Olin jo 5v halunnut lasta, mutta nyt tämä arki

Ei ihan niin vaaleanpunaista kuin mainoksissa, vai mitä?



Hyvä puoli on se, että koko ajan helpottaa. Sulje korvasi niiltä kommenteilta, joissa käsketään "nauttia tästä ihanasta ajasta", pure hammasta ja sinnittele eteenpäin. Parempia vuosia on tulossa, trust me.

mutta ajan saatossa ei ollenkaan!

Jotkut pettyy, jotkut ei.



Kyllä mullekin oli yllätys se vauvan sitovuus ja se, että menetti tavallaan arjenhallinnan. Mutta sen verran kauan olin toivonut lasta, että mulle se lapsensaamisen autuus peittosi kaiken hankaluuden.

Sitähän se on.



Olen kuitenkin eri mieltä kirjoittajan kanssa joka sanoo että koko ajan helpottaa. Siis että vauva-vaihe olisi kaikista rasittavin ja teinin kanssa sitten jo tosi helppoa?! Kyllä niitä haasteita ja eri kehitysvaiheita piisaa tasaiseen tahtiin ihan varmasti. Ja mikä vaihe on helppo yhdelle on vaikea toiselle.



Lapsettomilla on ihan liian usein tosi ruusuinen kuva perhe-elämästä ja siitä mitä se on lapsen kanssa. Siksi lapsettomuudesta kärsineillä onkin enemmän esim. synnytyksen jälkeistä masennusta.



Kehottaisin ap:tä miettimään keinoja ennen kaikkea omaan jaksamiseen, oli se sitten siivojan palveluiden käyttämistä, kauneudenhoitoon panostamista, entisen harrastuksen jatkamista tai mitä vain mikä auttaa jaksamaan. Lapsen kasvatus on vaativaa hommaa ja menee monta vuotta ennen kuin "hoito-vaiheesta" päästään pidemmälle eli itse hoitamispuoli vähenee ja kasvatus painottuu enemmän.

Sieltä voisi saada jonkun sopivan henkilön nimen, jonka kanssa voisi asiaa käydä läpi ja uskon, että helpottaa. Asia on kovin yksilöllistä ja voi tulla vaikka minkälaisia yllätyksiä. Itse olen nauttinut tästä arjesta ja kaaoksestakin nyt kolmen ihan pienen kanssa. En ole kokenut elämäni menneen sekaisin, vaan tunnen tämän olevan tosiaankin elämäni ihaninta aikaa. Se ei kuitenkaan ole välttämättä näin ja minusta yksin on turha kärvistellä pahan olon kanssa.



Hae jostakin keskusteluapua jospa solmut vähän aukeaisivat ja saisit uutta näkökulmaa tai helpotusta arkeen ja tunteisiisi. Tsemppiä

itse koitin aluksi olla liian täydellinen, siivosin koko ajan, lenkkeilin ja kävin salilla, tein ruuat jne. Voimat loppui. Nyt teen sen minkä tärkeksi näen. Lapset leikkii jo itsekseen, ja se helpottaa paljon. Jos olisi vain yksi lapsi, niin silloin voisi joutua olemaan enemmän leikkimässä. Parisuhde, tai ns. kahden keskinen aika on tiukilla, mutta nyt lapset olleet jo mummulassa yökylässä, joten pikkuhiljaa saadaaan yhteisiä iltoja :) Tsemppiä sinulle! Ja jos koet kärsiväsi masennuksesta, niin puhu siitä neuvolassa.

Minä kirjoitin, että koko ajan helpottaa...



Toki se on yksilöllistä, enkä voi tietää, miten ap:lle käy. Halusin silti rohkaista oman kokemukseni pohjalta - koska minulle isompien lasten haasteet ovat helpompia kestää kuin ihan pienten, ja tunnen muitakin samankaltaisia. Silti jostain syystä pikkuvauva-aikaa markkinoidaan sinä kaikkein ihanimpana. Varmasti se joillekin onkin, mutta ei todellakaan kaikille. Ja sille, jolle vauva-aika on vaikein, tulee helposti epätoivoinen olo, kun ajattelee, että tämä vain pahenee tästä!



Halusin kertoa, ettei se välttämättä ole totta. Itselläni oli kestämistä niissä "nauti nyt" -kommenteissa. NYT mä nautin, kun lapset ovat isompia, ihania, persoonallisia, kilttejä/riiviöitä, taitavia ja täysiä toopeja. Ei ole helppoa vieläkään, mutta henkisesti äärettömän paljon helpompaa.



Oman jaksamisen miettiminen on totta kai tärkeää, mutta minulle se on siinä pikkuvauvavaiheessa ollut enemmän sitä sinnittelyä kuin mitään muuta. Olin niin lapsessa kiinni (kummassakin vuorollaan), että kauneushoitoloista sun muista olisin kärsinyt enemmän kuin nauttinut. Siivoojaa joku ehdotti, kieltäydyin (tosin jätin sujuvasti siivoamatta mitä en jaksanut). Paras varaventtiili oli vertaistuki, toiset äidit perhekahvilassa ja muualla. Tilitystä vauva tissillä ;)



Kukin tyylillään. Etsi oma tyylisi olla äiti ja usko siihen! "Oikeiden tapojen" markkinamiehiä on joka lähtöön, mutta vain sinä tiedät millainen hyvä äiti sinä voit olla.

kehitysvaihe luo omat haasteensa. Tosiasia kuitenkin on, että lapsessaan on kiinni loppuelämänsä tavalla tai toisella.

vauva-ajasta on koko ajan elo helpottunut.

Eihän se vauva edes kiukutellut, koetellut hermoja, juossut karkuun, sotkenut, melunnut yms... Mulle isompien kanssa on ollut paljon raskaampaa. Ja valitettavasti tuntuu pahenevan vain koko ajan, mitä isommaksi lapsi kasvaa sitä kovemmin koetellaan. Pienet lapset - pienet murheet, isot lapset - isot murheet. Toki sitä omaa vapaa-aikaa jää enemmän lasten kasvaessa.

olin aina ajatellut tosi negatiivisesti lapsista ja perhe-elämästä (siis omalla kohdallani) ja vasta 36-vuotiaana tein ensimmäisen lapsen, ja se olikin niin mukavaa, että tein toisen 1v 9kk ikäerolla. Ja edelleen on mukavaa, vaikka on 2-vuotias ja vauva talossa.



Negatiivisesta ajattelumallista on joskus hyötyä :) Haittana tosin se, että venyi näin pitkälle tämä lasten hommaaminen, ja lisäksi ei ole yhtään kummilasta, kun olen kai aina ollut vähän "lapsivastainen" :=) No, enpä ole enää. Minusta lähinnä tuntuu, että tätä varten sitä on elänyt, ja kaikki muu aiemmin koettu ei itse asiassa olekaan kovin tärkeää...

sama kuin nro 13. Olin paljon lapsi perheissa apuna, katsoin vierästä kun siskoni oli ihan hermona kun hällä oli pienet lapset. Minulla oli aika negatiivinen kuva äitiydestä.



Mut toisin kävi kun omat sain, tämähän on mukavaa.. ja parisuhdetta voi hoitaa kotona, siinä arjessa, ei aina tarvitse lähtee jonnekin.