Mä en tykkää lapsista. Ja mä olen kolmen lapsen äiti :(.

Toivoinkin saavani jotain konkreettista tekemistä. Ehdotuksesi kuulostaa kyllä kauhealta :D. Tarkoitus on ilmeisesti asettua lapsen asemaan että tajuaisin heitä paremmin? Kyllä mä itekin muistan leikkineeni yksin barbeilla, vielä ainakin kasiluokalla, tietenkin salaa. Muiden kanssa en muista leikkineeni. Mun leikit oli aina hyvin hiljaisia mielikuvitusleikkejä ja mielikuvitusmatkailuja. Olin kai aika kiltti lapsi. En muista mitään riehumista, paitsi ehkä joskus jos suutuin. Vai suutuinko vasta murrosiässä?



Tuntuu silti turhauttavalta. En taida osata olla äiti. Oikeastaan tuntuu etten halua olla äiti. Ahdistaa kun lapset roikkuu koko ajan ympärillä. Haluaisin olla rauhassa.



ap

Toivoinkin saavani jotain konkreettista tekemistä. Ehdotuksesi kuulostaa kyllä kauhealta :D. Tarkoitus on ilmeisesti asettua lapsen asemaan että tajuaisin heitä paremmin? Kyllä mä itekin muistan leikkineeni yksin barbeilla, vielä ainakin kasiluokalla, tietenkin salaa. Muiden kanssa en muista leikkineeni. Mun leikit oli aina hyvin hiljaisia mielikuvitusleikkejä ja mielikuvitusmatkailuja. Olin kai aika kiltti lapsi. En muista mitään riehumista, paitsi ehkä joskus jos suutuin. Vai suutuinko vasta murrosiässä?

Tuntuu silti turhauttavalta. En taida osata olla äiti. Oikeastaan tuntuu etten halua olla äiti. Ahdistaa kun lapset roikkuu koko ajan ympärillä. Haluaisin olla rauhassa.

ap

En tarkoittanut että asettuisit lapsen asemaan jotta ymmärtäisit lapsia paremmin vaan jotta saisit yhteyden a) omaan "lapseesi" sisälläsi joka et saanut olla (hiljaiset leikit voivat olla juuri merkki siitä, että et saanut "näkyä") ja b) yhteyden lapsiisi kokemuksen ja tunnetason kautta eikä vain järkitason.

Toivoinkin saavani jotain konkreettista tekemistä. Ehdotuksesi kuulostaa kyllä kauhealta :D. Tarkoitus on ilmeisesti asettua lapsen asemaan että tajuaisin heitä paremmin? Kyllä mä itekin muistan leikkineeni yksin barbeilla, vielä ainakin kasiluokalla, tietenkin salaa. Muiden kanssa en muista leikkineeni. Mun leikit oli aina hyvin hiljaisia mielikuvitusleikkejä ja mielikuvitusmatkailuja. Olin kai aika kiltti lapsi. En muista mitään riehumista, paitsi ehkä joskus jos suutuin. Vai suutuinko vasta murrosiässä?

Tuntuu silti turhauttavalta. En taida osata olla äiti. Oikeastaan tuntuu etten halua olla äiti. Ahdistaa kun lapset roikkuu koko ajan ympärillä. Haluaisin olla rauhassa.

ap

Minä en ole saanut koskaan suuttua lapsena,aina on pitänyt olla kiltti.

Minun itseni kannalta oli pakko laittaa nuorin lapsi päiväkotiin kun hän täytti kolme vaikka olenkin olosuhteiden pakosta päivisin enemmän kotona kuin poissa.

Jos olet, niin ota lisäksi itsellesi jokin oma harrastus, josta nautit: lenkkeily, uiminen, avantouinti, hiihto, taidenäyttelyut, maalaaminen, käsityöt, mitä vain. Fyysinen rehkiminen on hyvä, siinä saa purettua angstit. Rentoutuneena jaksat paremmin olla lastesi kanssa etkä ärsyynny niin helposti.



Jos olet kotona, hae äkkiä päiväkotipaikat ja mene töihin tai ala opiskelemaan. Et ole kotiäitityyppiä.



Itse olen aika samanlainen kuin sinä. Olen töissä ja käyn lenkillä pari kertaa viikossa ennen kuin haen muksut hoidosta.

