Hei te aikuiset "keskimmäiset lapset", koitteko jäävänne paitsioon lapsina?

Isoveljeni on jälkeenpäin sanonut, että minä sain kaiken helpommalla ja aikaisemmin kuin hän. Meillä on alle 2 v. ikäeroa, ja jos esim. hänen viikkorahaansa nostettiin tai kotiintuloaikaa myöhennettiin, sama muutos koski yleensä myös minua. Jonkin verran koin jääväni paitsioon siinä, että veljelläni ja isälläni oli yhteinen harrastus ja siihen liittyviä reissuja.



Mutta perheemme iltatähti on minuun verrattuna saanut ihan kaiken mitä on halunnut (harrastukset, matkat yms. kallista, johon vanhemmilla ei minun lapsuudessani ollut varaa). Vielä nytkin, kun on 21 v. opiskelija, saa rahaa vaatteisiin ja huonekaluihin yms. Itse en enää siinä vaiheessa halunnut pyytää, vaikka olisin voinut saadakin...

Olen aina ollut fiksu ja kunnianhimoinen ja edennyt elämässäni haluamaani suuntaan.

Välini sekä vanhempiin että sisaruksiin ovat äärimmäisen läheiset.

Toki, välillä on tuntunut siltä, että pikkuveli on saanut asioita helpommalla, mutta on ehkä ollut myös sen luonteinen, että on helpommin kysynyt rahallista apua, asunut pidempään kotona jne. Itselleni on ollut jotenkin kunnia-asia pärjätä itsekseen. Vähän typerääkin, kun tarkemmin ajattelee :) Vanhempani ovat kyllä olleet aika tarkkoja tasapuolisuudesta ja siitä, että kaikki saavat yhtä paljon.

ja sain aina kuulla että vain kahta lasta toivottiin. Siis sitä idylliä; poika, tyttö ja vanhemmat. Tuli poika ja kolme tyttöä. Poika on saanut kaiken ja saa yhä. Poikaa ihailivat vanhempieni lisäksi isovanhemmat. Mielestäni häntä ei koskaan mistään edes kielletty. Hänelle ostettiin se mitä hän tahtoi. Isosiskoni sai tavaroita mutta minun ja pikkusiskoni tehtävänä oli periä ne hänen jälkeensä. Vanhemmat sisarukseni ovat aina toimineet ns. rusinat pullasta-tyylillä, mukaanlukien lapsuudenkodin siivoaminen ym. He ovat prinssi ja prinsessa, me olemme ne työläiset. Jos jotain sanoo niin saan kuulla olevani ikävä ihminen, ilonpilaaja jne. Kun jollekin käy jotain niin silloin huudetaan mua apuun. Tuhannesti olen päättänyt etten enää sorru auttamiseen, mutta aina vaan autan ja teen. Minulla on matkaa 130km, mutta eihän sitä lasketa. Muilla on huomattavasti vähemmän. Vanhempien juhlien järkkäämiset ja kaikki jäävät aina hoidettavakseni, muut tulevat patsastelemaan paikalle. Etenkin esikoinen leikkii perheen päätä ja omii kaikki sukulaisetkin itselleen. Minua on kielletty jopa puhumasta serkkujeni kanssa, hän hoitaa tiedottamiset. Mitä tiedottamista tavallisessa elämässä on? Minun ystävistäni hän on plokkanut itselleen sopivan hyvät itselleen. (ei tosin oikein tunnu onnistuvan) Asumme kaukana ja hän törmäilee heihin jne... Olemme iältämme 45-55 vuotiaita. Olen ikuisesti harmaa työmyyrä. Lapsemmekin ovat eriarvoisia, lienee turha sanoa kenellä on ne parhaat ja keistä murehditaan ja keitä seurataan ja kehutaan. Arvatkaas kenen synttärit muistetaan ja kenen ei... Meillä on siis poika jalustalla sekä hänen perheensä. Oikeastaan muita ei olekaan. ja kyllä, olette oikeassa, olen katkera! En ymmärrä milaliset vanhemmat voivat laittaa lapset niin eri arvoon. Lapset ovat syyttömiä sukupuoleensa ja siihen kuinka monentena syntyvät. raapaisevia stooreja eletystä elämästä piisaisi, ihme että olen ilman Cipramiliä selvinnyt.

En tosin ihan pienenä, mutta ensimmäisten koululuokkien jälkeen ero oli selvä.



Vanhin lapsi sai tietenkin ensin kaiken huomion ennen minun syntymääni, ja häntä äiti ja isä innokkaana auttoivat kaikessa ja olivat aina mukana. Sitten kun minä synnyin niin ekan lapsen jäljiltä pahin "huuma" oli jo haihtunut joten eivät enää jaksaneet osallistua ja tukea. Melko pian syntyi sitten pikkusiskoni, joka rupesi saamaan reilusti huomiota koska oli se pienimmäinen ja niin suloinen (oli ja on kyllä oikeastikin suloinen, mutta vanhempien nyt sentään pitäisi koittaa pysytellä tasapuolisina vaikkei kaikki lapset yhtä suloisia olisikaan).



Tällä nuorimmalla oli myös eniten vaikeuksia esim. koulunkäynnissä, joten sai paljon extrahuomiota ja apua. Lisäksi hän oli lahjakas liikunnassa, joten häntä kuljetettiin erilaisiin harrastuksiin yms.



