Lue keskustelun säännöt.
Elämä kyllästyttää, jospa sitä kuolisi?
30.11.2010 |
On erittäin vaikea löytää elämästä paljoakaan miellyttävää. Kaikki tuntuu yhdentekevälle. Elämä, lapset, kouluttautuminen, avioliitto. On niin vaikea suunnitella tulevaa, koska sitä ei oikeastaan ole. Minä hengitän, olen ruosteinen koneisto, joka toimii, koska biologisesti niin on tarkoitettu.
Olisin varsin kiitollinen siis syövästä, auto-onnettomuudesta, tapaturmasta, äkillisestä tappavasta taudista. Itsemurha ei taida perheellisenä olla vaihtoehto, kerran jo kokeiltu ja sekin meni mönkään.
Kommentit (21)
ei kuoleminen ole kovinkaan vaikeata,JOS sitä oikeasti haluaa,eikä vain huomionkipeänä kirjoittele av-palstalle....
No saahan sitä! Sehän se ongelma onkin, koska itsemurha ei ole vaihtoehto. Kuolema olisi, mutta tapaturmainen. Tapaturmaisesti kuolleiden vanhempien lapsilla on pienempi riski tehdä itse joskus itsemurha ja oireilla vakavilla psyykkisillä oireilla toisin kuin itsemurhan tehneiden vanhempien lapsilla. Tässä tapauksessa itsemurha on poissuljettu vaihtoehto siis.
Mietin tuota huomionhakua. Kaipa se sitäkin on. Omasta pahasta olosta kertomista, mutta turvallisen anonyymisti. Sanomista julki sen, mitä ei voi normaalielämässä sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä kyse ole halun puutteesta, niinkään kuin siitä, että on hengissä olosuhteiden pakosta. Siitä, että jäi henkiin ja siitä, että tajuaa jollain yhdellä tai kahdella aivosolulla itsemurhan siirtämät riskit lapsille. Siksi tapaturma tai sairaus on tällä hetkellä ainoat vaihtoehdot.
Tässä on tietysti riski, että ajatukset ja ajatusmallit alkavat ruokkia itseitseään. Sitä ei huomaa tai tajua olevansa samassa pisteessä kuin melkein vuosi sitten, jolloin itsemurhaa yritin. Siinä vaiheessa oma kuolema oli perheen pelastus ja armollisin teko, jonka heille voin tehdä. Nyt kuolemani olisi vain poispääsyä, vaikka se jättäisikin syviä arpia. Olen siis tietoisempi siitä pahasta jonka jättäisin, mutta tapaturmaisesti kuolleena pienemmillä riskiluvuilla.
Minun on hyvin vaikea samaistua tälläiseen ajatteluun. Olen toki ajoittain huonolla tuulella ja joskus masentunut, mutta en ole koko elämäni aikana miettynyt itsemurhaa tai halunnut kuolla, tämä siitä huolimatta, että elämäni ei ole ollut mitenkään helppoa. Yritän keskittyä tähän hetkeen, jota parhaillaan elän. Pienet asiat tässä ja nyt tekevät elämästä elämisen arvoisen. Kimppu ruusuja kirjoituspöydällä, lasten nauru olohuoneesta. Mikä ihana päivä alkamassa. Se on sinusta itsestäsi kiinni onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä.
oletko hakenut/saanut apua? Onko lähelläsi aikausta joka tietää tilanteesi (mies, ystävä, sukulainen)? Itse en olisi selvinnyt masennuksesta ilman 2v psykoterapiaa ja oikeaa lääkitystä. Ja miehen tukea koko ajan.
Minun on hyvin vaikea samaistua tälläiseen ajatteluun. Olen toki ajoittain huonolla tuulella ja joskus masentunut, mutta en ole koko elämäni aikana miettynyt itsemurhaa tai halunnut kuolla, tämä siitä huolimatta, että elämäni ei ole ollut mitenkään helppoa. Yritän keskittyä tähän hetkeen, jota parhaillaan elän. Pienet asiat tässä ja nyt tekevät elämästä elämisen arvoisen. Kimppu ruusuja kirjoituspöydällä, lasten nauru olohuoneesta. Mikä ihana päivä alkamassa. Se on sinusta itsestäsi kiinni onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä.
