Mitä tehdä, kun parisuhteesta puuttuu ilo ja hauskuus?

Me emme tee enää mitään yhdessä ja keskustelu on sellaista lyhyttä ja ytimekästä tai sitten selkeää kinastelua ja riitaa. Alkaa tympiä tilanne.



Ymmärrän toki, että yhteinen aika auttaisi asiaa, mutta miten sellaista järjestää, kun on alle 1-vuotias, jota ei pitkiksi ajoiksi viitsisi kuskata hoitoon. Meillä ei vain ole enää mitään puhuttavaa toisillemme. Ei voida puhua edes kämppiksistä, koska näilläkin on varmaan mukavaa keskenään...

me teemme kivaa ja rentouttavaa ja silloin on hauskaa. Mutta kun se tilanne menee ohi, niin se ilo on poissa.



ap

joilta ilo puuttuu? Miten he kokevat tilanteen? Ehkä tuo pienen tai pienten lasten vanhemmuus on syönyt voimavaroja, eivätkä ne heti palaudu, vaikka olisikin hetki aikaa yhdessäololle. Jos on väsynyt ja stressaantunut, ilo helposti katoaakin. Saatteko tarpeeksi ihan omaa yksityistä aikaa omalle hyvinvoinnille, kummatkin puolisot - muutakin kuin työ/kotityöaikaa? Jos vähän saisi ladattua yksinkin akkuja, voisi jaksaai iloita paremmin puolisonkin läsnäolosta. Helpostihan se arki menee sellaiseksi suorittamiseksi, kun aikaa on niukalti ja velvollisuuksia enemmän kuin tarpeeksi. Jos saisitte jotenkin väljennettyä elämäänne?

me teemme kivaa ja rentouttavaa ja silloin on hauskaa. Mutta kun se tilanne menee ohi, niin se ilo on poissa.

ap

Ei mekään paljon kotoa poistuta, mies töihin ja itse oon nyt lasten kans hoitovapaalla (vuodenvaihteessa osat vaihtuu). Mutta meillä on hauska, leppoisa arki. Kommunikaation ylläpitäminen vaan on raakaa työtä, sen huomasin esikoisen ekana vuonna. Väsymys tekee kaikesta raskaampaa, olo oli ihan eri kun vauva alkoi vihdoin (11kk) nukkua täysiä öitä. Tosi väsyneenä kun ei jaksa edes muodostaa kokonaista lausetta, niin kommunikaatiokin on herkästi pelkkää kauppalistaa.

Mutta ei sen juttelun mitään standup-komiikkaakaan tarvi olla. Mies kertoo mulle työpäivästään hauskoja sattumuksia (asiakaspalveluammatti), nauretaan lasten tekosille, luetaan toisille hassuja juttuja lehdestä, netistä tms. Hihitetään mainosten älyvapaille tarjouksille tai tuotteille. Vähemmän hauskoina asioina mm. haaveillaan tulevasta isommasta kodista, pohditaan asuinalueita ja budjettia; mietitään sukulaisten omituisuuksia, joskus ajankohtaisia uutisia.

Muuten ollaan tosi erilaisia ja kiinnostuneita melko eri asioista, mutta yhteinen huumorintaju on kantanut meitä pitkälle.

joilta ilo puuttuu? Miten he kokevat tilanteen? Ehkä tuo pienen tai pienten lasten vanhemmuus on syönyt voimavaroja, eivätkä ne heti palaudu, vaikka olisikin hetki aikaa yhdessäololle. Jos on väsynyt ja stressaantunut, ilo helposti katoaakin. Saatteko tarpeeksi ihan omaa yksityistä aikaa omalle hyvinvoinnille, kummatkin puolisot - muutakin kuin työ/kotityöaikaa? Jos vähän saisi ladattua yksinkin akkuja, voisi jaksaai iloita paremmin puolisonkin läsnäolosta. Helpostihan se arki menee sellaiseksi suorittamiseksi, kun aikaa on niukalti ja velvollisuuksia enemmän kuin tarpeeksi. Jos saisitte jotenkin väljennettyä elämäänne?

