Entäs kun omat vanhemmat kiusaavat??

Tuttua mulle vielä 5 vuotta pitää odottaa että pääsis pois.:/

Herrajumala ihmiset, mitä te olette kokeneet. En voi ymmärtää miten julmia voi jotkut vanhemmat olla, enkä sitä miten kukaan selviää järjissään (tai edes sinne päin) tuollaisesta.

Jotenkin tuntuu hieman lattealta tällä palstalla lukea kohta taas joku otsikko kauneimmasta bloggaajasta, reiman haalareista tai merkkilaukkujen hinnoista. Kun ihmisillä on oikeitakin ongelmia.

sellainen kuin minusta;(



alkkis,skitso,ym.ym.ym.

näkee tilanteen ja puuttuu asiaan.

Löytää toivottavasti itsensä viim. joskus 50-60 v. jos silloinkaan...

Ehkä tavallaan vielä järkyttävämpää psyykkisesti kuin lastenkotilapsilla mielestäni. Olettaisi saavansa rakkautta, tukea ja huolenpitoa, koska vanhemmat ovat lähellä, kotona.



Jos ei suurempia ongelmia, alkoholia, mt-ongelmia ym. ole, mutta silti jatkuvasti pahasti mollataan, haukutaan maanrakoon, piestään vanhinta lasta päivittäin jostain keksitystä syystä, on se karmeaa. Lapsi todella kiltti, tekee kaikki kuten pyydetään, on piikana, hoitaa talon, lapset, koulun kiitettävästi tekien työtä yötä myöden, silti huudetaan päin naamaa ja haukutaan tekemiset ja lyödään ja läiskitään. Välillä revittiin sängystä ylös klo 2 yöllä, kun ei ollut tyhjentänyt astianpesukonetta (kone kävi vielä nukkumaanmennessä, kouluun piti herätä klo 06.15).



Tekijänä rakas äitipuoleni ja sivustakatsojana lapatossuisäni :(.



Olen vieläkin katkera, en voi sille mitään. Yritän elää normaalia elämää ja ylläpitää normaaleija, aikuistenvälisiä "hyvänpäivän" kontakteja vanhempiini, niin se toimiikin jotenkuten. Jotenkin vain yököttää nämä valheelliset, nykyiset "pikkuporvalliset" välit. Lasten vuoksi en rupea kuitenkaan vanhoja kaivelemaan, ei siitä tulisi kuin surua kaikille.

Ehkä tavallaan vielä järkyttävämpää psyykkisesti kuin lastenkotilapsilla mielestäni. Olettaisi saavansa rakkautta, tukea ja huolenpitoa, koska vanhemmat ovat lähellä, kotona. Jos ei suurempia ongelmia, alkoholia, mt-ongelmia ym. ole, mutta silti jatkuvasti pahasti mollataan, haukutaan maanrakoon, piestään vanhinta lasta päivittäin jostain keksitystä syystä, on se karmeaa. Lapsi todella kiltti, tekee kaikki kuten pyydetään, on piikana, hoitaa talon, lapset, koulun kiitettävästi tekien työtä yötä myöden, silti huudetaan päin naamaa ja haukutaan tekemiset ja lyödään ja läiskitään. Välillä revittiin sängystä ylös klo 2 yöllä, kun ei ollut tyhjentänyt astianpesukonetta (kone kävi vielä nukkumaanmennessä, kouluun piti herätä klo 06.15). Tekijänä rakas äitipuoleni ja sivustakatsojana lapatossuisäni :(. Olen vieläkin katkera, en voi sille mitään. Yritän elää normaalia elämää ja ylläpitää normaaleija, aikuistenvälisiä "hyvänpäivän" kontakteja vanhempiini, niin se toimiikin jotenkuten. Jotenkin vain yököttää nämä valheelliset, nykyiset "pikkuporvalliset" välit. Lasten vuoksi en rupea kuitenkaan vanhoja kaivelemaan, ei siitä tulisi kuin surua kaikille.

sulla olisi annettavaa muille.

Varmasti nimittäin tätä tapahtuu kohtalaisen yleisesti, mutta sitten sitä häpeillään...

olisi hyvä kirjoitella jonkinnäköisiä "kirjeitä", joita ei koskaan lähetä mihinkään. Kirjoittaessaan voisi ehkä sitten samalla työstää näitä vaikeita asioita.



