Onko ihan väärin olla selvittämättä/vahvistamatta isyyttä?

oli tarkoitettu minulle. Isä teki aikanaan selväksi, että jos hänet "pakotetaan" tunnustamaan (tiedän toki, että niin voi tehdä) hän ei vapaaehtoisesti tule olemaan lapsen kanssa missään tekemisissä, maksaa pakolliset maksut muttei koskaan tule lasta tapaamaan. Seurustelin tämän miehen kanssa 6 vuotta ja tiedän, että hän todella olisi tehnyt niin. Kuten sanoin, loukkaannuin mutta minä äitinä olen velvollinen ajattelemaan lapseni parasta, en pelkästään leikkimään katkeraa exää joka laittaa kapuloita rattaisiin minkä kerkeää. Eli luulen, että aikanaan lapseni on päätökseeni ihan tyytyväinen, tein niin kuin parhaaksi näin. Jos isä nyt kuolee ennen kuin lapsi ehtii siihen ikään että saa asian päättää, niin mitä luulet, onko hän saanut elämässään enemmän kun on kuitenkin saanut tuntea isänsä, olla tämän kanssa tekemisissä ja saanut pitää hänet elämässään, vai olisiko sittenkin ollut parempi että olisi laitettu alusta asti vaan se nimi paperiin ja sittemmin kerrottu, että nyt tulee kuulkaas kasapäin rahaa, kun sinun isä jota et ikinä ole nähnytkään potkaisi juuri tyhjää... Minä olen noin niinkuin maallisen mammonan suhteen aika vaatimaton ihminen, mutta vaalin henkistä pääomaa. Ja sitä uskon lapseni saavuttavan tällä päätökselläni enemmän. Aika yksin näyttää, kuoleeko isä tunnustamatta lastaan, haluaako lapsi edes tunnustusta (aikanaan minun tulee olla näiden asioiden suhteen täysin rehellinen lapselle, ja siinä valossa voi olla ettei lapsi edes halua sitä nimeä paperiin...), ja voihan käydä niinkin että isä itse haluaakin tunnustaa. En tiedä.



Minä toimin niin kuin parhaaksi näen, ensisijaisesti lapsen kannalta (joo, olisin saanut isältä isommat elarit ja perintökin olisi ollut jonkinmoinen). Mutta kuten sanottu en ole tässä rahan perässä, vaan lapseni.

Testamentilla "vieraalle" verrattuna perintö omalle rintaperilliselle. Perintöveroa tulee moninkertainen määrä.

Ehkä ap seurustelee nyt lapsen isän kanssa, mutta mites tulevaisuudessa? Ja sukuahan on paljon muutakin kuin isä, koko isän suku! Lapselle on rikkaus isovanhemmat, serkut yms, jos niitä vain on! Tottahan asiasta voi vääntää kättä, mutta normaalitapauksessa(!!) jos lapsen parasta ajatellaan, niin asia aika selvä..



Lisäksi äitillä on velvollisuus ilmoittaa isä isyydenvahvistamistilaisuudessa, jos siitä on vähänkään tietoa. Tämän asian saa korjata, jos jollain on parempaa tietoa..



nro 3

lapsesi isällä on jo perhe muualla ja lapsia. Ei todennäköisesti halua perheen tietävän lapsesta, oletpa nenästä vedettävä.

En ihan ymmärrä, että miksi #2 on kovin negatiivinen ap:n ajatuksen suhteen, mutta itse on päätynyt samaan ratkaisuun ja kokee sen itselleen ja lapselleen oikeaksi

Suostuu tapaamaan lastaan kunhan ei joudu mitään tai mistään maksamaan. Luulet lapsesi saavan paljonkin henkistä pääomaa ihmiseltä, joka ei suostu häntä omakseen edes myöntämään?

