Läheisyys omaa lasta kohtaan ällöttää

Vaikeita kysyt. Ja kuitenkin vain itse tiedät vastauksen. Miten sua itseä on kohdeltu saman ikäisenä? Onko oma ero "käyty läpi"?

Halailtiinko sinua? Miten vanhempasi suhtautuivat hellyyteen tai lapsen läheisyyden tarpeeseen? Luuletko että tilanne pahenee kun lapsi tulee murrosikään? Murrosikäiset on vielä vähemmän halittavia kuin 10-vuotiaat, mutta kuitenkin murrosikäisenä kaikki (mutta etenkin luulisin että sellaiset lapset, joiden toinen vanhempi on "hylännyt" tavalla tai toisella) tarvitsevat turvallista läheisyyttä, etteivät täysin eristäydy ja koe muuttuvaa kehoaan täysin vastenmieliseksi. Tietysti sitä läheisyyttä ja kosketusta kaipaa myös se 10-vuotias. Mitä jos ajattelisit asiaa siltä kannalta, että lapsellasi on ollut karu lapsuus ja hän tarvitsee kosketusta ja läheisyyttä ja jos nyt ei lässytystä, niin jotain sanallista hellyyttä kuitenkin, ihan vain toipuakseen ja rakastaakseen itseään. Ja koita ajatella, että lapsesi kyllä muistaa ne hetket, kun äidiltä on saanut hellyyttä ja huomiota. Etenkin jos se on välillä ollut harvinaista, niin voit olla ihan varma, että lämmin halaus aiheuttaa lämpimän läikähdyksen lapsen sydämessä. Jos se kuitenkin tuntuu sinusta vaikealta, koita lisätä arkeen ihan sellaista hassuttelua tanssia tai "painia" tai jotain pukkitappelua kiven päällä tai kutitusta tai vaikka jalkahierontaa, mitä vaan missä se fyysinen läheisyys tulee ikään kuin huomaamatta.

tai hän mua. Koeta setviä tunteesi, alspi tarttee läheisyyttä. !0 v on vielä pieni poika.

että oma lapsuus on ollut todella hyvä. En millään usko syiden olevan siellä. Itse en varmaan ikinä pääse exän aiheuttamista traumoista. Ero oli kuin onnenpotku. Siinä vaiheessa olin jo niin täynnä exää, että en enää rakastanut ja tuntui hyvältä, kuin olisin herännyt eloon ja osaisin jälleen hengittää. Ihmiset, kaukaisemmatkin, mm. kommentoivat iloiseksi muuttunutta ulkonäköäni. Menneen pitkän, noin 10 vuotisen parisuhteen haamut ei siis jätä rauhaan. Exää kohtaan en tunne mitään positiivista. Ehkä saatan olla jopa katkerakin. Ja itseäni en ymmärrä miten sallin sen kaiken ja silti rakastin enkä lähtenyt.

on erittäin tärkeää kehityksen kannalta, ja sen kuinka hän aikanaan itse kohtelee omia lapsiaan.



Sinulla ei ole ollut helppoa ja milessäsi on varmasti paljon ratkaisemattomia ja epäselviä ajatuksia. Sinun tilanteessasi hakisin apua esim. psykologilta.



Itsestä tuntuu etten haluaisi lastani kohdella näin jos ja kun tiedän pystyväni parempaan ja tietysti lapsen kehitystä sekä omaa tuleaisuutta silmälläpitäen.v

Koetko että näet lapsessa itseäsi tai eksääsi? Miten oma itsetuntosi, kiellätkö lapselta hellyyden tarpeen ja sellaisen heikkouden ja toisiin "ripustautumisen" (vaikka olisikin ihan normaalia muiden mittapuulla) mitä et itsellesikään salli? Jos inhoat itseäsi ja käännät sen lastasi vastaan... Et halua häneltä hellyyttä koska et mielestäsi ansaitse sitä. Tai oletko joutunut siinä parisuhteessa jotenkin kovettamaan itseäsi ja alitajuisesti vaadit samaa lapselta? Tai sitten olet varmaan koko menneen parisuhteen ja ilmeisesti lapsesi elämän ajan ollut aikamoisen stressaantunut, ehkä lohdutusta kaipaava itkevä lapsi on ollut sellainen "viimeinen niitti" tai muuten sopiva kohde, johon purkaa omaa ahdistusta. Ja siitä on sitten tullut tapa ja se ahdistus palaa kun lapsi yrittää haluta sitä hellyyttä. Kamalalta kuulostaa kuitenkin, toivottavasti keksit mistä se inho johtuu ja pystyt sen nopeasti voittamaan tai ainakin opit sietämään! Jos et keksi syytä, koita ainakin että opettelet tosissasi tunnistamaan ne tilanteet, joissa ahdistus ja inho nousee, ja kääntämään ihan aktiivisesti sisäistä puhettasi siihen suuntaan, että lapsi tarvitsee sitä hellyyttä, se on ihan perustarve eikä siinä ole mitään inhottavaa, sinä olet hänen äitinsä ja ainoa pysyvä aikuinen hänen elämässään jne jne.