Jää varmaan suunnitteluasteelle kuitenkin valitettavasti, kun tässä hiukan mietin. Ehkä pitäisi käydä jonkinlaisessa terapiassa samanaikaisesti, että saisi aikaiseksi kirjoittaa niitä kirjeitä.



Minäkin toivon, että asiasta keskusteltaisiin enemmän. On ehkä jonkinverran tabu, että myös ns. hyvissä perheissä voi esiintyä vakavaakin henkistä väkivaltaa lapsia kohtaan.

sellaisen kohtalon kokenut. Lapsuudenkodissa käytettiin niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Vanhemmat eristivät meidät siskokset kokonaan muista ihmisistä, koulut olivat monen tunnin linja-automatkan päässä. Päivät kuluivat työtä tehdessä koulunkäynnin päälle. Öisin herättiin humalaisten vanhempien tappeluiden ja itsemurhauhkausiin. Tarpeeksi usein kerrottiin, kuinka olimme pilanneet vanhempien elämän.



Lapsuudessa emme saaneet olla samassa tilassa vanhempien kanssa kuin ruoka-aikaan ja jos piti tehdä kotitöitä. Muuten piileskeltiin omassa huoneessa.



Öisin välillä äiti tuli repimään sängystä ylös kuuntelemaan sitä tappelua. Aamulla piti hiipiä niin hiljaa ettei lattialaudat narahtaneet, muuten äiti suuttui.



Mietin monesti, että kyllä mun äidin on todella täytynyt vihata mua. Meidät eristettiin niin täysin muista ihmisistä, ettei kukaan aikuinen tiennyt tilanteestamme. Lapsia emme voineet kotiimme pyytää.



Nyt sitten mt-ongelmainen, entinen alkoholisti, loppuelämän lääkityksellä ja terapiassa. Persoonallisuushäiriöinen ja paljon ongelmia ihmissuhteiden ylläpidossa ja hankkimisessa. En osaa turvautua toisiin ihmisiin enkä luota kehenkään. Vanhemmilleni en osaa antaa anteeksi.

Jotenkin tässä silti eteenpäin mennään.

Oma isä kiusasi. Oli ankara sellainen ailahteleva. Hermostui milloin mistäkin. Haukkui milloin milläkin sanoilla. Joi kaljaa. Äitiä löi. Kun kimpoilin jakiukkusin isää vastaan, niin äiti sanoi minulle, että hän saa tutua ne kiukkuni isältä sitten.

Kun kerran kiusasin kaveria yhden toisen kanssa. Piti tietty mennä anteeksi pyytämään. Isä ei anteeksi minulta pyydellyt.

Se, että kotona kiusataan TekeE tekee lapsesta puolustuskyvytömän kodin ulkopuolella.  Ei ole oikeutta puolustaa itseä. On vain passiivinen oliJa. Minua harrastuksessa kiusattiin ja jätettiin ulkopuolelle. Se loukkasi, mutta en  osannut pitää puoliani. Ja ulkopuolelle jättämisessä on vaikea pitää puoliaan. Oli niinahdistunut olo jo perusteiltaan.

PELKÄSIN kotona olevaa vihaa, sitä että äitiä sattuu. Harrastuksessa ahdisti se kilpailuhenkisyys ja se yhden tytön kiusaaminen. Valitsi minut. Se on jättänyt jäljet. Olisi voinut olla harrastus! Missä  olisi ollut järkeviäkin ihmisiä ja kivoja lapsia. Halusin vaihtaa lajia, muttei kukaan nähnyt minua. Itkien mennessäni treeneihin. Äiti näki, mutta ei osannut puuttua tai ottaa minua vaan pois lajista. Pärjäsin ihan hyvin. Olisin pärjännyt muussakin lajissa. Ja tykännyt muustakin.

Se perheväkivalta  ja toisen vanhemman kiusaaminen on ollut ydin pellolle, mitättömyyden tunteelle, sille että on tunne ulkopuolisuudesta tai  ajatellen, ettei ole oikeutta olla.

Jos puolisosi kiusaa lapsianne, niin puutu siihen! Sano, ettei se käy! Jos itse kiusaat lapsiasi vitsinä tai muuten, niin lopeta se. Se ei ole lapselle leikki tai vitsiä. Se on lapselle totuus. Ole lapsen puolella. Puolusta lasta. 