Olen päiväkodissa töissä ja varsinkin sade- tai pakkaspäivinä pidän mukanani korvatulppia. Melu tahtoo nousta päiväkodissa sellaisina päivinä, jolloin ei ulkoilla ollenkaan aika kovaksi.



Ei muuta kuin tulpat korviin ja meno jatkuu. Ne on sellaset erikoisemmat tulpat, että ne korvissa kuulee kuitenkin puhetta.



Voiphan sellasia pitää kotonaki!

Nyt ymmärrän. Musta on vain kauhea ajatus olla lapsi. Siinä ajassa ei ollut mitään hauskaa, ehkä muillakaan ei pitäisi olla? Terapiassa huomasin että olin kaikenlisäksi vihainen itselleni asioita joita tein lapsena, että kuinka voinkin olla niin tyhmä. Eikä kyse ole edes mistään isoista asioista, esim. tulitikkujen raapimista vaikka mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Teininä tuli sitten törttöiltyä isommin ja niistä ajoista olen aivan raivoissani itselleni. En halua edes muistella. Terapeuttikin sanoi että miksi olen vihainen, mähän olin silloin vielä lapsi ja teini-iästäkin on aikaa ja olen nyt kasvanut aikuiseksi. Mä koen että sama ihminenhän mä olen. Mun olisi pitänyt tietää. Hmm... Taidan nyt eksyä aiheesta..

ap

taitaa nyt olla sinulla. Vanhempana on kasvettava lasten mukana. Samaa mieltä olen näiden itsetutkiskeluun kehoittavien kanssa. Onkohan sinulla jäänyt jokin eriytymisvaihe kesken,kun on vaikeuksia nähdä lapset erillisinä ihmisina,ei itsensä jatkeina. Ei ole helppoa olla vanhempi,äiti. Se on välillä täyttä työtä.Omasta jaksamisesta on hyvä pitää huolta. Oikeastaan ihan hienoa avoimuutta tällainen keskustelun avaus, kertoo että rakastat lapsiasi ja olet tilanteesta huolissasi.

viesti oli siis vastaus 15:sta.

ap

Kyllä mä kauheasti haluaisin kasvaa lasten mukana. Olen tunnollinen äiti, lapsilla on aina puhtaat vaatteet ja ruoka terveellistä, kehittäviä leluja ja puuhia mutta tunnepuoli vain jää jonnekin. Enkä mielellään halua leikkiä heidän kanssaan. Se tuntuu ajanhukalta vaikka järki sanoo ettei niin ole. Ainakaan lapselle, mutta koen että se on ajanhukkaa minulle.



En tiedä miksi pidin lapsi omana jatkeenani. Olin silloin niin ylpeäkin kun minulla oli pieniä lapsia. Onnessani esittelin että katsokaa mitä minä olen tehnyt ihan itse, näin hienoja pieniä ihmisiä. Nyt jos lapsilla olisi joku hyvä koti mihin ne voisin jättää niin luulen etten ikävöisi heitä juurikaan. En tosin heitä ole mihinkään jättämässä. Sehän tarkoittaisi että olen epäonnistunut. Haluan onnistua. Haluan oikeasti kasvattaa lapsistani hyvän ja terveen itsetunnon omaavia ihmisiä. En vain tiedä miten siihen pystyisin.



Olen kotiäiti, vaikka en kotiäiti-tyyppi niin kuin joku jo mainitsikin. Mielelläni olisin kotona jos lapset olisi päiväkodissa, kaipaan rauhaa ihan kauheasti. Olen miettinytkin päiväkotipaikan hakemista ja töihin lähtöä. Harrastus minulla on ja pari kertaa viikossa saan olla hetken ilman lapsia.



En ymmärrä miksi lasten kanssa eläminen tuntuu nyt niin raskaalta. Olenkohan kuitenkin itsekäs, vaikka toisaalta olen uhrannut elämässä monia asioita lasten takia ja ihan omasta halustani. Tuntuu että jossain syvällä joku huutaa että entäs minä itse?



ap

On oikeus kärsiä metelistä, eikä sitä tarvi hävetä.

Haluat neuvoja ja annoin sellaisen eli ulkoilu!

Energian purkaminen ja raitis ilma saa ihmeitä aikaan. Lapset ei mesoa sisälle tullessaan. Ulkoilu rauhoittaa.

