Äh kun olen aina eri elämäntilanteessa kuin ikäiseni.

Menin 19-vuotiaana naimisiin ja sain 20-24-vuotiaana kolme lasta. Olin onnellinen ja nuorena kohtalaisen suuren perheen äiti, itsenäinen ja aikuinen ihminen.



Parikymppisenä hyvin, hyvin harva ystävistäni seurusteli vakavasti. Monet seurustelivat, mutta erosivat ja seurustelivat uudestaan ja uudestaan.



Moni asui parikymppisenä vielä kotona, kun minulla oli jo lapsi.



Oli todella hankalaa yrittää keskustella parisuhteesta (meillä nyt kuitenkin monta astetta vakavampi suhde kuin niillä seurustelevilla, kun oltiin naimisissa), kun keskustelun taso oli välillä ihan eri sfääreissä.



Lasten kasvatuksesta tai ylipäätään lapsista oli hankala puhua, kun kenelläkään muulla ei ollut lapsia.



Elin vähän aikaa ikäkriisissä, kunnes hyväksyin sen, että olen naimisissa ja minulla on kolme lasta, vaikkei kenelläkään tuntemallani ikäisellä ole.



Nyt kolmikymppisenä ikäiseni alkavat tehdä sitä, mitä minä kaksikymppisenä. Pariutua, hankkia lapsia, ostaa asuntoa, autoa, vakiintua. Ja minulla on taas ongelma. Minulla on koululaisia, ei enää pikkuvauvoja ja lapsia. Ongelmat ovat taas ihan eri luokkaa ja eri tasoa. Pienillä lapsilla on pieniä ongelmia (pulautusta, kakkaa, hampaita..) ja isoilla isompia (onko kavereita, pärjääkö koulussa jne.).



Vankka suositukseni on tehdä niin kuin kaikki muut, eikä yhtään poiketa polulta. On nimittäin välillä tosi yksinäistä olla ainut.