[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 17:46"]

Minä en osaa edes puhua suomea kunnolla, kun vanhemmat ja monet muutkin kiusasivat minua. Minulle ei siis puhuttu niin en oppinut kieltä kovin hyvin. Monet luulevat että olen ulkomaalainen, kun suomeni on niin huonoa.

Olin kuin zombi. Olen asunut nyt 8 vuotta pois lapsuudenkodista ja vasta nyt olen  toipunut ja olen  elävien kirjoissa. Minulla oli paljon vaikeampaa sen vuoksi että kiusaajiani olivat monet muutkin kuin vanhempani, siskoni kavereineen, luokkakaverit, naapurit, vanhempien ystävät ja tuttavat, isän naisystävä sukulaisineen, äidin miesystävä sukuineen, ammattiauttajat myös. Äiti päästi kiusaajat kotiimme ja nautti suunnattomasti kun sai heidät mukaan rääkkäämään minua. Olin vähällä seota täysin. Luulin olevani aivan hullu. Vasta nyt vuosien myötä kun pääsin omilleni olen tajunnut että vika ei ollut minussa. Moni on sanonut että olen kuin eri ihminen nyt kuin silloin.

Henkinen ja fyysinen väkivälta oli niin äärettömän julmaa ettei tosikaan.  En uskonut itsekään selviämiseen. Tuntui että kuolen.

Eräs tuttava sanoi minulle näin että ihmeitä näköjään tapahtuu.

Olin nälkäkuoleman partaalla, sillä ruuatta jättäminen oli yksi äitini lempikidutuskeinoja. Itse istui vieressä ja mässytti milloin mitäkin.

Minulla ei ollut voimia mihinkään silloin ja pääkään ei toiminut nälässä. En jaksanut edes ajatella. Koulu sujui kuitenkin onneksi hyvin ja sitä ihmettelen suuresti itsekin.

Yritin saada lapsena apua itselleni monilta aikuisilta, mutta kukaan ei auttanut. Sain tällaisia vastauksia: Emme auta vaikka polvillasi kerjäisit, painu h-elvelttiin, ei v-ittujakkan kiinnosta, mukaan ei mahdu, mene pois, ei ole aikaa, emme viitsi auttaa sinua, hirtä itsesi, tapa itsesi, v-itun luuseri. Nämä siis ihan tavallisia aikuisia.

Hain apua monilta. Naapureilta, muiden vanhemmilta, pihan aikuisilta, naapurin mummoilta yms. Edes sukulaiset eivät auttaneet.

Ammattiauttajatkin kiusasivat, joten lopetin heidän luonaan käymisen. Olin pakokauhun vallassa. Kehitin itselleni kovan kuoren selvitäkseni.

Sain itseni kuntoon nyt aikuisena terveellisellä ruokavaliolla, liikunnalla, levolla ja nukkumalla, sekä tekemällä mieluisia asioita. Kirjoista ja lehdistä olen saanut paljon apua.

Olen kunnossa nyt, mutta kun ei ole ollut voimia muuhun kuin itseni parantamiseen, niin olen sen seurauksena ns. syrjäytynyt. Monet teistä on saaneet elämänsä hyväksi. On perhe, työ, ystäviä, harrastuksia. Olen jo 30v, niin en tiedä että kannattaako mikään enää.

Minulla on myös parantumattomia fyysisiä ja henkisiä vammoja väkivallan  takia, joista kärsin loppuelämäni.

Rumuuteni oli suuri syy kiusaamiseen ja köyhyytemme. Vanhemmat olivat pienipalkkaisissa töissä, mutta niin on moni muukin. Niin ja rumakaan en ole. Elämäntavat muuttivat minut ihmisen näköiseksi ja olenkin ihan hyvännäköinen. On selvää että niin huonovointisena olin myös huonon näköinen. Monet vertasivat minua laittautuneisiin naisiin. Meikki ja kampaukset ja istuvat vaatteet tekivät paljon heidänkin ulkonäölleen. Nyt he ovat sen tajunneet.