Minä taas keskimmäisenä olin tasaisen ok kaikessa, joten en saanut apua enkä ylistystä taidoistani. Minua ei paljoa huomioitu enkä saanut yhtä hienoja lahjoja kuin toiset. Esim. toivoin koiraa monta vuotta, en saanut. Pikkusisko toivoi koiraa ja sai sen heti seuraavilla synttäreillä.



Kysyin joskus aikuisena että miksi minua ei autettu eikä huomioitu, niin vastaus oli "ethän sinä tarvinnut mitään, pärjäsit yksinkin". Niinpä niin, olisi silti ollut kiva jos vanhemmat olisivat olleet tukena.



Välit pikkusiskoon ovat hyvät, isompaan sisarukseen normaalit (ei erityisen hyvät mutta ei huonotkaan) ja vanhempiin viileän neutraalit. Siis ihan toimeen tulemme mutta emme kovin usein tapaa tai soittele.

sai kaiken haluamansa. etenkin äitini lellikki oli siis lapsena, on vieläkin. seuraus: vanhemmat rahoittaneet kolmikymppiseksi asti "ikuisuusopiskelijaa".

Ja valitettavasti paitsioon todellakin jäin. Isosisko ei mitenkään myönnä sitä, hänen mielestään vanhempamme oli aina hyvin tasapuolisia. Mutta kyllä minä muistan kuinka sain uuden pyörän,joka olikin minulle liian iso. No silläkin kerralla kävi niin että sisko sai uuden ja minä sain taas siskon vanhan. Teininä sain valita itselleni uuden pyörän ja sain himoitsemani keltaisen. Sisko sitä lainasi (tietty luvatta) ja se varastettiin. Tilalle sain käytetyn kullanvärisen aivan kamalan jopon. Ja tietty aina vaatteet periytyi siskolta jne. Nuoremmat sisarukset sai oman huomionsa ainoana poikana, ja toinen lellikuopus.



Ison siskon kanssa ollaan väleissä, mutta ei ystäviä, nuorempiin ei missään yhteyksissä enää vuosiin.



Perheissä joissa on 3 samaa sukupuolta olevaa lasta, tuo keskimmäisen heikompi asema näkyy lähes poikkeuksetta. Olen kerran huomauttanut yhdelle kaverille, että syrjii kakkosta, mutta hänen mielestään esikoiselle kuuluu etuja joita muilla ei ole, ja kun heidän esikoinen on niin vaativa, että ei hyväksyisi jos pikkusisko saa jotain uutta jos hänkin ei saa. Heillä tarvittiin 2 samankokoista pyörää jossain välissä, isommalle ostettiin uusi, ja vanha siirtyi pikkusiskolle. Isompi oli aikanaan saanut sen uutena, mutta ei enää tykännyt väristä:) Kaverini on itse esikoinen ja ollut myös vaativa.

Enkä nyt aikuisenakaan keksi lapsuudesta mitään suuria vääryyksiä.



Mutta nyt aikuisina ei ole vanhempien tarjoama apu mennyt ihan automaattisesti tasan. Siskoni saa todella paljon enemmän lastenhoitoapua, sillä hän on riittävän röyhkeä pyytääkseen sitä jatkuvasti. Sisko on kyllä myöskin keskimmäinen, eli meistä neljästä me siskokset ollaan keskimmäiset, vanhin ja nuorin ovat veljiä.



Äiti on sanonut minulle, ettei ehdi hoitaa kaikkia lapsia niin paljon, ja että koska me hoidetaan omat lapset itsekin, niin meitä ei ole pakko auttaa niin paljon. Äitimme siis pelkää että sisko jättää lapset keskenään ja siksi auttaa niin paljon.



Mun on vaikea karkoittaa katkeruutta. Kun nytkin on kesäloma puolessa ja meidän lapset on olleet äidilläni yhden päivän, yökyläilystä ei ole edes puhuttu. Siskon lapset taas ovat olleet siellä kai jotain 3 x 3 päivää. Ja näin on mennyt aina, etenkin kesällä siskon lapset on äidillämme joka viikko monta päivää, ja musta on kurjaa, että meidän lapsilla ei ole samanlaista isoäitiä.



No meidän äiti yrittää sitten aina vähätellä niitä muiden olemisia ja sit mulle aina joka välissä sanoo, että onhan meidän lapset toisella mummolla joka päivä. Musta on hassua, että se sanoo niin, kun ei se ole ikinä kysynyt kuinka usein tai harvoin meidän lapset on mummollaan, ja todellakin kuvittelee niiden olevan siellä joka päivä, mikä ei tietenkään ole lähelläkään totuutta. Tuosta mä huomaan, että äitini valehtelee itselleen asioita, jotta sillä ei olisi huono omatunto tuosta epätasa-arvoisesta kohtelusta. No, ainakin se sitten jollain tasolla näyttää tietävänsä, että ei mene ihan tasan.



Joo mutta näin aikusuudessa nää ei ole niin vakavia asioita, kun näitä pystyy ajattelemaan aikuisen loogisuudella ja sitten oman elämänsä voi järjestää muilta osin niin kuin haluaa. Lastenhoitoapua saa aina palkattua, joten ei tässä pitäisi katkeroitua. Mutta se hyljätyksi tulemisen tunne tulee ikävä kyllä aikuisellekin...

Ainakin oman kokemukseni mukaan. Esikoinen on tienraivaaja/vanhempien harjoituskappale ja kuopus pilalle lellitty.



Riippuu tietysti luonteesta, mutta minusta keskimmäisenä oli ihanaa, kun itseen ei kohdistunut juuri paineita eikä jatkuvasti passattu. Olen sopivasti itsenäinen ihminen ja mulla on ihan hyvä itsetunto.