Lue keskustelun säännöt.
Onneton aviovaimo, onneton valehtelija...
02.08.2010 |
Nyt se tiedän kuinka puhuminen on parisuhteessa tärkeää. Nyt kun se on liian myöhäistä. Olen ollut naimisissa mieheni kanssa vuodesta 2004, yhdessä olemme olleet yhdeksän vuotta. Puolet tuosta ajasta olen ollut onneton ja puhumistaitoni ovat olleet yhtä onnettomat.
Ensimmäisen kerran vuonna 2005 olen ollut uskoton. Ajauduin siihen kun en enää välittänyt. Sitä edeltävä vuotemme oli rankka. Talon hankinta joka oli virhe suunnattomine remppatarpeineen. Se teki miehestäni alati kiukkuisen hirviön. Lopulta yritimme pelastaa suhteemme kimppaseksillä johon löysimmekin netistä sopivan ehdokkaan. Kyseessä oli miestäni noin 10 v nuorempi opiskelija, josta hän kiinnostuikin niin paljon että minä, pienen lapsemme äiti tunsin jääväni toiseksi. Olihan tuo toinen suurempi tissinen ja kiinnostavampi seksuaalisesti kuin minä.
Lakkasin välittämästä ja rakastamasta. Löysin klassisesti miehen baarista ja matkustin 700km hänen luokseen saadakseni huomiota. Olinhan upea ja kaunis nainen jota hän palvoi. Ihastuin häneen... tai sitten siihen tunteeseen, en tiedä. Jäin kiinni jatkoimme yhdessä avioliittoamme.
Lupasimme puhua jatkossa kun on paha olla. Kyllä, lupasin mutten pystynyt:( Vuonna 2008 syksyllä olin taas siinä mielentilassa, että millään ei ollut väliä. Olin vain äiti, liian pieni tissinen ja liian sitä ja tätä. Väsyin, enkä enää jaksanut... Mieheni kertoo rakastavansa minua, mutta tunsin rakkauden kohdistuvan kulissien siisteyteen. Tai ainakin tunsin niin. Kaikki mitä tein oli väärin tai huonosti tehty. Jälleen ajauduin suhteeseen. Itseasiassa ajautuminen on väärä sana, koska se olin minä joka iskin miehen. Elin kuvitelmissani. Missään vaiheessa en tuotakaan miestä halunnut vierelleni elinkumppaniksi, vaan imin siitä itselleni voimaa ja naiseutta (?)Seksiä ei ollut. Jäin taas kiinni ja lupasin puhua...
Jatkoimme, ja lopetin yhteyden pidon tuohon mieheen. Sama jatkui, meillä meni hyvin vähän aikaa kunnes taas unohdin aviomieheni. Lakkasin välittämästä ja nyt 2010 kerroin miehelleni haluavani erota, koska en ole onnellinen. Tiesin että olen taas tuntenut vetoa toiseen mieheen ,josta en olisi halunnut edes kertoa, mutta mikä kuitenkin tuli ilmi miehelleni taas.Tämäkään suhde ei ollut fyysinen.
Mieheni on hyvin vahva persoona, tiukka ja erittäin siisti eikä siedä tahroja. Tahrat parisuhteessakin jäävät muiden tahrojen varjoon. Olen tehnyt ja yrittänyt tehdä muut onnelliseksi olematta itse sitä. Mitä haen, en tiedä. Lapsemme ovat pieniä ja en olisi halunnut heitä loukata. Itse olen ujohko, arka ja hauras. Olen tehnyt aina muiden mielen mukaan. Haluan vaan että ihmiset ympärilläni ovat onnellisia. Nyt näen mieheni tuskan ja se sattuu. Olenhan vain halunnut tehdä kaikki onnelliseksi. Miten tässä kävi näin? Onko kohtalotovereita? Moraalisaarnoja en tarvitse... Olen kuullut sen kaiken jo. Nyt kaipaan tukea sille etten voi olla läpeensä paha...
Kommentit (5)
Niin, puhuminen. Minä en jaksa edes yrittää enää, koska se ei ole ennenkään mitään muuttanut kuin hetkeksi. Olen kuin vanha rikkinäinen levy, joka toistaa samaa, mutta kukaan ei kuule mitä sanon.
Et mielestäni ole siis paha. Olet vain ollut liian kiltti ja alistuva. Puhua olisi kannattanut ajoissa, mutta tehty mikä tehty. Onnea alkavaan omaan elämääsi. Jossakin vaiheessa on oltava tarpeeksi itsekäs ja päästää itsensä ja toisensa vapaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin ajatellut että tämä saattaa olla kiltin tytön syndroomaa.. En pidä itseäni kuitenkaan pahana ihmisenä vaikka roskaksi tunnenkin nyt itseni:( t. aloittaja
Olet kuin minä,kiltti,ujo,epävarma ja arka. Olen ajautunut pettämisiin ja mies saanut tietää. Nyt viimeksi viime syksynä ja oli eka kerta lasten syntymän jälkeen. Lapset myös pieniä ja meillä uusi talo jonka rakentaminen stressasi ja isäni auttoi paljon. Nyt koko loman ollut lasten kanssa erikseen. Luottamus mennyt täysin. Lisäksi tämä syksyinen ihastus on pitänyt yhteyttä enkä voi laittaa poikki sitäkään. Olen ihan sekaisin ja ajautunut ahdistukseen ja muiden syyttämiseen ja toisaalta pidän itseäni vain läpeensä huonona ja pahana ja näen itseni hoitokodissa tai masennuseläkkeellä ja lapset ei halua isona tavata äitiään,koska heidänkin elämä mennyt huonosti ja katkeria. Olen käynyt terapiassakin mutta en säännöllisesti. Siitä apua ja mietinkin kelan terapiaan hakeutumista. Isäni petti äitiäni kun olin nuori joten haen miessuhteissani jotenkin isäni kaltaista mitä mieheni ei ole. On nysverö ja ei pidä kunnostaan huolta ja on epäsosiaalinen vaikka kyllä huolehtiva isä!
Työelämään vaikuttaa ja kaverisuhteisiin ja sukulaissuhteisiin. Kaikki minun sukulaiseni ja kaverini näkevät huonovointisuuteni ja lisäksi töissäkin varmaan nähty ja puhutaan. =( olen vielä entinen koulukiusattu ja jäin ilman kavereita.
Meillä tilanne ei ole aivan sama (ei siis pettämisjuttuja), mutta tunnistan itseni tekstistäsi. Kaipaan myöskin ihailua, hellyyttää, henkistä yhteenkuuluvuutta.. jotakin muuta kuin nyt saan.
Olen onneton, koska olen koko avioliiton ajan varmistanut, että toinen voi olla onnellinen, toteuttanut päämääriään ja unohtanut samalla itseni. Alistunut miehen "vaatimuksiin" siirtäen oman onneni ja tahtoni taka-alalle, en ole elänyt omaa elämääni. Monesti olen miettinyt, etten saa tältä liitolta muuta kuin ihanat lapset.
Nyt olen siinä pisteessä, että olen 31-v. ja minulla on elämäni ensimmäinen uhma (olen aina ollut kiltti tyttö). En tiedä mitä tekisin, en tiedä haluanko enää odottaa, että saisin tästä liitosta jotakin itsellenikin. Mutta en myöskään uskalla tehdä sitä lähtöpäätöstä. Tiedän vain, että näin ei voi jatkua, näin ei voi elää tappamatta itseään henkisesti. Uhma ulottuu myös muihin suhteisiin ja työhön, koska olen niin kokonaisvaltaisesti loppuunkulunut tässä liitossa.