Älä luulekkaan, että lapset pysyy rauhallisina, jos kökitte koko päivän sisällä.

Säännölliset ruoka-ajat ja ei sokeria.

Masentunut tuntee myös noin. Itselläni on lääkitys ja jaksan olla hyvä lapsilleni, mutta kesät ottaa joskus koville, kun tuntuu että tarviin möykästä vapaata.

T.23

Ulkoilemme päivittäin. Periaatteessa voisi ulkoilla kaksikin kertaa päivässä, mutta en ole ihan varma jaksanko itse.

En ole nyt masentunut. Masennuksenkin olen kokenut joten luulen tunnistavani sen. En tosin tiedä kauanko kestän tätä menoa masentumatta. Luulen että ilman lapsia olisin suorastaan onnellinen. Pitäisi varmaan ottaa pieni viikonloppuloma jos se auttaisi.



Tuota leikkimistä mitä ehdotettiin aion myös ehdottomasti kokeilla. Sehän on hauskaa lapsillekin. Muistan itsekin kuinka huippuhetkiä oli esim. kun äiti saattoi kaapata minut mukaan tanssiin kun tuli hyvä kappale radiosta. Pieni asia mutta niin tärkeä kun tuntui että äiti on tässä ja nyt vain minua varten. Itselle tuntuu vaan tosi vaikealta heittäytyä pois velvollisuuksista ja taantua aikaan jolloin ei ollut kiirettä mihinkään ja elettiin vain hetkessä. Sellaista Peppi Pitkätossu-elämää voisin kyllä kokeilla.



ap

Sinulla ilmeisesti on mahdollisuus joihinkin omiin hetkiin viikossa. Tai katsovatko lapsesi vaikka muumeja, niin että saat oman hetken ilman edes lastenkaitsijaa. Silloin olet itsesi kanssa esim. sängyllä maaten. Otat vastaan ne tunteet, joita sinulla on: raivo, ärsytys. Annat itsesi tuntea sen, tunnustele tuntuuko se jossain kohtaa kehossasi, hyväksyt sen. Hyväksyt sen, että olet tällä hetkellä tämmöinen äiti, joka tuntee näin. Sitten päästät irti. Hellität ja annat tunteen irrota. Nyt voi nousta jokin toinen tunne ja sen kanssa voit tehdä samoin, voi tulla vaikka yksinäisyys, pelko, syyllisyys. Taas tunnet sen ja sitten hellität ja annat mennä. Voi nousta myös muistoja mieleen, asioita, joita nyt voisi antaa anteeksi. Anna anteeksi, hyväksy mitä on tapahtunut. Brandon Baysin kirja Matka voi auttaa ymmärtämään tätä. Toimivaa, mutta voi vaatia useampia kertoja. Kuitenkin a ja o on se, että otat tunteet vastaan, hyväksyt ne, ja annat anteeksi jos jotain on annettava. Siitä sitten myöhemminhyväksymään lapset sellaisina kuin ovat ja antamaan heillekin anteeksi. Onko sulla mahdollista panna heitä kerhoon, onko pian jo eskarin ja koulun aika. Mulla on ollut raskasta lasten kanssa, että ymmärrystä liikenee. Hyvää jatkoa.

se on selvää, että nyt on aika lopettaa tuo kotiäiteily ja äitiyden hampaat irvessä suorittaminen. Menet aikuisten maailmaan ja alat toteuttaa itseäsi. Huomaat, miten lapset ovatkin ihania verrattuna aikuisiin. Lasten kanssa oleminen alkaa tuntua rentouttavaltakin ja näet heidät aivan uusin silmin. (Onhan tietysti työn ja lasten hoidon kanssa omat vastuksensa, mutta onhan sulla mieskin.) Tämä meidän maallinen vaellus on niin himputin lyhyt ja lastesi lapsuus tooodella lyhyt. Älä vain suorita ja stressaa siivoamisesta ja kokkaamisesta yms, vaan pysähdy ainakin kerran päivässä katselemaan lapsiasi. Hyväksy heidän idioottimaisuutensakin ja ajattele, että sellaisia he ovat, ja että se on myös aika suloista.