Sitten kaiken tämän rääkkäämisen jälkeen tuli moni ihmettelemään: Miksi olet luuseri, tyhmä, laiska, etkä osaa mitään. Miksi olet idiootti. yms. Olin niin araksi kiusattu että en uskaltanut mitään, en edes puolustaa itseäni ja senhän aikuiset olivat estäneetkin.

No olen nyt selvinnyt hengissä kuitenkin ja yritän päästä eteenpäin elämässä. Ongelma on se että osa kiusaajistani on hyvissä asemissa ja päättävät asioista. Eli en työllisty kovin helposti. He ovat sanoneet että eivät palkkaa minua mihinkään. Ja tietysti tämän maan työllisyystilanne on muutenkin heikko. Eli saa nähdä miten minun käy. Opiskelemaan haluaisin, mutta saankohan sitten edes harjoittelupaikkaa. Olen kuitenkin optimistinen.

Toivottavasti pääsit tai pääset opiskelemaan. Ne tuttavasi tuttavat eivät koko maata täytä. Kannattaa vaihtaa maisemaa.ei tarvitse pelätä kaikkialla. Kannattas mennä juttelemaan lääkärille...ohjaa sinut psykologille.

nkyään on helpmpi saada apua ja kiusaaminen otetaan todesta... Ja se miten se haavoittaa Voimia sinulle.

[/quote]

20. Mä en usko sepustustasi. Vanhempasi ovat voineet olla kauheita, mutta kuvauksesta muiden aikuisten kommenteista avunpyyntöihin sekä ammattilaisten kiusaaminen eivät kuulosta uskottavia, vaan vainoharhaisilta. Sinänsä ei ole ihme, jos lapsuuden henkisen väkivallan jälkeen on vainoharhainen, mutta kuulostaa siltä, että liioittelua ja uskot jo itsekin liioitteluihisi. Tarvitset apua.

Minä en osaa edes puhua suomea kunnolla, kun vanhemmat ja monet muutkin kiusasivat minua. Minulle ei siis puhuttu niin en oppinut kieltä kovin hyvin. Monet luulevat että olen ulkomaalainen, kun suomeni on niin huonoa.

Olin kuin zombi. Olen asunut nyt 8 vuotta pois lapsuudenkodista ja vasta nyt olen  toipunut ja olen  elävien kirjoissa. Minulla oli paljon vaikeampaa sen vuoksi että kiusaajiani olivat monet muutkin kuin vanhempani, siskoni kavereineen, luokkakaverit, naapurit, vanhempien ystävät ja tuttavat, isän naisystävä sukulaisineen, äidin miesystävä sukuineen, ammattiauttajat myös. Äiti päästi kiusaajat kotiimme ja nautti suunnattomasti kun sai heidät mukaan rääkkäämään minua. Olin vähällä seota täysin. Luulin olevani aivan hullu. Vasta nyt vuosien myötä kun pääsin omilleni olen tajunnut että vika ei ollut minussa. Moni on sanonut että olen kuin eri ihminen nyt kuin silloin.

Henkinen ja fyysinen väkivälta oli niin äärettömän julmaa ettei tosikaan.  En uskonut itsekään selviämiseen. Tuntui että kuolen.

Eräs tuttava sanoi minulle näin että ihmeitä näköjään tapahtuu.

Olin nälkäkuoleman partaalla, sillä ruuatta jättäminen oli yksi äitini lempikidutuskeinoja. Itse istui vieressä ja mässytti milloin mitäkin.

Minulla ei ollut voimia mihinkään silloin ja pääkään ei toiminut nälässä. En jaksanut edes ajatella. Koulu sujui kuitenkin onneksi hyvin ja sitä ihmettelen suuresti itsekin.

Yritin saada lapsena apua itselleni monilta aikuisilta, mutta kukaan ei auttanut. Sain tällaisia vastauksia: Emme auta vaikka polvillasi kerjäisit, painu h-elvelttiin, ei v-ittujakkan kiinnosta, mukaan ei mahdu, mene pois, ei ole aikaa, emme viitsi auttaa sinua, hirtä itsesi, tapa itsesi, v-itun luuseri. Nämä siis ihan tavallisia aikuisia.

Hain apua monilta. Naapureilta, muiden vanhemmilta, pihan aikuisilta, naapurin mummoilta yms. Edes sukulaiset eivät auttaneet.