Meille on käynyt juuri näin, koko elämästä on tullut suorittamista. Minä olen töissä, mies opiskelee, pienet lapset ja heidän hoidossaan vuorottelu - mä pystyn tekemään sen verran etätöitä, ja mies taas joustamaan opiskeluissaan, ettei lapsia tarvitse viedä hoitoon. Mutta tällaista arki sitten on: toinen lähtee aamulla ja palailee n. klo 13-14, eteisessä heilutetaan vähän kättä ja toinen puolestaan lähtee, iltaisin väsyttää niin ettei jaksa enää muistaa edes omaa nimeään, saati viettää jotakin parisuhdeaikaa. Mun työhöni kuuluu myös viikonlopputöitä, ja mies käyttää kaiken liikenevän ajan opiskeluihinsa, joten edes viikonloppuja ei ole. Mitään yksityistä tuulettumisaikaa on ihan turha haaveilla tähän kuvioon mahduttavansa.

Meidän oma valintahan tämä oli, me halusimme pitää lapset kotihoidossa niin pitkään kuin mahdollista. En vain todella tajunnut etukäteen, että tuli luettua parisuhteelle kuolemantuomio samalla... Olen sanonut miehelle, että minusta on omituista, että puhun lasteni kasvatuksesta enemmän pomoni kanssa kuin mieheni, lasteni isän, kanssa, ja olen kysynyt, onko hän huomannut, ettemme tee yhdessä enää mitään edes silloin, kun olemme yhtäaikaa kotona. Mies vain kohauttelee olkiaan, ja toisaalta - eihän tälle mitään voi, eikä taida enää kannattaa tehdäkään.

Jos parisuhteelle ei ole aikaa, niin ongelmat on silloin siinä muussa elämässä, ei parisuhteessa. Se paranee kyllä kun aikaa kuluu ja lapset kasvaa. Näin mä ainakin haluan uskoa. Meillä on nyt tosi tiukkaa ja rankkaa, mut muista syistä kuin siksi ettei rakastettias toisiamme. Tää elämä nyt vaan on yhtä sinnittelyä, minkäs sille teet.

niinhän juuri hollywoodilanen unelmaparikin erosi, kun hauskuus loppui suhteesta :(

Me emme tee enää mitään yhdessä ja keskustelu on sellaista lyhyttä ja ytimekästä tai sitten selkeää kinastelua ja riitaa. Alkaa tympiä tilanne.

Ymmärrän toki, että yhteinen aika auttaisi asiaa, mutta miten sellaista järjestää, kun on alle 1-vuotias, jota ei pitkiksi ajoiksi viitsisi kuskata hoitoon. Meillä ei vain ole enää mitään puhuttavaa toisillemme. Ei voida puhua edes kämppiksistä, koska näilläkin on varmaan mukavaa keskenään...

ihan hauskaa pitämättäkin, kun on perheen perustanut pitäisi ymmärtää että lapsen syntymä aiheuttaa parisuhteelle huomattavan muutoksen/kriisin ja sen mukaan sitten pitää vaan elää. Jos yhteistä aikaa on mahdotonta järjestää, pitää vaan tajuta että parisuhteeseen kuuluu näitäkin tylsiä ja ilottomia kausia ilman että se tarkoittaa automaattisesti sitä että suhde on karilla...

ja mahdollisuutta ottaa sitä omaa aikaa ja erillistä parisuhdeaikaa niin asennoitua siihen, että nyt on sitten parisuhdekin vain tätä suorittamista ja se ikäänkuin junnaa paikallaan. Kannattaa luottaa siihen, että parisuhde lähtee kyllä elpymään ja siihen sisältyy jatkossa muutakin kuin sitä kauppalistan väsäämistä. Toivottavasti kummatkin puolisot jaksavat luottaa yhteiseen tulevaisuuteen ja siihen, että vuoden-parin kuluttua elämä on jo helpompaa ja iloisempaa.