Näe kaikessa epämiellyttävässä jotain myönteistä. Paljon voi tehdä valitsemalla toisenlaisen ajattelun. Hymyile vaikka väkisin ja juttele lapsillesi kannustavasti ja positiivisesti, vaikka ei tekisi mieli tai ei jaksaisi. Anna heille kaikille huomiota, kehuja ja halauksia. Pidä sylissä. Kun hekin sitten oppivat positiivisen palautteen antamisen, on ihanaa ja itsetuntoa kohottavaa, kun he vuorostaan kehuvat ja kannustavat sinua. Tulee sellainen positiivinen kierre ja pääset pois negatiivisesta ajattelusta.



Tarvitset myös paljon lisää energiaa. Ei voi antaa itsestään, jos ei saa jostain voimia. Ota aikaa itsellesi, tee mitä oikeasti haluat ja nauti elämästä. Mene sim. johonkin hiljaiseen paikkaan sopivaksi tuntemaksesi ajaksi, jos se antaa sinulle energiaa. Hyväksyäksesi lapsesi, sinun pitää ottaa aikaa tutkailla, kuka olet ja myös hyväksyä itsesi ja tarpeesi, vaikka ne olivat "hölmöjä" tai erilaisia kuin muilla. Sinä et tarvitse muuta kuin kodista irtautumisen, ajattelutavan muutoksen ja positiivista energiaa.



Lapsesi ovat ihania, sinä olet ihana ja te olette ihana perhe. Lapsesi pitävät ääntä, mutta silloin heillä on kaikki hyvin. Omat lapseni metelöivät, jos olen poissaoleva. Ole läsnä oikeasti vaikka vain kymmenen minuuttia päivässä. Itseltä ei tarvitse vaatia liikaa. Hommaa vaikka korvakuulokkeet, joista voit kuunnella hyvää musiikkia, ettet kuule rähinää. Keksi heille jotain pientä hiljaista puuhaa. Parempi on, että he purkavat joskus paineita ja se tapahtuu kotona kuin sitten joskus ihmisten ilmoilla. Sinä olet hyvä äiti, kun haluat muuttua. Ja se muutos alkaa nyt. :)

nopeasti hoitopaikat lapsille. Et ilmiselvästi jaksaa viettää kaikenpäivää lastesi kanssa ja älä huoli, useimmat tuntemistani naisista eivät jaksa (eikä juuri kukaan tuntemistasi miehistä). Luulenpa, että kun saisit viettää useimpina päivinä viikossa aikaa ilman lapsia (töissäkin), niin olosi olisi ihan eri, lastenkin suhteen.



Tässä mun neuvoja:

- Hae heti (osa-aikaista?) hoitopaikkaa lapsille, vaikka ei vielä työtä olisikaan. Vapaana aikana mietit ja etsit haluamaasi työtä/käyt vaikka jossain (kieli?)kurssilla ja urheilet (kävele ulkona) ja/tai teet vaikka jonkun kivan uudistuksen kotona, mutta älä ylisuorita!!

- Istukaa yhdessä alas, ja tehkää yhdessä kodin "säännöt", selitä lapsillesi, että sinulle tulee huono olo melusta ja sopikaa tapa vähentää melua, lapsesi voivat ehkä kertoa, mistä sinun sanomisistasi heille tulee paha mieli, ja voitte kukin luvata yrittää välttää ko asioita

- Etsi jotain juttuja, joista sekä lapsenne että sinä aidosti nautitte, onko vaikka joku leffa/piirretty huumorisarja, joka huvittaisi teitä kaikkia, maatkaa yhdessä sohvalla, katsokaa ja tehkää vaikka pop cornia (tai leipominen tai uimaan meno tai mitä vaan), kotona olo on raskainta, jos ei olo on, ettei huvita!

- Tee itse CD lempibiiseistäsi tai soita lapsillesi kivaa musaa netistä/kirjaston musaosastolla ja anna heidän koota siitä oma kokoelma-CD ja sitten pidätte "bileitä", joissa tanssitte sen musan tahtiin yhdessä (tai vaikka radion)

- Anna itsellesi viikko taukoa terveellisestä ruoasta yms. ja aina kun lapset antavat tilaisuuden, laita jalat korkealle ja juo kahvia ja lue lehteä

- Lue joku "Theraplay"-kirja ja valitse sieltä leikkejä lapsille ja itsellesi, niistä voi olla yllättävää apua teille kaikille

- Lakkaa häpeämästä!!! (Itseäsi, lapsuuttasi, äitiyttäsi, lapsiasi...)