Mistähän voisi kysellä jotain auttajaa? Siis psykologia tms?

Uskaltauduin tänne kirjoittamaan, kun vaihdoin tuolta online-puolelta tänne ja huomasin, että täällä oikeasti saa ihmiset todella hienojakin vastauksia viesteihinsä.





T.Ap

Mutta psykologia voisi varmaan kysyä tk:n kautta tai sitten yksityisesti (puhelinluettelosta / netistä löytyy tietoja).

katso kotipaikkakunnan terveyskekuksesta tai yksityiseltä puolelta. googlaa intenetistä psygologin numeroita: Tarvitset apua itsellesi ja lapsellesi.

Lapsi tosin 11v, mutta olen myös eronnut ja uudessa suhteessa.Ex-mieheni koen myös vastenmieliseksi...



Kumma juttu, rakastan lasta yli kaiken ja olen ylpeä hänestä mutta joskus jopa pienikin hipaisu aiheuttaa inhon.

Ja koita ajatella, että lapsesi kyllä muistaa ne hetket, kun äidiltä on saanut hellyyttä ja huomiota. Etenkin jos se on välillä ollut harvinaista, niin voit olla ihan varma, että lämmin halaus aiheuttaa lämpimän läikähdyksen lapsen sydämessä.

En ole koskaan ajatellut asiaa, että olisin kaivannut enemmän hellyyttä, mutta tämä sai minut ajattelemaan... äitini ei halannut minua enää sen ikäisenä mistä minulla olisi muistikuvia, vauvana olin hänelle kuulemma tosi tärkeä, mutta läheisyys ja hellyys on ollut hänelle todella hankalaa ja halimistilanteet ovat olleet aina todella jäykkiä ja epämukavia. Hänen äitinsä oli samanlainen. Kunpa minusta ei tulisi samanlaista, pelkään että tulee.

Ja koita ajatella, että lapsesi kyllä muistaa ne hetket, kun äidiltä on saanut hellyyttä ja huomiota. Etenkin jos se on välillä ollut harvinaista, niin voit olla ihan varma, että lämmin halaus aiheuttaa lämpimän läikähdyksen lapsen sydämessä.

En ole koskaan ajatellut asiaa, että olisin kaivannut enemmän hellyyttä, mutta tämä sai minut ajattelemaan... äitini ei halannut minua enää sen ikäisenä mistä minulla olisi muistikuvia, vauvana olin hänelle kuulemma tosi tärkeä, mutta läheisyys ja hellyys on ollut hänelle todella hankalaa ja halimistilanteet ovat olleet aina todella jäykkiä ja epämukavia. Hänen äitinsä oli samanlainen. Kunpa minusta ei tulisi samanlaista, pelkään että tulee.

Voithan sinä olla ensimmäinen teidän suvun äitien ketjussa, joka asian ymmärtää ja sitä pystyy muuttamaan. Joka perheellä on omat taakkansa, onko ne sitten henkilökohtaisten tragedioiden tai vanhojen tapojen tai vaikka yhden henkilön luonteen seurausta, sitä ei voi enää välttämättä muutaman kymmenen vuoden tai sukupolven jälkeen tietää, mutta jokainen voi omalla kohdallaan sitä ketjua muuttaa, jos asiaan on havahtunut. Voi olla että yksi ihminen ei sitä kokonaan saa katkaistua, mutta lievennettyä kyllä.

Lapsi tosin 11v, mutta olen myös eronnut ja uudessa suhteessa.Ex-mieheni koen myös vastenmieliseksi...

Kumma juttu, rakastan lasta yli kaiken ja olen ylpeä hänestä mutta joskus jopa pienikin hipaisu aiheuttaa inhon.

