Kaveriongelmaa nelosluokkalaisella pojalla. Vertaistukea kaivataan!

ja kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin teidän poikanne. Jos on porukka mihin solahtaa niin asiat sujuvat hyvin, mutta silloin kun pitää itse aktiivisesti järjestää jotain, niin ei enää osaakaan.



Meillä asian on auttanut se, että minä olen ottanut yhteyttä niiden poikien äiteihin joiden kanssa poika haluaisi olla koulun jälkeenkin. Olen ihan sanonut että milloinkas teidän poika pääsisi käymään meillä, ja siitä se asia on sitten lähtenyt etenemään. Pikku hiljaa pojat ovat sitten pääseet siihen vaiheeseen että voivat sopia asioista keskenäänkin, ja kehitelleet elokuvissa käyntejä jne. Välillä tulee takapakkia eli poika ei pyydä kavereita, ja silloin minä taas vähän autan järjestämällä heille jonkun yhteisen jutun. Tällä tavalla olen saanut pojalle kolme sellaista kaveria joiden kanssa tehdä milloin mitäkin, ja joiden kanssa pystyy koko ajan enemmän hoitamaan asioita itsenäisesti.



Rasittavaa, kyllä, ja joku voi pitää turhana paapomisenakin. Minusta nämä kaveriasiat ovat kuitenkin ennen kaikkea sosiaalisia taitoja joita voi oppia, ja meidän tapauksessa ajattelen siis, että poika oppii minun esimerkistäni miten ihmissuhteita ylläpidetään. Poika on ujo eikä osaa, ja siksi tarvitsee vähän apuja ja rohkaisua. Enkä oikein usko että vika olisi kasvatuksessakaan, koska siskonsa ovat ihan erilaisia, vähemmän ujoja ja taitavampia kaveritaidoissaan. Tsemppiä, poikasi on vielä pieni, kokeile auttaa häntä alkuun, toivottavasti onnistuu!

kerran viikossa vapaa-ajallakin. Ihan hyvä olla perheenkin parissa, 10-vuotias on vielä pieni.

Meilläkin poika on ujo mutta reipastunut kyllä parina viime vuotena kovasti. Poika yrittää kyllä kysellä aina kavereita koulun jälkeen meille mutta usein on jo niillä sovittuna muuta. Ei jostain syystä haluaa soitella enää kotoa kellekään tai viikonloppuisin, pystyy siis ainoastaan face-to-face sopimaan.



Taitaa enemmän ahdistaa minua tämä juttu, kun maalaan itselleni kauhukuvia herkästä ja yksinäisestä teinipojasta. Muistan niitä omasta nuoruudestani yläasteella, kuinka he välkkisinkin vaan kiertelivät koulun ympäri yksinään tai seisoivat ihan jäykkänä kauhusta jossain ulko-ovien lähistöllä...



ap

Meillä on kolme poikaa, ja jokaisen kaveripiiri ja -suhteet ovat olleet ihan erilaisia. Esikoinen meilläkin oli kuvailemasi kaltainen, ja niin on edelleenkin 14-vuotiaana ysiluokkalaisena. Viihtyy kotona, eikä tunnut kaipaavan kaveriseuraa kuten veljensä. Ja silti hänellä kuintekin on koulussa kavereita ja ihan mukavaa.

Kaksi muuta poikaa (nyt 11 ja 12) ovat ihan erilaisia, ja kaipaavat kaverita ympärilleen ihan eri tavalla kuin isoveli. Ja käyvät yökylässä ja mökeillä jne ihan kuten kirjoititkin, ja meillä ramppaa heidän kavereitaan.

Et kertonut, että onko pojallasi harrastuksia. Jos ei ole, niin suosittelisin kyllä jotain harrastusta josta kavereita myös saa. Meillä tuo esikoinen kävi partiota ja pelasi jääkiekkoa, ja yläasteelle mennessä oli helpompaa kun niistä tuli kavereita samaan kouluun ja luokallekin.

kerran viikossa vapaa-ajallakin. Ihan hyvä olla perheenkin parissa, 10-vuotias on vielä pieni.