Ammattiauttajatkin kiusasivat, joten lopetin heidän luonaan käymisen. Olin pakokauhun vallassa. Kehitin itselleni kovan kuoren selvitäkseni.

Sain itseni kuntoon nyt aikuisena terveellisellä ruokavaliolla, liikunnalla, levolla ja nukkumalla, sekä tekemällä mieluisia asioita. Kirjoista ja lehdistä olen saanut paljon apua.

Olen kunnossa nyt, mutta kun ei ole ollut voimia muuhun kuin itseni parantamiseen, niin olen sen seurauksena ns. syrjäytynyt. Monet teistä on saaneet elämänsä hyväksi. On perhe, työ, ystäviä, harrastuksia. Olen jo 30v, niin en tiedä että kannattaako mikään enää.

Minulla on myös parantumattomia fyysisiä ja henkisiä vammoja väkivallan  takia, joista kärsin loppuelämäni.

Rumuuteni oli suuri syy kiusaamiseen ja köyhyytemme. Vanhemmat olivat pienipalkkaisissa töissä, mutta niin on moni muukin. Niin ja rumakaan en ole. Elämäntavat muuttivat minut ihmisen näköiseksi ja olenkin ihan hyvännäköinen. On selvää että niin huonovointisena olin myös huonon näköinen. Monet vertasivat minua laittautuneisiin naisiin. Meikki ja kampaukset ja istuvat vaatteet tekivät paljon heidänkin ulkonäölleen. Nyt he ovat sen tajunneet.

Sitten kaiken tämän rääkkäämisen jälkeen tuli moni ihmettelemään: Miksi olet luuseri, tyhmä, laiska, etkä osaa mitään. Miksi olet idiootti. yms. Olin niin araksi kiusattu että en uskaltanut mitään, en edes puolustaa itseäni ja senhän aikuiset olivat estäneetkin.

No olen nyt selvinnyt hengissä kuitenkin ja yritän päästä eteenpäin elämässä. Ongelma on se että osa kiusaajistani on hyvissä asemissa ja päättävät asioista. Eli en työllisty kovin helposti. He ovat sanoneet että eivät palkkaa minua mihinkään. Ja tietysti tämän maan työllisyystilanne on muutenkin heikko. Eli saa nähdä miten minun käy. Opiskelemaan haluaisin, mutta saankohan sitten edes harjoittelupaikkaa. Olen kuitenkin optimistinen.

Käväisin aattona vanhempieni luona jossa oli joulua järjestetty kauniiksi. Mutta vastaanotto oli kuin painajaisunesta. Olin pakkasesta ja vanhalla autolla ajamisesta selkä kipeänä väsynyt, halusin hiljentyä ja viettää rauhaisan jouluillan. Mutta heti huutaminen alkoi. Sain kuulla heti ovesta sisälle tultuani olevani ruma, kamala, sairas ja narsisti! Menin hetkeksi uloskin ja kuuntelin ulkona pakkasessa kun äiti huusi muille tällaista. Isä raivostui yhtä läillä kuin mielipuoli ja miltei itkien sain hanskani pyytää että pääsin lähteä uhkaavasti käyttäytyvän isäni luota. Käyttäydyin ihan ok ja halusin olla taka-alalla kuten väsynyt ihminen voi tehdäkin. Silti minut melkein heitettiin pihalle - ja hirveällä huutamisella ja haukkumisella, vanhempani olivat ilmiselvästi stressanneet toinen toisensa hulluiksi jo valmiiksi viinan kera. Ei auttanut kuin täristen ja järkyttyneenä lähteä yksin kovassa pakkasessa ajamaan yksin pois. Ja sitten hakea vielä väki pois tietenkin vanhemmiltani myöhemmin. En käsitä miten tälläinen käytös iäkkäiltä vanhemmilta voi olla edes mahdollista. En tiedä edes miten tällaiseen juopottelijoiden mielipuolisuuteen pitäisi enää suhtautua kuin pysymällä kokonaan poissa heidän elämästään. Ei ollut mukava viettää Jeesuksen syntymäjuhlaa kun ei toisten elämässä tunne olevansa mitenkään toivottu.

menisin terapiaan, jos pääsisin tai jos olisi varaa se kustantaa. Mitä¨väkeä hait vanhemmiltasi myöhemmin - miehen ja lapset? Eivät kai ne jääneet tuollaisten hullujen luokse?