Kerro mitä mieltä! En usko, että olet huono äiti, kunhan et lakkaa yrittämästä!

No, minä en saanut olla lapsi vaan olin perheen toinen "aikuinen" :(.

Luulen että joku syy on myös se että en voi sietää että lapset itsenäistyvät. Siihen asti kun he olivat "minun jatkeita" niin meni aivan hyvin. Omina persooninaan heistä en enää niin pidä. En koe enää että he olisivat minun. Tiedän ettei kuulosta terveeltä. Ja sille joka ihmetteli miksi tein 3 lasta, niin vasta kolmatta odottaessa esikoinen alkoi ärsyttämään. Siihen asti hänkin oli se suloinen pallero. Sama juttu kävi keskimmäisen kanssa kun hän tuli samaan ikään. Ja älä huoli, neljättä ei tule. Jos jollain on keinoja millä näistä ajatuksista pääsee eroon niin vinkkejä otetaan kyllä vastaan. Siis kaikki av:n keittiöpsykologit hommiin. ap

Minka ikaisia sinun lapsesi ovat?

Minusta vaikuttaa siltä että tässä on kaksi puolta, ihan niin kuin moni muukin on vastannut. Ensimmäinen on se että onko mahdollista muuttaa arkea jotenkin vähemmän kuluttavaksi, lapsille osa-aikaista hoitoa, enemmän ulkoilua, yhteisesti sovittuja sääntöjä... Näillä voisi ainakin joksikin aikaa helpottaa tilannetta. Ja toinen on se että äitinä sitä vaan on ihmisen äiti, siitä huolimatta että omasta mielestä vauvat olisikin ihania. Ja jos itsellä on ollut ongelmia itsensä tai muiden ihmisten kanssa tietyssä iässä, se näkyy suhteessa lapsiin.



Minäkin joskus tällä palstalla kysyin että mikä minussa on vikana kun en pidä tietyn ikäisistä tytöistä ja koen etten osaa olla luontevasti tyttöjen kanssa tekemisissä. Ja sain vastaukseksi jotakuinkin samanlaista kuin ap, että onkohan minun lapsuudessani tapahtunut jotain, jonka takia koen etten ole ollut enää ihana ja arvokas, ja kyllä minä sitten pystyin sen tilanteen ajottamaankin koulun alaluokille. Ei mitään dramaattista mutta sen verran kuitenkin että jonkinlainen itseinho on sieltä lähtenyt. Minä myös koen usein, kuten ap, että joistakin sen ajan ajatuksista ja tapahtumista tulee vielälin sellainen omakohtainen häpeä ehkä, siis sellaisista tilanteista jotka silloin lapsena on olleet minulle hankalia ja noloja. Sanotaan vaikka että en uskaltanut tehdä jotain ihan helppoa juttua liikuntatunnilla. En osaa ajatella että olen ollut kuitenkin vain pieni tyttö jonka ei voi olettaa osaavan ja uskaltavan kaikkea, ja että ehkä ympäristölläkin ja muilla ihmisillä on ollut osansa siinä tilanteessa, vaan koen tosiaan että olen sama ihminen ollut koko ajan, ja häpeän sitä että olen ollut niin arka ja kömpelö ja nolo ja lapsellinen ja mitä lie. Jos osaisin nyt nähdä itseni niissä muistikuvissa positiivisemmassa valossa, edes ns. ulkokohtaisen äidillisesti jos en ihan nykyitsenäni pysty lapsi-itseäni täysin siinä tilanteessa hyväksymään, pystyisin myös siirtämään ne tunteet muihin samanlaisiin lapsiin. Ja pystyisin jopa omien kokemusteni ja myöhemmin saamani tietojen avulla auttamaan sitä lasta siinä tilanteessa rohkaisemalla oikealla tavalla. Nykyiselläni toimisin ihan varmasti täysin samalla tavalla kuin miten minua on aikuiset "käsitelleet", eli ottaisin sen saman kasvattajan roolin jonka olen nähnyt mm. opettajien, äitini jne. ottaneen.