Tässä tapauksessa minun lasissani olisi kumossa ja laihat limpparit pitkin pöydän pintaa :D
Tiedän, että suurin osa ongelmasta johtuu huonosta kuntoutumisesta ja pitkittyneestä, uusiutuvasta masennuksesta. Minulla on luultavasti hyvinkin paljon aivoissa tapahtuneita muutoksia, jotka tekevät mm. lääkityksen lopettamisen vaikeaksi. Kuitenkaan ilman lääkkeitä en olisi edes näin toimintakykyinen. Se on jotain mitä arvostan ja tunnen tärkeäksi. Vaikka toiminkin kuin kone saamatta iloa toimeliaisuudesta sentään toimin. Pimeässä huoneessa makaaminen ilman kykyä muuta kuin hengittää oli yksi elämäni synkimmistä hetkistä.
Asennetta tarvittaisiin ja pikaista parantumista. Miten tuohon viimeiseen sitten päädytään? On uskomattoman hankalaa löytää hyviä puolia elämästä kun aamulla puoliunessa ensimmäinen ajatus on, että pitäisi viiltää ranteet auki. Siihen heräät ja ajattelet, että eihän tämän aamun taaskaan pitänyt näin lähteä käyntiin. Yöt olet viljellyt kuolemaa, verta. Repinyt ihmisistä suolia ulos, leikannut silmät irti, juossut pakoon, kuristanut ihmisiä. Minun yöni ovat suoraan sanottuna perseestä!
Asennemuutos. Ehkä jos vain menisi peilin eteen ja hokisi monotonisesti rakastavansa itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oletko hakenut/saanut apua? Onko lähelläsi aikausta joka tietää tilanteesi (mies, ystävä, sukulainen)? Itse en olisi selvinnyt masennuksesta ilman 2v psykoterapiaa ja oikeaa lääkitystä. Ja miehen tukea koko ajan.
Psykoterapiaan piti mennä, mutta taloudellisesti se osoittautui täysin mahdottomaksi. Tällä hetkellä ainoa vaihtoehto saada sitä olisi siis juuri tuolta yksityiseltä sektorilta.
Mies on toki tukena. Hänen jaksamisensa vuoksi yritän olla varovainen ajatuksissani, sanomisissani, tekemissäni. Yritän oikeasti tukea häntä minkä voin, koska olen aiheuttanut hyvin paljon mielipahaa ja huolta hänelle. Hän ei ansaitsisi tätä. Voi minkä naisen nai! Hänellä on suuret riskit sairastua itsekin. Se on jotain jonka katson olevan tärkeää ehkäistä ainakin niiltä osin kuin pystyn.
Jo on outoa tämä minun ajatuksen kulku. Toivon kuolemaa ja samalla yritän pitää miehen mieleterveyttä pinnalla. Kuolemani olisi kuitenkin varmasti jotain joka miehen särkisi. Miten nämä aivoni oikein toimivat?
Tapaturmaisesti kuolleiden vanhempien lapsilla on pienempi riski tehdä itse joskus itsemurha ja oireilla vakavilla psyykkisillä oireilla toisin kuin itsemurhan tehneiden vanhempien lapsilla. Tässä tapauksessa itsemurha on poissuljettu vaihtoehto siis.
vaan johtuu myös vanhemman masennuksesta tai muusta mielenterveyden häiriöstä, joka yleensä edeltää itsemurhaa, mutta ei tapaturmaista kuolemaa. Eli sä et voi pelastaa lapsiasi sillä, että "toivotat tervetulleeksi jonkun vakavan sairauden tai onnettomuuden", vaan ainoastaan sillä, että hoidat itsesi terveeksi. Se nyt vaan on näin. Niin että vaikka se terapia olis miten kallista, niin sun pitää siihen mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Se kyllä tulee ihan varmasti sunkin kohdallesi joku päivä. Koeta nyt vaan kärvistellä tässä mukana, niin me muutkin tehdään. Ei tämä mitään herkkua ole suurimman osan aikaa mutta jos nyt kuitenkin katsoisit tämän leffan loppuun asti.