Ihanteellista tietysti olisi että perhe-elämässä olisi iloa ja hauskuutta jos silloin kun lapset ovat pieniä, mutta jos tosiaan pitää opiskella ja tehdä töitä, ulkoiset realiteetit ovat aika kovia eikä silloin pidä vaatia itseltään ja kumppaniltaan enempää mihin pystyy. Helposti alkaa kuvitella, että oma liitto olisi jotenkin notkumassa ja vaarassa jos arki tuntuu raskaalta ja usein toisten ihmisten liitot näyttävät paremmilta tai läheisemmiltä. Joillakin saattaa näin ollakin, mutta eiköhän silloin usein myös arjen ulkoiset tekijät ole vähemmän vaativat velvollisuuksien suhteen?



Voimia ap, eiköhän teilläkin parisuhteen vielä ilo ja läheisyys palaudu, kunhan selviätte vaan pikkulapsiajasta jotenkuten hengissä. Ainakin niin kävi meillä - kun lapsi alkoi vihdoin nukkua paremmin ja muutenkin arki alkoi helpottaa, parisuhteeseenkin alkoi tulla enemmän iloa ja hauskuutta.

joilta ilo puuttuu? Miten he kokevat tilanteen? Ehkä tuo pienen tai pienten lasten vanhemmuus on syönyt voimavaroja, eivätkä ne heti palaudu, vaikka olisikin hetki aikaa yhdessäololle. Jos on väsynyt ja stressaantunut, ilo helposti katoaakin. Saatteko tarpeeksi ihan omaa yksityistä aikaa omalle hyvinvoinnille, kummatkin puolisot - muutakin kuin työ/kotityöaikaa? Jos vähän saisi ladattua yksinkin akkuja, voisi jaksaai iloita paremmin puolisonkin läsnäolosta. Helpostihan se arki menee sellaiseksi suorittamiseksi, kun aikaa on niukalti ja velvollisuuksia enemmän kuin tarpeeksi. Jos saisitte jotenkin väljennettyä elämäänne?

Meille on käynyt juuri näin, koko elämästä on tullut suorittamista. Minä olen töissä, mies opiskelee, pienet lapset ja heidän hoidossaan vuorottelu - mä pystyn tekemään sen verran etätöitä, ja mies taas joustamaan opiskeluissaan, ettei lapsia tarvitse viedä hoitoon. Mutta tällaista arki sitten on: toinen lähtee aamulla ja palailee n. klo 13-14, eteisessä heilutetaan vähän kättä ja toinen puolestaan lähtee, iltaisin väsyttää niin ettei jaksa enää muistaa edes omaa nimeään, saati viettää jotakin parisuhdeaikaa. Mun työhöni kuuluu myös viikonlopputöitä, ja mies käyttää kaiken liikenevän ajan opiskeluihinsa, joten edes viikonloppuja ei ole. Mitään yksityistä tuulettumisaikaa on ihan turha haaveilla tähän kuvioon mahduttavansa. Meidän oma valintahan tämä oli, me halusimme pitää lapset kotihoidossa niin pitkään kuin mahdollista. En vain todella tajunnut etukäteen, että tuli luettua parisuhteelle kuolemantuomio samalla... Olen sanonut miehelle, että minusta on omituista, että puhun lasteni kasvatuksesta enemmän pomoni kanssa kuin mieheni, lasteni isän, kanssa, ja olen kysynyt, onko hän huomannut, ettemme tee yhdessä enää mitään edes silloin, kun olemme yhtäaikaa kotona. Mies vain kohauttelee olkiaan, ja toisaalta - eihän tälle mitään voi, eikä taida enää kannattaa tehdäkään.

Siis ei kai tuollainen järjestely voi parisuhdetta tappaa? Tai ainakaan ei pidä sen antaa tappaa. Parisuhde kuolee sisältäpäin peruuttamattomasti. Ulkopuoliset tekijät voi aina korjata.