.
Kommentit (7)
Vähän samojen asioiden kanssa olen paininut ja yrittänyt vetää rajaa minkälaisiin tilanteisiin on kohtuullista kannustaa (lue pakottaa) lasta menemään ja koska taas voi omasta tahdostaan jäädä pois. Mielestäni kaikki eskarit, neuvolat sun muut on niitä juttuja, joihin mennään halusi lapsi sitä tai ei, mutta vapaaehtoiset harrastuksen, kavereiden synttärit yms sellaisia, joista lapsen pitää saada jäädä pois, jos selvästi jännittään, ei halua mennä jne. Johonkin uuteen paikkaan voi tietty kerran "pakottaakin", jotta lapsi näkee minkälainen asia oikeastaan on kyseessä, mutta jos jatkuvasti samasta asiasta protestoi, niin en kyllä pakota. Enkä lahjo.
Itse sanoin lapselleni aina:
"Saa jännittää ja ujostella. Se on sinulle annettu luonteenpiirre, joka kuuluu temperamenttiin. Moni muukin kokee samalla tavalla, mutta toiset eivät vain toisistaan sitä aina huomaa. Mutta jos todella haluat mennä niihin juhliin, jos sinua ei pelottaisi, kannustan kohtaamaan sen jännittämisen tunteen. Se ei ole vaarallista, se on tavallista ja sitä saa tuntea. Se on myös tunne, joka menee jonkin ajan kuluttua ohi, kun olet tottunut uuteen tilanteeseen. Mutta jos sinulla ei oikeasti haluta mennä juhlimaan, ei tietenkään tarvitse. Äiti tukee päätöstäsi."
Johonkin tuohon suuntaan ja noilla ajatuksilla olen lastani ohjannut. Nyt viidennellä luokalla ja rohkaistunut huomattavasti!
Tsemppiä!
Jos suostuisi siihen, niin ottaisin yhteyttä kutsujan vanhempaan ja selittäisin tilanteen ja kysyisin, voitko tulla mukaan.
Pakottamaan en lähtisi, mutta kannustaisin ujoudesta huolimatta sosiaalisiin kontakteihin.
eskarin ja harrastusten muodossa. Jos todella jännittää mennä toisen kotiin, niin en pakottaisi.
En myöskään lähtisi itse mukaan lapsi synttäreille. Synttäri sankarin äidin aika menee lasten leikittämiseen ja herkkujen tarjoiluun. Näin pitääkin olla! Aikuisille on sitten juhlat erikseen.
Jos suostuisi siihen, niin ottaisin yhteyttä kutsujan vanhempaan ja selittäisin tilanteen ja kysyisin, voitko tulla mukaan.
Pakottamaan en lähtisi, mutta kannustaisin ujoudesta huolimatta sosiaalisiin kontakteihin.
ujon pojan mukaan.
Lapsen ollessa pienempi(=alle 6 v.)olin joskus mukana koko synttäreiden/kutsujen ajan, joskus riitti että olin siellä vain 15 minuuttia.
Eskari-iässä hänelle riitti, että vein hänet juhlapaikkaan ja pari minuuttia seisoin ovella. Sinne juhlapaikalle päästyään hän nimittäin huomasi, että siellä on ihan kivaa ja turvallista :)
juuri se sisäänmeno oli meidän muksulle vaikeinta, pärjäsi kyllä kunhan pääsi alkuun.
Sitten aloin tehdä niin että sovittiin että vien lapsen kutsuille, mutta sitten lähden käymään kaupassa ja tulen hakemaan.
Pikkuhiljaa, välillä oli aikamoista vääntöä, mutta juhlien jälkeen totesi aina että kivaa oli ollut =)
Nykyään tokaluokkalainen menee mielellään ja jo aika reippaastikin, ujo on edelleen!
Maltti on valttia, kysy rohkeasti synttärisankarin vanhemmilta voisitko tulla "saattamaan" lasta kun lapsi ujostelee uuteen paikkaan tuloa.
Eskarissa oli aivan totaalisen ujo ja itki jopa harrastuksiin mentäessä mutta aina sitten kuitenkin viihtyi siellä. Minä olin ehkä aikoinani "julma" mutta tietyllä tavalla pakotin menemään ko. tilanteisiin, esim. synttäreille. Itki monta tuntia ennen sinne lähtöä mutta oli silmät loistaen sitten kuitenkin niillä synttäreillä (esim. kerran ei huomannut, että olin tulossa hakemaan ja pystyin vakoilemaan hetken ja oli aidosti iloisen oloinen siellä muiden mukana).
Pakottaminen oli minulla lahjomista. Sai aina jotain mieluisaa, kun uskalsi ylittää itsensä. Lisäksi hoin eräästä lastenkirjasta bongaamaani lausetta: "Se on vasta todellista rohkeutta, että uskaltaa tehdä jotain vaikka pelottaisi tai jännittäisi kuinka". Ja tietty kehuin poikaani sitten rohkeaksi :)
Nyt on neljännellä luokalla. Ei vieläkään ole sosiaalisimmasta päästä mutta on reipastunut tavattomasti. Muistaa itsekin vielä ne eskariajan itkut ja naureskelee, että mitä hän oikein pelkäsi...Mutta kyllä vieläkin jännittää tiettyjä asioita, jotka toisille ovat helppoja nakkeja: yökyläilyjä kavereiden luona, ventovieraaseen paikkaan menemistä, esitelmien pitämistä koulussa jne.
Tsemppiä!
ps. jollei lahjonnasta huolimatta suostu menemään ja pitäisi itkien kantaa synttäreille, niin ehkä sitten luovuttaisin tällä erää :)