Kyllä montaa muutakin ihmistä elämä masentaa ja vaikeuksia ja vastoinkäymisiä riittää. Ajattele sitä, että et ole ainoa jolla on vaikeaa. Mullakin on ja monella monella muulla.
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tapaturmaisesti kuolleiden vanhempien lapsilla on pienempi riski tehdä itse joskus itsemurha ja oireilla vakavilla psyykkisillä oireilla toisin kuin itsemurhan tehneiden vanhempien lapsilla. Tässä tapauksessa itsemurha on poissuljettu vaihtoehto siis.
vaan johtuu myös vanhemman masennuksesta tai muusta mielenterveyden häiriöstä, joka yleensä edeltää itsemurhaa, mutta ei tapaturmaista kuolemaa. Eli sä et voi pelastaa lapsiasi sillä, että "toivotat tervetulleeksi jonkun vakavan sairauden tai onnettomuuden", vaan ainoastaan sillä, että hoidat itsesi terveeksi. Se nyt vaan on näin. Niin että vaikka se terapia olis miten kallista, niin sun pitää siihen mennä.
Tiedän, että olet oikeassa. Tiedän, että ainoa keino seistä tukevasti, olla lasten tukena ja minimoida kaikki riskit mahdollisimman alhaisiksi on tervehtyä. Mielenterveydenhäiriöillä on paha taipumus sukupolvistua. Malliesimerkkejä ei tarvitse kaukaa etsiä, kun katsoo omaan perheeseen. Omalla kyvylläni olla äiti on paljon merkitystä lasten hyvinvoinnille. Kuolin tai en.
Sen sijaan mitä tulee psykoterapiaan, niin minun tulisi tosiaan päästä psykoterapiaan kipeästi. Tarvitsen pitkää, intensiivistä terpiaa. Sen sijaan rahallisesti se on täysin mahdotonta hyvin monesta syystä. Sosiaalitoimisto ei lähde maksamaan 33-45 euroa viikossa, enkä haluaisi mennä taas anelemaan tätäkin. Riittää jo kerta kuukaudessa joutua pistämään laskelmaa sisään.
Ehkä pystyisin tikistämään näillä tuloissa juuri ja juuri sen kympin viikossa. Suositus oli kaksi kertaa viikossa :D Naurattaa ja itkettää kuinka absurdia on lääkärin kertoa tarve ja samaan hengenvetoon voin todeta että kerran viikossa saisi riittää, eikä siihenkään ole mahdollisuutta.
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Kiitos. Onhan se onnellisuus aina hyvä tavoite. Olen ollut onnellinen, mahdollisuudet siis siihen, että tuntisin normaalisti ovat potentiaalisesti totta. Kai?
Nettipalstat on siitä kivoja, että täällä voi leikkiä kohtalaisen tuntematonta. Hoito vähän takkuilee, kun meni sukset ristiin minua hoitaneen henkilön kanssa. Miten monta kertaa ihminen voi loukata, mitätöidä ja hiljentää sinut, että myönnät lopulta olevasi vielä enemmän hajalla kuin hoitoon tullessa. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja vaihtaa minua hoitanutta henkilöä heti alkuunsa.
Kärsiessäni POST-traumaattisesta stressistä hän ei tunnistanut oireita. Yrittäessäni kertoa raiskauskokemuksestani hän hiljensi minut toteamalla, ettei niistä asioista kannata tai saa puhua. Hän epäili ja kielsi ammattivalintaani useasti. Hän diagnosoi minulle aivovamman, vaikka ei ole psykologi, psykiatri, tai mielenterveyteen keskittynyt sairaanhoitaja. Minun ollessani äärimmäisen tuskastunut, surullinen ja ahdistunut hän hoki minun olevan aggressivinen. Hän puhui päälle, keskeytti minut, kielsi tunteitani väärinä.
