Mistä vitutuskaudet johtuvat?

Oma, sittemmin rankaksi ja sairaalloiseksi muodostunut masennukseni alkoi juuri noin suunnilleen 25 vuotta sitten.



Masennuksen syille ei ole loppua. Kyse on psykiatrisesta, tai ylipäätään lääketieteellisestä, käsitteestä jonka alle voi niputtaa melkein kaiken henkisen pahan olon. Esim. siitä ei vallitse yksimielisyyttä, aiheuttavatko häiriöt keskushermoston välittäjäaineiden toiminnassa masennusta vai aiheuttaako masennus kyseiset häiriöt.



Vitutus on kuitenkin merkki siitä, että jokin on poskellaan. Minulle on aika monta kertaa sanottu, että elämään kuuluu jonkinasteinen pänniminen ja edellytetty että tyydyn siihen. Paskapuhetta. Kyllä vitututuksen tunne on juuri siksi että jotain pitäisi muuttaa. Joko syödä lääkärin määräämät tropit tai sitten edes yrittää löytää pännimisen syy ihan itse ja tehdä muutoksia.



Kun nyt on otettu tämä puhetapa käyttöön.. Vitustako sitä tietää, vaikka elämäsi olisi liian helppoa? Saatko kokea haasteita ja onnistumisia?



Noniin. Minua on siis ottanut päähän vaihtelevasti yli puoli elämääni. Totisesti on minulle turha tulla sanomaan että vitutus on osa tätä elämää, jopa elämän merkki. Joskus tämä kyllä helpottaa muutamaksi päiväksi, lomalla jopa viikoiksi. Arkena kaikki alkaa taas. Olen vitun väsynyt vaikka nukkuisin kuinka. Olen yrittänyt harrastaa liikuntaa, ei auta. Alkoholinkäytön tiedän varmasti aiheuttavan kyrpimistä.



Arvelisin että en saa tyydytettyä elämässäni jotakin mikä olisi erittäin tärkeää. Esim. minulla on muuan tietty ammatti johon haluaisin ja johon olisin halunnut pienestä lapsesta alkaen. Ei onnistu terveydellisistä syistä, ja niin en ole tuntenut mitään työtä omakseni. Ei ole yrittämistä puuttunut sen suhteen. Ja niin olen paskamaisten pätkäduunien kierteessä. Välillä olen joutunut lyhentämään opintolainaani sairaus- tai työttömyyspäivärahoista. Pervoa?



Ehdotan seuraavaa: istu alas ja mieti, olisiko jotain mitä et ole saanut vaikka todella haluaisit. Jotakin, minkä haluamista pidät ehkä lapsellisena tai jonka haluamista oletat jonkun muun pitävän lapsellisena ja siksi olet tukahduttanut halun? Realistihan kyllä hankkii hyvän taloudellisen aseman ja vakaan avioliiton, mutta minusta realisteiksi itseään kutsuvien elämä on helvetin tylsän näköistä. Jos ei tunne intohimoa mitään kohtaan, niin mitäpä sitä elämältään odottaa? Ei kai mitään. Arkisin töihin ja kotiin ja perheenhoitoa ja aikaisin nukkumaan. Viikonloppuisin ei töihin mutta muuten samaa. Lomalla pakkkkko käydä kaikkkkki tutut läpi, myös Eufrosyne-täti, koska häneltä voi odottaa perintöä. En tiedä, auttaako sua, mutta pistä joskus elämä risaiseksi risaisen elämän uhallakin.