Olen nyt itse koittanut käydä niitä muistikuvia läpi ja pakottaa itseni näkemään ne eri tavalla. Ensin ehkä täsä aikuisen näkökulmasta analyyttisemmin, että mitä muut teki siinä tilanteessa väärin (ja ehkä myös miksi he tekivät väärin, minkälainen tausta heillä oli siihen tilanteeseen tullessa, esim. minun äitini on varmasti aina itsekin joutunut lapsena olemaan ns. aikuinen, hoitanut 6-vuotiaana pari vuotiasta veljeään kaikki päivät jne.) ja olisinko minä voinut vaikka onnistua jos muut olisivat käyttäytyneet eri tavalla, ja sitten yritän nähdä oman taustani, miksi toimin niin kuin toimin ja mistä se johtuu, ja lopuksi pakotan itseni näkemään itseni siinä tilanteessa hyvässä valossa ja edes ajattelemaan että ehkä minä kuitenkin pärjäsin ihan hyvin ja olin ihan arvokas pieni tyttö. Tai jos edelleen häpeän jotain tilannetta jossa olen toiminut mielestäni väärin, mietin miten suuri juttu se nyt sitten oli, ja koitan antaa anteeksi myös itselleni. Kaikkia niitä lapsuuteni ihmisiä en enää pysty tapaamaan, joten täytyy vain itse käydä ne ajatukset läpi ja antaa anteeksi. Ja kun on aika monta lapsuuden muistoa käynyt tällä tavalla toistuvasti läpi, luulen että se omasta lapsuudesta tuleva heikko itsetuntokin alkaa saada vahvistusta, kun omat muistot itsestä alkavat värittyä eri tavalla. Ja tämän itsensä rakastamisen voi sitten siirtää muihin ihmisiin, ja olla aika paljon viisaampi. Sanotaanhan myös, että ei voi rakastaa muita jos ei rakasta itseään.



Tämä ei tarkoita nyt siis että jokaisessa tilanteessa yrittäisin ajatella miten se oli kaikkien muiden syy, vaan pelkästään koitan nähdä itseni siinä sellaisessa roolissa kuin mitä nyt aikuisena vaikka 8-vuotiaan lapsen asemaksi tiedän. Eli jos itse sen ikäisenä olen ajatellut että olen vastuussa kaikesta ja minun pitää hallita itseni aina, tiedän aikuisena että vaikka nyt tuntuu siltä että olen ollut sama ihminen koko ajan, silloin olen ollut 8-vuotias tyttö.



Ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan :)?

Luulin että minut kivitetään heti ja tuntuu käsittämättömältä että saankin tällaista myötätuntoa ja jopa vertaistukea. Ketjua lukiessa on usein kyyneleet nousseet silmiin.



Hyviä neuvoja olen saanut vaikka kuinka paljon. Nuorin lapsista on vajaa kolme ja vanhin aloittaa eskarin ensi vuonna. Aion alkaa selvittämään päiväkoteja vaikka sekin tuntuu pahalta. Joka tapauksessa se olisi edessä lähi kuukausina.



ap

ehdottomasti sitä hulluttelua lasten kanssa! Ihan fyysinen läheisyys, kosketus, katsekontakti, hymyily, nauru, laulaminen, liikkuminen yhdessä. Niillä on fysiologisia vaikutuksia teihin kaikkiin. Osa on todistettukin, osaa käytetään terapiamuotona. Vaatii vain pientä hetkeä keskittymistä ja sitä vaikeaa heittäytymistä.



Fake it 'til you make it :). Ja niiden tekemisestä syntyy positiivinen itseään ruokkiva kierre, kaikki tuntevat olonsa paremmaksi ja tuntevat myös läheisyyttä muihin perheen jäseniin. Jos eristää itsensä muista henkisesti (eli ei kohtaa ihmisiä vaan pitää itsensä tavallaan muiden yläpuolella siinä kasvattajan ja huolehtijan roolissa), niin ihan varmasti silloin eristää itsensä myös fyysisesti, ja aiheuttaa päinvastaisen itseään ruokkivan kierteen. Kokeile ap ainakin, jos edes yhden päivän aikana saisit oman olon positiivisemmaksi. Kokeile vaikka lapsen kutittelua ja "heittelyä", ja naura mukana.

Mun keino kun tuntuu että pää hajoaa on istahtaa koneen ääreen ja kuunnella youtubesta jokin rauhoittava ja rentouttava kappale. Tällä hetkellä parhaalta on tuntunut tämä :