Tässä suhteessa on paljon vialla. Ja kun lopulta kerroin hänelle näistä asioista, hän kielsi näiden tapahtuneen. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää häntä. Loukkasin häntä tietysti viemällä häneltä kaiken sen työn, jonka oli tehnyt kanssani. Mutta palaute oli parasta mitä olen itseni puolesta tehnyt. Eikä uutta aikaa ole tullut edellisen peruuttaessani (käytäntönä on pistää uusi aika suoraan peruutetun tilalle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Kiitos. Onhan se onnellisuus aina hyvä tavoite. Olen ollut onnellinen, mahdollisuudet siis siihen, että tuntisin normaalisti ovat potentiaalisesti totta. Kai?
Nettipalstat on siitä kivoja, että täällä voi leikkiä kohtalaisen tuntematonta. Hoito vähän takkuilee, kun meni sukset ristiin minua hoitaneen henkilön kanssa. Miten monta kertaa ihminen voi loukata, mitätöidä ja hiljentää sinut, että myönnät lopulta olevasi vielä enemmän hajalla kuin hoitoon tullessa. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja vaihtaa minua hoitanutta henkilöä heti alkuunsa.
Kärsiessäni POST-traumaattisesta stressistä hän ei tunnistanut oireita. Yrittäessäni kertoa raiskauskokemuksestani hän hiljensi minut toteamalla, ettei niistä asioista kannata tai saa puhua. Hän epäili ja kielsi ammattivalintaani useasti. Hän diagnosoi minulle aivovamman, vaikka ei ole psykologi, psykiatri, tai mielenterveyteen keskittynyt sairaanhoitaja. Minun ollessani äärimmäisen tuskastunut, surullinen ja ahdistunut hän hoki minun olevan aggressivinen. Hän puhui päälle, keskeytti minut, kielsi tunteitani väärinä.
Tässä suhteessa on paljon vialla. Ja kun lopulta kerroin hänelle näistä asioista, hän kielsi näiden tapahtuneen. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää häntä. Loukkasin häntä tietysti viemällä häneltä kaiken sen työn, jonka oli tehnyt kanssani. Mutta palaute oli parasta mitä olen itseni puolesta tehnyt. Eikä uutta aikaa ole tullut edellisen peruuttaessani (käytäntönä on pistää uusi aika suoraan peruutetun tilalle).
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Kiitos. Onhan se onnellisuus aina hyvä tavoite. Olen ollut onnellinen, mahdollisuudet siis siihen, että tuntisin normaalisti ovat potentiaalisesti totta. Kai?
Nettipalstat on siitä kivoja, että täällä voi leikkiä kohtalaisen tuntematonta. Hoito vähän takkuilee, kun meni sukset ristiin minua hoitaneen henkilön kanssa. Miten monta kertaa ihminen voi loukata, mitätöidä ja hiljentää sinut, että myönnät lopulta olevasi vielä enemmän hajalla kuin hoitoon tullessa. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja vaihtaa minua hoitanutta henkilöä heti alkuunsa.
Kärsiessäni POST-traumaattisesta stressistä hän ei tunnistanut oireita. Yrittäessäni kertoa raiskauskokemuksestani hän hiljensi minut toteamalla, ettei niistä asioista kannata tai saa puhua. Hän epäili ja kielsi ammattivalintaani useasti. Hän diagnosoi minulle aivovamman, vaikka ei ole psykologi, psykiatri, tai mielenterveyteen keskittynyt sairaanhoitaja. Minun ollessani äärimmäisen tuskastunut, surullinen ja ahdistunut hän hoki minun olevan aggressivinen. Hän puhui päälle, keskeytti minut, kielsi tunteitani väärinä.
Tässä suhteessa on paljon vialla. Ja kun lopulta kerroin hänelle näistä asioista, hän kielsi näiden tapahtuneen. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää häntä. Loukkasin häntä tietysti viemällä häneltä kaiken sen työn, jonka oli tehnyt kanssani. Mutta palaute oli parasta mitä olen itseni puolesta tehnyt. Eikä uutta aikaa ole tullut edellisen peruuttaessani (käytäntönä on pistää uusi aika suoraan peruutetun tilalle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Kiitos. Onhan se onnellisuus aina hyvä tavoite. Olen ollut onnellinen, mahdollisuudet siis siihen, että tuntisin normaalisti ovat potentiaalisesti totta. Kai?