Tuntuu, että nykyään ollaan vaan nuorempina ja nuorempina koko ajan menossa ja touhuamassa. Ja kyllähän minäkin tuossa iässä huitelin kavereilla mutta viihdyin kyllä kotonakin.



Poika harrastaa telinevoimistelua mutta ihan eri paikkakunnalla kuin missä asumme. Ei ole koskaan tykännyt mistään joukkuelajeista, joka sekin kertonee hänen luonteestaan.



Muutenhan ei mitään ongelmaa olisikaan mutta viime aikoina poika itse on hieman alkanut turhautua kotona, jos on päässyt aikaisin koulusta, ei juuri sinä päivänä harrastusta eikä ole saanut ketään kaveria. Tällöin saattaa alkaa kiukutella pienistä asioista ja kiusata ja ärsyttää pikkuveljeään ihan syyttä suotta. Sellaisina päivinä taas, kun on ollut kaveriseuraa hän on monesti tosi iloinen ja hyväntuulinen.



ap

Meidän poika on vasta esikoululainen, mutta voisin hyvin kuvitella, että tilanne tulee ala-asteella olemaan hänellä hyvin samankaltainen kuin ap teidän neljäsluokkalaisella. Ja jaan tuskasi ajatuksesta, että oma lapsi on se yksin koulun pihalla surkeana seisoskeleva "rassukka".



Meillä tehdään paljon asioita perheenä ja uskon, että kun kotona kaikki on hyvin ja vanhemmat välittävät ja rakastavat ja ovat aidosti läsnä, tällainenkaan tilanne ei aja lasta masentumaan tai syrjäytymään, mutta kyllä kaverisuhteet ovat monessa mielessä todella tärkeitä ihan jo itsetunnon kehittymisen kannalta. Ehkä minäkin sitten 2-3 vuoden kuluttua otan aktiivisen roolin, jos näyttää siltä, ettei lapsi itse osaa oikein solmia kaverisuhteita. :)

aika samanlaiselta kuulostava nelosluokkalainen poika. Koulussakin on aika yksinäinen, kun ei pysy aina perässä isossa porukassa eikä pidä jalkapallosta ym. joukkuepeleistä. Me ollaan Lahdesta, joten jos lähistöltä joku kaveria kaipaava poika niin voitais vaikka tutustua.

Poika vaihtoi koulua ja on ollut vaikeaa löytää sitä "omaa" kaveria, naapurissa kyllä on pari samanikäistä, mutta koulussa ei ketään "sydänystävää", joka olisi pojalle tärkeää. Pojalla on ollut aina hankaluuksia toimia isoissa joukoissa ja on sosiaalisilta taidoiltaan aika kömpelö, joten senkin takia hankaluuksia on ollut. Mutta nyt tuntuu, että olisi sen verran viisastunut, että ei ihan mitä tahansa hölmöile vain saadakseen muiden huomiota osakseen.

Meidän pojan luokalla on 15 poikaa ja suurin osa on aika riehakkaita (tiedän sen, sillä olen ollut monilla retkillä ym. mukana) mutta on siellä rauhallisempiakin tapauksia. Mutta kun olen näissä tilanteissa seurannut omaa poikaani, niin onhan hän kuitenkin enemmän vetäytyjä kuin se, joka on suuna päänä on äänessä. Poika sanoi jo joskus ekalla, että ovat porukassa, niin kukaan ei koskaan kuuntele, mitä hän sanoo. Puhuvat päälle tai alkavat tekemään jotain muuta. Ja muiden juttuja kuitenkin kuunnellaan.



Koulun alku olikin aika stressaavaa, kun piti tsempata monta tuntia luokassa, jossa riitti hälinää ja säpinää. Silloin näki, että poika oikein nautti rauhallisuudesta kotona. Mutta nyt, kun on kasvanut, haluaisi hän enemmän seuraa ja vipinää. Kaverit vain on jo niin vakiintuneet olemaan tiettyjen kanssa...



ap