Lapsen etu on isyyden selvittäminen, jos isä ei lastaan suostu tunnustamaan ja kiristämällä haluaa velvollisuudestaan liueta niin se on sairasta vallankäyttöä, johon ei kenenkään pitäisi suostua.

oli tarkoitettu minulle. Isä teki aikanaan selväksi, että jos hänet "pakotetaan" tunnustamaan (tiedän toki, että niin voi tehdä) hän ei vapaaehtoisesti tule olemaan lapsen kanssa missään tekemisissä, maksaa pakolliset maksut muttei koskaan tule lasta tapaamaan. Seurustelin tämän miehen kanssa 6 vuotta ja tiedän, että hän todella olisi tehnyt niin. Kuten sanoin, loukkaannuin mutta minä äitinä olen velvollinen ajattelemaan lapseni parasta, en pelkästään leikkimään katkeraa exää joka laittaa kapuloita rattaisiin minkä kerkeää. Eli luulen, että aikanaan lapseni on päätökseeni ihan tyytyväinen, tein niin kuin parhaaksi näin. Jos isä nyt kuolee ennen kuin lapsi ehtii siihen ikään että saa asian päättää, niin mitä luulet, onko hän saanut elämässään enemmän kun on kuitenkin saanut tuntea isänsä, olla tämän kanssa tekemisissä ja saanut pitää hänet elämässään, vai olisiko sittenkin ollut parempi että olisi laitettu alusta asti vaan se nimi paperiin ja sittemmin kerrottu, että nyt tulee kuulkaas kasapäin rahaa, kun sinun isä jota et ikinä ole nähnytkään potkaisi juuri tyhjää... Minä olen noin niinkuin maallisen mammonan suhteen aika vaatimaton ihminen, mutta vaalin henkistä pääomaa. Ja sitä uskon lapseni saavuttavan tällä päätökselläni enemmän. Aika yksin näyttää, kuoleeko isä tunnustamatta lastaan, haluaako lapsi edes tunnustusta (aikanaan minun tulee olla näiden asioiden suhteen täysin rehellinen lapselle, ja siinä valossa voi olla ettei lapsi edes halua sitä nimeä paperiin...), ja voihan käydä niinkin että isä itse haluaakin tunnustaa. En tiedä.

Minä toimin niin kuin parhaaksi näen, ensisijaisesti lapsen kannalta (joo, olisin saanut isältä isommat elarit ja perintökin olisi ollut jonkinmoinen). Mutta kuten sanottu en ole tässä rahan perässä, vaan lapseni.

ettiekö olisi velvollisuutta ilmoittaa jos isän tietää. Minä kuitenkin olen enemmän velvollinen lapselleni kuin sosiaalitädeille ja tästä syystä minulla luonnollisesti "eli ollut mitään tietoa". Aikanaan voi tietysti käydä niin, että törmään tähän mieheen jonka sukunimeä en millään siinä isyydenselvitystilanteessa muistanut ja haluamme asian varmistaa kokein. Miten vaan. Elämä ei ole aina niin helppoa, kuin moni täällä tuntuu kuvittelevan, jos on vaan koitettava make the best of it.



Isyyden tunnustus itsessään ei helpota ainakaan minun tilanteessani sukujuurten tuntemista, lapsella on elossa isän puolelta isoäiti jonka lapsi tuntee kyllä. Isällä ei ole veljiä eikä sisaria, pari serkkua on mutta hekin ovat ainakin toistaiseksi lapsettomia ja jo pitkälle keski-ikäisiä. Itse asiassa lapseni isän ädillä on ilmeisesti juuri vastaavanlainen lehtolapsi-sisko, jonka olemassaolo selvisi vasta lapseni isoäidin isän kuollessa, perintöä jakaessa. Ja sanotaan nyt niin, että ei se varmaan tehnyt hänen "perheeseen tuloaan" kovin paljoa helpommaksi, kun perinnöstä meni puolet ventovieraalle jonka olemassaolosta kukaan muu kuin tämä vainaja ei tiennyt mitään. Tunnustettu lapsi siis oli aikoinaan, ja silti täysin pimennossa suvultaan. Eli ne voi mennä miten vaan.