Nettipalstat on siitä kivoja, että täällä voi leikkiä kohtalaisen tuntematonta. Hoito vähän takkuilee, kun meni sukset ristiin minua hoitaneen henkilön kanssa. Miten monta kertaa ihminen voi loukata, mitätöidä ja hiljentää sinut, että myönnät lopulta olevasi vielä enemmän hajalla kuin hoitoon tullessa. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja vaihtaa minua hoitanutta henkilöä heti alkuunsa.
Kärsiessäni POST-traumaattisesta stressistä hän ei tunnistanut oireita. Yrittäessäni kertoa raiskauskokemuksestani hän hiljensi minut toteamalla, ettei niistä asioista kannata tai saa puhua. Hän epäili ja kielsi ammattivalintaani useasti. Hän diagnosoi minulle aivovamman, vaikka ei ole psykologi, psykiatri, tai mielenterveyteen keskittynyt sairaanhoitaja. Minun ollessani äärimmäisen tuskastunut, surullinen ja ahdistunut hän hoki minun olevan aggressivinen. Hän puhui päälle, keskeytti minut, kielsi tunteitani väärinä.
Tässä suhteessa on paljon vialla. Ja kun lopulta kerroin hänelle näistä asioista, hän kielsi näiden tapahtuneen. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää häntä. Loukkasin häntä tietysti viemällä häneltä kaiken sen työn, jonka oli tehnyt kanssani. Mutta palaute oli parasta mitä olen itseni puolesta tehnyt. Eikä uutta aikaa ole tullut edellisen peruuttaessani (käytäntönä on pistää uusi aika suoraan peruutetun tilalle).
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Kiitos. Onhan se onnellisuus aina hyvä tavoite. Olen ollut onnellinen, mahdollisuudet siis siihen, että tuntisin normaalisti ovat potentiaalisesti totta. Kai?
Nettipalstat on siitä kivoja, että täällä voi leikkiä kohtalaisen tuntematonta. Hoito vähän takkuilee, kun meni sukset ristiin minua hoitaneen henkilön kanssa. Miten monta kertaa ihminen voi loukata, mitätöidä ja hiljentää sinut, että myönnät lopulta olevasi vielä enemmän hajalla kuin hoitoon tullessa. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja vaihtaa minua hoitanutta henkilöä heti alkuunsa.
Kärsiessäni POST-traumaattisesta stressistä hän ei tunnistanut oireita. Yrittäessäni kertoa raiskauskokemuksestani hän hiljensi minut toteamalla, ettei niistä asioista kannata tai saa puhua. Hän epäili ja kielsi ammattivalintaani useasti. Hän diagnosoi minulle aivovamman, vaikka ei ole psykologi, psykiatri, tai mielenterveyteen keskittynyt sairaanhoitaja. Minun ollessani äärimmäisen tuskastunut, surullinen ja ahdistunut hän hoki minun olevan aggressivinen. Hän puhui päälle, keskeytti minut, kielsi tunteitani väärinä.
Tässä suhteessa on paljon vialla. Ja kun lopulta kerroin hänelle näistä asioista, hän kielsi näiden tapahtuneen. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää häntä. Loukkasin häntä tietysti viemällä häneltä kaiken sen työn, jonka oli tehnyt kanssani. Mutta palaute oli parasta mitä olen itseni puolesta tehnyt. Eikä uutta aikaa ole tullut edellisen peruuttaessani (käytäntönä on pistää uusi aika suoraan peruutetun tilalle).
Onko lääkitys sopiva? Kuulostaa aika vakavalta masennukselta. Neuvoisin kääntymään sinua hoitavan lääkärisi puoleen,täältä nettipalstoilta tuskin löydät apua, vaikka kannustavia terveisiä lähetänkin. Askel kerrallaan...muista että tunnelin päässä on aina valoa!
Kiitos. Onhan se onnellisuus aina hyvä tavoite. Olen ollut onnellinen, mahdollisuudet siis siihen, että tuntisin normaalisti ovat potentiaalisesti totta. Kai?
