mies ei ole sanonut pojalleen, että rakastaa häntä.

Katsonut liikaa jenkkisarjoja. "isäni ei koskaan sanonut, että rakastaa mua, yhyy..."

Tuo on jenkkitapa olla toitottamassa sanallisesti jotain liirumlaarumia, joka ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, jos teot ei ole sopusoinnussa.

Tärkeintä on osoittaa rakkautensa, ei jotkut sanat.

Katsonut liikaa jenkkisarjoja. "isäni ei koskaan sanonut, että rakastaa mua, yhyy..."

Tuo on jenkkitapa olla toitottamassa sanallisesti jotain liirumlaarumia, joka ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, jos teot ei ole sopusoinnussa.

Tärkeintä on osoittaa rakkautensa, ei jotkut sanat.

tule. Kirjoitin aiheesta toisen aloituksen...jossa vähän selvennetään enemmän asia...No tärkeintähän se on, että asian tietää. Oli sanojana isä tai äiti (isän puolesta) ap

ap

keski-ikaiset miehet valittavat sita etta isa ei koskaan sanonut rakastavansa ja sanovat sen sitten oman tunnekoyhyytensa syyksi.

Eilen luin palstalta miten omien lasten kehuminen on myoskin vaarin. Mista sita itsetuntoa sitten pitaisi kummuta kun kukaan ei nayta arvostavan?

keski-ikaiset miehet valittavat sita etta isa ei koskaan sanonut rakastavansa ja sanovat sen sitten oman tunnekoyhyytensa syyksi.

Eilen luin palstalta miten omien lasten kehuminen on myoskin vaarin. Mista sita itsetuntoa sitten pitaisi kummuta kun kukaan ei nayta arvostavan?

Minä ainakin kehun, ja aina kun mahdollista. Olen huomannut kehujen oikeassa paikassa oikeaan aikaan olevan paljon tehokkaampia keinoja kasvattaa kuin sanktioiden jakeleminen. Minua ei koskaan kehuttu lapsena (aitsi kun toin 10 kokeista---> minusta tuli suorittaja), tai kerrottu, että olen rakas ja minusta tykätään sellaisena kuin olen. Ja vasta nyt kolmekymppisenä olen päässyt heikosta itsetunnosta eroon. En halua samaa lapsilleni.

minua, passittaiaissin se hoitoon.



Samoin ajattalee noin 95 % suomalaisista miehistä.

Olen ihan varma, ettei munkaan mieheni ole sanonut lapsillemme että rakastaa heitä.

Hän kyllä osoittaa sen teoilla.

Mun mielestä toi rakastamis- höpinä juttu menee vähän yli. Miksi sitä pitäisi vakuuttaa sanomalla?

Exäni hoki mulle , että rakastaa mua, mutta eipä näyttänyt sitä mitenkään realistisella tasolla.

Petti, valehteli, sitten taas palasi hokemaan tota rakastamistaan.

Ensimmäisen kerran "sanoi" tuon R-sanan ylioppilaskortissaan minulle: onnitteli rakasta tytärtään.



Mutta vaikka sitä ei ääneen ole sanottu, olen aina tiennyt olevani ehdottoman rakastettu ja rakas vanhemmilleni. Ne sanat ei merkkaa mitään, ei niitä tartte sanoa.



Rakkauden voi ilmaista teoilla, käytöksellä, koko elämänmittaisella hyväksynnällä.

keski-ikaiset miehet valittavat sita etta isa ei koskaan sanonut rakastavansa ja sanovat sen sitten oman tunnekoyhyytensa syyksi.

Eilen luin palstalta miten omien lasten kehuminen on myoskin vaarin. Mista sita itsetuntoa sitten pitaisi kummuta kun kukaan ei nayta arvostavan?

Mä suuresti epäilen.

Suomalainen kansanluonne on sellainen, että sanotaan että sä olet mulle tärkein asia elämässä, mä en kenestäkään muusta välitä niin paljon kuin susta ja muistakin lapsistani. Mutta

ei sanota että MINÄ RAKASTAN SINUA.

Se on aivan typerä lausekin.

että rakastamme heitä. Samoin meille on sanottu niin lapsena. En voisi olla yhdessä tunneköyhän miehen kanssa. Ei se ole liirumlaarumia. Lapsen pitää saada kuulla olevansa rakastettu.

Enkä minäkään usein. Emme aikuistenkaan kesken sano sitä juurikaan.

Meistä sen sanominen ei vaan tunnu tarpeelliselta. Meille rakkaus on pääasiassa tekoja, ei sanoja.

eikä meitä koskaan kehuttu, mutta pienimmätkin virheet huomioitiin. Neljästä lapsesta kolme käynyt 20-30 ikänsä psykologilla ja kärsinyt masennuksesta ja kaksi syömishäiriöistä, kolmas viillellyt itseään. Ainakin kaksi on harkinnut itsemurhaa. Tuo neljäs lapsi on poika ja häntä sitten saikin jo kehua.



Minä kehun lapsiani aina jos on pienintäkään aihetta ja kerron monta kertaa päivässä rakastavani heitä (ovat alle kouluikäisiä niin vielä sallivatkin jatkuvan lepertelyn). Ihan sama vaikka joku oikeakin kasvatustaho (ei siis vain av) tuomitsisi tämän tavan. Oma huonouden ja arvottomuuden tunteeni lapsena ja nuorena sekä lasteni onnesta loistavat silmät kun heitä kehuu ja sanoo rakastavansa saavat minut varmaksi ettei ole asiaa kuin turhaan lepertely lapsilleen. Paitsi tietenkin jos ei oikeasti tarkoita sanomaansa ja se näkyy lapsille. Mutta vanhempi joka ei rakasta lastaan, tuskin niin viitsisi sanoakaan?

Ei se, että jättää sanomatta rakastavansa toista tarkoita sitä, että ei rakastaisi. Mä en ole sanonut koskaa avomiehelleni, että "mä rakastan sinua", mutta sen sijaan kutsun muuten rakkaaksi, joten kiertoilmaisulla sanon saman asian. Sama omien vanhempieni kohdalla, he ovat tärkeitä ja olen heille tärkeä, mutta asia ilmaistaan toisin.