Mutta kertokaa toki, jos jollekulle tulee mieleen mitä minun nyt pitäisi tehdä, noin niinkuin lapseni parasta ajatellen. Pakotanko isän tunnustamaan nyt, ja kerron sitten lapselle että isi ei halua enää nähdä, mutta perintöä voidaan tässä odotella? Olisiko alunperinkin ollut lapselle parempi, ettei mitään isää olisi tuntenutkaan, nimi paperissa ja tuleva perintö riittäköön?



Tiedän toimineeni väärin, mutta parhaan uskoni mukaan, ja jos jollain on tässä tilanteessa omasta mielestään varaa heittää se ensimmäinen kivi, niin tervetuloa vaan. Meitä on niin moneen junaan, minä nyt vaan tapaan ajatella lapsen etua muullakin tavalla, kuin sillä jolla se on papereihin kirjattu.

Siis sinun mielestäsi kannatti suostua miehen kiritykseen, jotta lapsesi voi kerran tai kaksi elämässään tavata isänsä, joka asuu toisella puolella Suomea eikä edes oikeasti halua tavata lastansa ja jonka uusi perhekin suhtautuu vihamielisesti lapseenne? Ei kovin mukava tilanne lapselle

oli tarkoitettu minulle. Isä teki aikanaan selväksi, että jos hänet "pakotetaan" tunnustamaan (tiedän toki, että niin voi tehdä) hän ei vapaaehtoisesti tule olemaan lapsen kanssa missään tekemisissä, maksaa pakolliset maksut muttei koskaan tule lasta tapaamaan. Seurustelin tämän miehen kanssa 6 vuotta ja tiedän, että hän todella olisi tehnyt niin. Kuten sanoin, loukkaannuin mutta minä äitinä olen velvollinen ajattelemaan lapseni parasta, en pelkästään leikkimään katkeraa exää joka laittaa kapuloita rattaisiin minkä kerkeää. Eli luulen, että aikanaan lapseni on päätökseeni ihan tyytyväinen, tein niin kuin parhaaksi näin. Jos isä nyt kuolee ennen kuin lapsi ehtii siihen ikään että saa asian päättää, niin mitä luulet, onko hän saanut elämässään enemmän kun on kuitenkin saanut tuntea isänsä, olla tämän kanssa tekemisissä ja saanut pitää hänet elämässään, vai olisiko sittenkin ollut parempi että olisi laitettu alusta asti vaan se nimi paperiin ja sittemmin kerrottu, että nyt tulee kuulkaas kasapäin rahaa, kun sinun isä jota et ikinä ole nähnytkään potkaisi juuri tyhjää... Minä olen noin niinkuin maallisen mammonan suhteen aika vaatimaton ihminen, mutta vaalin henkistä pääomaa. Ja sitä uskon lapseni saavuttavan tällä päätökselläni enemmän. Aika yksin näyttää, kuoleeko isä tunnustamatta lastaan, haluaako lapsi edes tunnustusta (aikanaan minun tulee olla näiden asioiden suhteen täysin rehellinen lapselle, ja siinä valossa voi olla ettei lapsi edes halua sitä nimeä paperiin...), ja voihan käydä niinkin että isä itse haluaakin tunnustaa. En tiedä.

Minä toimin niin kuin parhaaksi näen, ensisijaisesti lapsen kannalta (joo, olisin saanut isältä isommat elarit ja perintökin olisi ollut jonkinmoinen). Mutta kuten sanottu en ole tässä rahan perässä, vaan lapseni.

vielä tuolla ihmetteli, että miksi olen ap:n aloitusta vastaan. Lähinnä siksi, etten ymmärrä miksi aloittaja jatkaa seurustelusuhdetta miehen kanssa joka ei halua tunnustaa lastaan. Minä en jatkanut.

En ymmärrä miksei ap kysy mieheltä suoraan, ainakin kirjoituksessaan antaa ymmärtää, että hänellä on sellainen "tuntuma" että mies ei haluaisi ehkä maksella??



Koko juttu on minusta outo, mutta kuten sanoin, ei se ole minun asiani, kunhan kommentoin.

lapsi tulee kantamaan tuskaa siitä, että hänen isänsä ei ole "virallinen". Tavallaan puolet sukujuurista on pyyhitty pois.

