Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta

Täällä oli ketju joku aika sitten, jossa naiset keskustelivat ylettömästä mustasukkaisuudesta. En nyt ehdi etsia sitä, joten uusi avaus omalle kokemukselle:



Mulla oli nuorena tosi voimakkaita ja ahdistavia mustasukkaisuuden tunteita, jotka loppuivat siihen, kun tajusin olevani ainakin pieneltä osin biseksuaali.



Siis osa siitä intensiteetistä johtui omien naisiin kohdistuvien seksuaalisten tunteiden heijastamisesta mieheeni. Kun niitä ei kehdannut edes omassa mielessään tunnustaa itselleen, ne projisoi mieheen. Sitten sitä kieriskeli ahdistuksessa, kun kuvitteli miehen haluavan riipiä vaatteet jokaisen hyvännäköisen naisen päältä... tajuamatta että ihan omia alitajuisia halujani siinä heijastin toiseen. Ilmankos niitä oli vaikea saada mielestä!



Olihan siinä muitakin tekijöitä (krooninen alemmuudentunto jne.), mutta tämän asian tunnustaminen itselleen oli se kaikista ratkaisevin tekijä. Nykyisin asia ei vaivaa. Saatetaan miehen kanssa yhdessäkin ihailla kauniita naisia. (Parisuhde on silti ihan yksiavioinen.) Eikä tule kadehdittua upeintakaan naista, kun sitä ei tarvitse ajatella kilpailijana vaan oman fantasian kohteena...



Itse kavahdin kauheasti, kun joku aikoinaan mua kehotti tunnustelemaan, voisiko mustasukkaisuuteni johtuakin omista seksuaalisista tuntemuksistani. Hiljalleen se totuus sitten kuitenkin aukeni. Suosittelen muitakin pohdiskelemaan omalla kohdalla. Ei siinä mitään häviä.