Sinun oma lapsesi =). Hänessä ON SINUA ja tottakai miestäsi, mitä et ikinä voi lapseltasi riistä jolla on oikeus molempiin vanhempiin.

Lapsi ei ole syypää teidän ongelmiinne. Hän on tulos jostain jota hän käsittää ja perustellusti tulevaisuuden kannalta tuleekin käsittää rakkaudeksi, tärkeäksi ja toivotksi. Rakasta lastasi, huolehdi, anna.

on erittäin tärkeää kehityksen kannalta, ja sen kuinka hän aikanaan itse kohtelee omia lapsiaan.

Sinulla ei ole ollut helppoa ja milessäsi on varmasti paljon ratkaisemattomia ja epäselviä ajatuksia. Sinun tilanteessasi hakisin apua esim. psykologilta.

Itsestä tuntuu etten haluaisi lastani kohdella näin jos ja kun tiedän pystyväni parempaan ja tietysti lapsen kehitystä sekä omaa tuleaisuutta silmälläpitäen.v

Erittäin tärkeää, muttei välttämätöntä.

Meillä ei kotona ollut juuri yhtään, tai no ei melkein ollenkaan fyysistä läheisyyttä. Äidin omista traumoista johtuen hän koki läheisyyden ja "lässytyksen" luonnottomana. Mutta me keskusteltiin tästä avoimesti eikä tarvinnut ikinä miettiä muuten mitä äiti minusta piti. Ja minä taas olen mahdottoman fyysinen ja välitön äiti omalle lapselleni, äitini halauksia en osaa enää ottaa edes vastaan.

Tosin tätä on ollut aina. En ole lapsilleni koskaan osanut osoittaa hellyyttä. Syliin ottaminenkin on aika pakkopullaa. En osaa sanoa lapsilleni, että rakastan heitä. Tykkääminen joskus. Ja senkin koen äärimmäisen hankalaksi.

Parisuhteissa ollessani tätä ongelmaa ei ole. Pystyn helposti osoittamaan miespuoliselle rakkautta ja hellyyttä.

Oma lapsuuteni oli hyvä. Sinun tarinasi kuulosti ihan minun omalta tarinalta pääosin. Toisaalta mukava huomata ettei todellakaan ole ainoa.

Onko teillä lapset tyttöjä? Onko teillä ollut omia sisaruksia, tyttöjä vai poikia, oletteko nuorimpia vai vanhimpia? Itselläni on poikia, ja koen että pystyn heille antamaan hellyyttä ihan helposti ja näen heidät pieninä poikina joita pitää auttaa ja hoitaa. Tämä tulee suoraan siitä että olen pikkuveljien isosisko, ja sama hoivaavan komentajan ja puolestatekijän rooli on helppo ottaa omien lasten kanssa. Toki siis tiedän etten ole heidän isosiskonsa, mutta kuitenkin, pienet pojat ovat minulle pikkuveljiä, joihin suhtaudun samalla tavalla kuin omiin pikkuveljiini aikanaan (tai no okei, vieläkin, vaikka ovat jo aikuisia miehiä).



Mutta olen miettinyt, miten kävisi jos minulla olisi tyttölapsi, jossa näkisin niitä puolia itsestäni, joista en ole pitänyt itsessäni ja joista myöskään itseasiassa oma äitini ei ole pitänyt minussa (ja edelleen ei ole pitänyt itsessäänkään...). Jos minulla olisi lihava, herkkä, ujo ja fyysisesti arka tyttö, osaisinko olla hänelle hellä ja ihaileva vanhempi yhtä helposti kuin pojille. Luulen että en, tai ainakin niissä tilanteissa joissa hänen (minun) heikkoudet tulisivat esille, olisin kova samalla tavalla kuin minulle on oltu ja kuin olen itselleni ainakin pääni sisällä. Tai toisaalta jos tyttöni olisikin aivan toista maata, näkisinkö etten ole tarpeeksi hyvä, tai olettaisinko että hän olisi minulle jonkinlainen kilpailija tai sietäisinkö hänessä niitä piirteitä, joita lapsuudessa olen inhonnut joissakin muissa tytöissä, esimerkiksi luokkani kiusaajissa. Huoh. Eli pelkään että taantuisin tytön äitinä jonnekin 12-vuotiaan tasolle. Oikeasti varmaan osaisin kyllä rakastaa, mutta näin tytöttömänä sitä ajattelee kaikenlaista.