Nettipalstat on siitä kivoja, että täällä voi leikkiä kohtalaisen tuntematonta. Hoito vähän takkuilee, kun meni sukset ristiin minua hoitaneen henkilön kanssa. Miten monta kertaa ihminen voi loukata, mitätöidä ja hiljentää sinut, että myönnät lopulta olevasi vielä enemmän hajalla kuin hoitoon tullessa. Olisi pitänyt olla fiksumpi ja vaihtaa minua hoitanutta henkilöä heti alkuunsa.
Kärsiessäni POST-traumaattisesta stressistä hän ei tunnistanut oireita. Yrittäessäni kertoa raiskauskokemuksestani hän hiljensi minut toteamalla, ettei niistä asioista kannata ja pidä puhua. Hän epäili ja kielsi ammattivalintaani useasti (ja se on jotain missä olen oikeasti hyvä ja jossa pystyn kehittymään). Hän diagnosoi minulle aivovamman, vaikka ei ole psykologi, psykiatri, tai mielenterveyteen erikoistunut sairaanhoitaja (ei itseasiassa sairaanhoitaja ollenkaan). Minun ollessani ja kertoessani olevani äärimmäisen tuskastunut surullinen ja ahdistunut hän hoki minun olevan liian aggressivinen. Hän puhui päälle, keskeytti minut, kielsi tunteitani väärinä.
Tässä suhteessa on paljon vialla. Ja kun lopulta kerroin hänelle näistä asioista, hän kielsi näiden tapahtuneen. Vika oli minussa ja kyvyssäni ymmärtää häntä. Loukkasin häntä tietysti viemällä häneltä kaiken sen työn, jonka oli tehnyt kanssani. Viimeiset 15 minuuttia viimeisessä istunnossa hän hoki mantrana hoidon olleen hyödyllinen, koska olen kuntounut näin hyväksi. Se kuulemma johtuu hoidosta. Varmasti johtuu, sen on johduttava saamastasi hoidosta, muuten en olisi tässä puhumassa ja näin hyvässä kunnossa. (Ymmärrän kyllä, että sanomiseni loukkasivat häntä, hänen ammatillisuuttaan ja tehtyä työtä minun kanssani. Minä kielsin ne häneltä sanomalla ääneen ne asiat, jotka minua ovat vahingoittaneet ja loukanneet. Olen aidosti pahoillani, että homma ei toiminut ja sanoin kyllä senkin. Mutta tuo hokeminen oli selvää kieltämistä ja järkytystä hänen osaltaan) Lopulta totesin jo turhautuneena, että poliklinikan sulkeminen ja sukulaisten interventio oli se, mikä auttoi minut niin ylös, että pystyn toimimaan.
Mutta palaute oli parasta mitä olen itseni puolesta tehnyt. Eikä uutta aikaa ole tullut edellisen peruuttaessani (käytäntönä on pistää uusi aika suoraan peruutetun tilalle).
Typerä serveri, kun tökkii. Lähetti viestit, joita ei ollut korjattu noin monesti ja korjatun sitten loppuun. Olen pahoillani tästä viestisotkusta.
Se kyllä tulee ihan varmasti sunkin kohdallesi joku päivä. Koeta nyt vaan kärvistellä tässä mukana, niin me muutkin tehdään. Ei tämä mitään herkkua ole suurimman osan aikaa mutta jos nyt kuitenkin katsoisit tämän leffan loppuun asti.
Kyllä montaa muutakin ihmistä elämä masentaa ja vaikeuksia ja vastoinkäymisiä riittää. Ajattele sitä, että et ole ainoa jolla on vaikeaa. Mullakin on ja monella monella muulla.
Voimia!
Kiitos voimista.
Mutta on kyllä rehellisyyden nimissä sanottava, että minä en minä haluaisi tai soisi kenellekään masennusta, vastoinkäymisiä tai ahdistusta. En koettelumiksia ja suruja. Ei sen ajattelu tee minua onnellisemmaksi. Veisin heiltä kaiken sen pois jos voisin.
ei kuoleminen ole kovinkaan vaikeata,JOS sitä oikeasti haluaa,eikä vain huomionkipeänä kirjoittele av-palstalle....