Kirjoitin että minä en ehkä halua hänen nimeään papereihin. Jos yhdessä jatketaan, niin eihän hänellä olisi makseltavaakaan ja suhtautuminen omiin lapsiinkin voi muuttua. Asiaa varmaan mietitään uusiksi viimeistään silloin, jos tiet tästä erkanevat. Mutta noin ylipäätänsä, mielestäni sillä paperilla ei ole paljoakaan merkitystä.



ap

Niin, että sukusolut kelpaa, muttei nimi!?



Ajattelet ap asiaa vain itsesi kannalta, mikä on sääli..

tapaamisoikeuksilla kiristävän miehen istuttanut saman pöydän ääreen ja laittanut vähän toista näkökantaa hänen eteensä.



Olisin kertonut, että jos hän ei rahanmenon pelon takia tapaa lastaan, kyllä minä kerron aikanaan rehellisesti lapselle, millä ehdoin isipappa ehdotti, että suostuu tätä tapaamaan. Siinä et varmaan kovin sankarilta enää isipappa näytä lapsenkaan silmissä. Tuollaiseeen kiristämiseen suostuminen parin tapaamiskerran nimissä on ihan pelkurin touhua, eikä mikään lapsen etu. Mikä isänmalli tuo mies on? Avaas jo silmäs.



Ja puhun kokemuksesta, sillä minulla on sekä pakotettuna lapsensa adoptioon antanut isotäti että narsisti-juopposetä, joka ei tapaa lapsiaan eli serkkujani. Isäni tapasi näitä veljenlapsiaan, kun mummolla oli niin karmea ikävä ja isä vei muksut mummolle. Isäni piti veljeään todella luuserina ja sääli muksuja. Serkut on mukana suvun elämässä, setä ei ollut, hänelle käänsimme selkämme, ja on nyt jo vainaa.



Tuo aikuiseksi kasvanut adoptiopoika eli toisen vanhempani serkku taas etsi vanhempansa käsiinsä, ja olen jutellut hänen kanssaan. Loppuvuosina isotädiltäni meni muisti, niin me muut sukulaiset on oltu tärkeitä tiedon lähteitä. Minä olin tädille tärkeä ja juttelin paljon hänen kanssaan, joten saatoin antaa sitä tietoa eteenpäin tälle serkulle.



Juurten tunteminen ja virallinen merkintä suvun taulussa vaan tuntuu olevan tärkeä, eikä vanhemmilla ole oikeutta sitä kieltää lapselta! Kyllä isyys pitää tunnustaa! Ehkä siellä on ryhtiä sen lapsen isän sukulaisilla tavata lasta, jos isä on lötkypöksy kiristäjä, sinuna ottaisin siitä selvää.

sitten ole tullut mieleen kysyä siltä lapsen isältä sitä mielipidettä, vaan ajattelit arvailemalla vetää loppun asti? Miten ihmeessä luulet, että isällä olisi mitään mielenkiintoa tehdä testamenttia lapsesi hyväksi jos kerran ei ole mielenkiintoa maksella elareitakaan? Siinä vaiheessa tuolla miehellä on oma perhe, omia lapsia jne. joille sitten jättää kaiken perintönsäkin.

Kelalta saat jokatapauksessa ne elarit jos isä ei maksa, ne sitten peritään isältä myöhemmin.



Itselläni on sellainen tilanne toisen lapsen kanssa, että isänsä ei ole isyyttä virallisesti tunnustanut, ei siksi että haluaisin päästä sieltä missä aita on matalin, vaan siksi että isä oli sitä mieltä ettei halua lasta tunnustaa. Tavallaan loukkaa minua kovastikin tuo, varsinkin kun ajattelen asiaa lapsen kannalta, toisaalta ymmärrän isänkin näkökukulman asiaan. Jos hän tunnustaisi, hän maksaisi elatuksesta ja lapsi perisi isänsä, isä ei kuitenkaan saisi käytännön syistä juuri mitään etuja kuten tapaamisia koska asuu toisella puolella suomea ja nykyinen emäntänsä kieltää tämän lapsitilanteen täysin. Suostuin siihen ettei lasta tarvitse tunnustaa, jos mies on lapsen elämässä läsnä sen verran, että lapsi saa tuntea isänsä ja olla edes joskus tämän kanssa tekemisissä. Myöhemmällä iällä lapsi saa itse päättää haluaako sen nimen papereihin, ja jos haluaa niin isyys tunnustetaan. Tämän olen isällekin tehnyt selväksi.