Lapsissa on tosiaan se ihmeellinen piirre, että he idealisoivat ja uskovat ja toivovat parasta hirviövanhemmistakin sekä suojelevat heitä. Ei sen niin pitäisi mennä. Kyllä vanhemmilla on vastuu lapsistaan, eikä päinvastoin.



Ymmärrän kyllä, että jossain vaiheessa vanhempien ikääntyminen aiheuttaa syyllisyydentuntoa ja halua jotenkin auttaa. Jos he eivät kykene kommunikoimaan muuten kuin syytösten ja uhittelun kautta, on lapsen (aikuisenkin) parempi poistua kuviosta. Jos tuollaiseen kehään jää, menettää omanarvontunteensa ja elämänhalunsa. Sinä ansaitset parempaa kohtelua - jos et heiltä, joiltakin muilta. Kaikkea hyvää sinulle.

Fyysinen väkivalta on jo tuomittu, mutta lapsiin kohdistuva henkinen väkivalta voi olla jopa vielä tuhoisampaa.



Nimittely, väheksyminen, huomiotta jättäminen, täydellisyyden vaatiminen tai alistaminen vievät lapsen itsetunnon tehokkaasti. Lapsi voi voida huonosti, vaikkei perheessä olisi alkoholismia tai puutetta ruoasta. Kaikki eivät edes ymmärrä olevansa julmia lapsiaan kohtaan, osa ei vaan välitä. Miksei tästä puhuta enemmän?

yksi, joka on joutunut kärsimään omien vanhempien kiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta. Tuntuu, että nyt kun olen ollut siitä huushollista poissa 12v. alan olla jotenkin eheä. Olen käynyt terapiassakin asian tiimoilta. Minulla todettiins silloin laaja-alainen ahdistuneisuushäiriö. Samantien aloitettiin SSRI-lääkkeet, joita syön edelleen, vaikka tuosta diagnoosista ja intensiivisestä terapiasta on aikaa jo 5 vuotta. Silloin tällöin olen edelleen yhteydessä psykiatriini ja lääkitystäni ei olla näillä näkymin purkamassa vuosikausiin.



Olen iloinen, että osasin hakea apua ja sain sitä. Olkoon lääkitys sitten vaikka koko loppuelämän mittainen. Nyt ainakin voin miljoonasti paremmin. Omien lasten takia tämä on ollut erittäin tärkeää, toki oman itsenikin takia, mutta ennen kaikkea tahdon, että lapseni saavat elää elämänsä terveen, iloisen äidin kanssa, eikä ahdistuneen ja aika ajoin masentuneen äidin kanssa.



Minustakin nämä asiat pitäisi ottaa kunnolla esille ja niistä keskutella ja auttaa ihmisiä tämänkin tiimoilta. Nämä vaan kun tulee itse huomattua usein vasta aikuisiällä (jos kaikki huomaa koskaan) ja silloin on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä ja arvet vaan vuosien saatossa syventyneet ja ehtineet tehdä pahaa jälkeä.



Toivon kaikille kovasti jaksamista, jotka ovat joutuneet kokemaan omien vanhempien taholta henkistä (ja/tai fyysistä väkivaltaa). Meitä on varmasti paljon... Ja taatusti lisää tulee...

Vierailija kirjoitti:

20. Mä en usko sepustustasi. Vanhempasi ovat voineet olla kauheita, mutta kuvauksesta muiden aikuisten kommenteista avunpyyntöihin sekä ammattilaisten kiusaaminen eivät kuulosta uskottavia, vaan vainoharhaisilta. Sinänsä ei ole ihme, jos lapsuuden henkisen väkivallan jälkeen on vainoharhainen, mutta kuulostaa siltä, että liioittelua ja uskot jo itsekin liioitteluihisi. Tarvitset apua.

Tämän olisit voinut jättää kirjoittamatta. Liityit mukaan hänen kiusaajiinsa, noin se käy ikään kuin vahingossa. Kiusaaminen leviää kuin tauti, kiusattu muuttuu yhä oudommaksi eikä häntä enää ymmärrä kukaan. Toivottavasti hän on vielä hengissä. Nykyään on enemmän ymmärrystä kiusattuja kohtaan.