Jos aloittajan miesystävä ei edes halua lapsia, niin toivottavasti aloittaja ymmärtää että kohtahan tuo on sitten entinen miesystävä kun aloittaja saa lapsen. Oletan siis ettei tämä lapsi ole vielä syntynyt. Enkä kyllä muutenkaan ymmärrä miten kukaan haluaa seurustella tuollaisen miehen kanssa tuollaisessa tilanteessa, mutta kukin tietysti taaplaa tyylillään, mitäs se minulle kuuluu...

Isyyden tunnustamisessa on kuitenkin lapsen oikeus molempiin vanhempiin! Lueppa laki kappale lapsen isyyden tunnustamisesta, siinä puhutaan lapsen oikeuksista, ei siitä haluaako isä lapsen!



Lapselle on kuitenkin tärkeä tietää sukujuurensa ja sen "mistä hän tulee" Sukujuurien tietäminen on tärkeää jo ihan periytyvien sairauksien selvittämiseksi..



Luuletko, että mies tekee testamentin lapsen hyväksi jota hän ei ole tunnustanut? Mitä mies kuoleekin yllättäen ja testamentti ja tunnustukset jää tekemättä?



Lisäksi ihmettelen, miksi seurustelette vielä, vaikka mies ei halua lasta?

muuten kaksi aivan eri asiaa, isyyden virallinen tunnustus ja se, tunteeko lapsi isänsä/sukujuurensa. Muuten tietysti hieno puhe.

Käsittääkseni aloittaja kertoi isän tulevan olemaan tekemisissä lapsen kanssa, joten eiköhän se sitten tarkoita samaa kuin että lapsi tulee tuntemaan sukunsa/sukujuurensa. Ja perinnölliset sairautensa.



Muuten en kuitenkaan jaksa puuttua asiaan, onhan tuosta väännetty kättä täällä iät ja ajat.¨



#2

niin mitenkä sen isyyden sitten tunnustaa, jos DNA-näytettäkään ei ole? Vainaja tuhkattu tai haudastako aiotte sen arkun kaivauttaa?



Älkää olko tyhmiä naiset! Pitäkää lapsennen oikeuksista huolta. Ei siinä isältä sitä tunnustamista vaadita. Isyyshaaste oikeuteen, haaste näytteenantoon ja homma on selvä.



Jos nai ilman kumia, kerjää tulla isäksi, tuumi mieheni kun kaverinsa valitteli tyttöystävänsä "yllättävää" raskaaksi tuloa.



Lopettakaa se hyväntahtoinen lässytys ja virallistakaa lapsen oikeuksia ajatellen se isyys. Missä on teidän ryhti, naiset?

selkoa kuka hänen isänsä on, jos siitä ei ole merkintää papereissa. Ei ole mitenkään sanottua, että mies on enää silloin halukas tunnustamaan lasta, kun lapsi etsii kiihkeästi isäänsä.



Toivottavasti olet ap sitten maksamassa myöhemmin dna-testejä itse, etkä jätä niitä lapsen harteille. Epätietoisuus oikeasta biologisesta isästä voi olla musertava lapselle. Ei riitä, että on jokin huhu siitä, kuka isä on, kuten voi olla asianlaita myöhemmin, jos mies haluaa vetäytyä kokonaan lapsen elämästä.

voisi olla tärkeää, että DNA-testi on tehty ja varmistaa isyyden. Ehkä isovanhemmat pitäisivät yhteyttä vaikka isä ei.