Mikä avuksi, kun pikkulapsiarki saa pinnan niin älyttömän kireälle joskus?

Olet vastuussa omista tunteistasi.

Pitäisikö kokeilla töihin paluuta? Kun päivähoito jakaa vastuun, voi itsekin jaksaa paremmin?

se on tärkeää

Omalla kohdallani pitää olla jotain muutakin elämää jossa saada onnistumisen kokemuksia kuin perhe-elämä.

pinna on viime aikoina katkennu vähän liian usein ja ajattelin et kohta on pakko jostain saada apua. Mä tosin teen töitä lasten parissa koko päivän, ensin hoidan muiden lapsia ja sit homma jatkuu viel kotona kohta 3v ja kohta 5 v lasten kanssa.

Kyllä vois jo harkita alanvaihtoakin.

ja huomaan pinnan olevan tosi kireällä silloin kun kotihommat kerääntyy ja kasaantuu, tulee siis sellanen tunne ettei millään repeä joka suuntaan ja ettei mikään riitä. Jotenkin myös se tekee ärtyisäks kun noiden 1v ja 2,5v:n kanssa on aikaa tehdä kotitöitä vain se pieni aika rauhassa minkä ne sattuu samaan aikaan nukkumaan, muulloin pitää kokoajan keskeyttää hommat kun lapsia pitää noukkia pois milloin mistökin touhusta.



mikä sitten auttaa?

no ainakin se et menis illalla nukkumaan kun lapsetkin nukahtaa, eikä roikkuis täällä (mutta kun tuntuu et jossain pitää saada nollattua pää päivän päätteeksi ja tääl se onnistuu)



kotitöiden tehokas tekeminen päiväuniaikaan ettei jäis illaksi kauheasti tekemistä



usein virkistää kun kutsun jonkun lapsettoman kaverin kylään, heillä usein riittää aikaa ja intoa touhuta lastenikin kanssa ja tykkäävät esim ulkoilla koko porukalla



jos joku ottaa uhmaikäistä hoitoon hetkeksi niin siinä jo parissa tunnissakin mieli kummasti tasaantuu



auttaa myös jos puoliso illalla töiden jälkeen ei vain jätä omia romppeitaan pitkin poikin vaan huomioi minua ja kerää edes omat tavaransa paikoilleen=)

Ehdottoman tärkeitä ovat riittävä nukkuminen ja ulkoilu. Jos en saa yöllä nukutuksi, nukun lasten kanssa päikkärit. Ulos on myös mentävä joka päivä, vaikka olis millainen ilma. Muuten meistä kaikista tulee kamalia kiukuttelijoita.



Jos mulla meinaa palaa pinna ihan totaalisesti, suljen lapset huoneeseensa tai menen itse vessaan lukon taakse hetkeksi. Pieni hengittely ja itsensäkerääminen auttaa kummasti tilannetta.

Mullakaan ei ole kyse siitä, ettenkö saisi omaa aikaa kylliksi, saan aina kun vaan haluan ja koen tarpeelliseksi, ei tarvitse kuin mainita asiasta miehelle.



Mulla on taipumusta myös stressaantua esim. kotitöistä, niiden määrästä, tekemättömyydestä ja tekemisen laadustakin. Usein koen myös syyllisyyttä, tai vähintäänkin pohdin sitä, ehdinkö viettää kylliksi aikaa lasteni kanssa, saavatko he siis tarpeeksi huomiota minulta. Tämä tosin on kuitenkin ehkä aika absurdi huoli, koska olen kotiäiti, ja lasten kanssa siis päivät pitkät, ja varsinkin isomman kanssa vietän päivittäin vähintään puoli tuntia aikaa niin, että keskityn täysin häneen. Lisäksi pyrin kerran viikossa järjestämään useamman tunnin juttuja kahden hänen kanssaan, käyn uimassa, metsäretkillä, leikkipuistossa tms. Siitä huolimatta varsinkin niinä päivinä, kun isommalla on ollut kiukuttelupäivä, mietin, olenko täysin epäonnistunut ja vietänkö liian vähän aikaa hänen kanssaan.



Mun esikoiseni, pian 5v, on hyvin temperamenttinen tapaus, ja hänellä on usein kiukuttelupäiviä, jolloin yksinkertaisesti mikään ei ole hyvin. Lisäksi hän on vahvatahtoinen, määrätietoinen ja itsepäinen, ja hänen kanssaan olen aina joutunut todella paljon tasapainoilemaan sen kanssa, minkä verran hän voi päättää asioita itse ja mitkä asiat ovat sellaisia, jotka nyt vain tehdään niin kuin äiti ja isi sanovat. Hänellä on taipumusta yleistää pienetkin itsenäiset päätöksenteot niin, että hän saakin tästä lähtien päättää ihan kaiken - yhtäkkiä siitä, kun hän on saanut itse valita, laittaako päälleen tämän vai tuon paidan, seuraakin pomottelua siitä, mitä tänään on ruuaksi, koska on ruoka-aika, kuka nukkuu päiväunet ja missä ne nukutaan, tarvitseeko hampaita pestä iltaisin ja niin edelleen. Esikoiseni ei tunnu tajuavan, että yhden, pienen asian päättäminen ihan itse ei tarkoita sitä, että hän saisi päättää kaikesta, ja välillä olen tosi hukassa sen kanssa, pitäisikö vain itse pomottaa joka asia ja helpottaa arkea siten, vai yrittää jatkaa sen tahkoamista, että jotkut asiat hän saa päättää itse, mutta toiset asiat vaan tehdään äidin ja isän sääntöjen mukaan, vaikka hän olisi asiasta mitä mieltä.



Arki on esikoisen kanssa todella väsyttävää ja kuluttavaa, ja se saa myös multa pinnan katkeamaan herkästi. Kun miljoonatta kertaa tapellaan aamulla siitä, että ulos on laitettava tänään kumisaappaat koska sataa vettä, eikä hän voi laittaa sandaaleita vaikka miten haluaisi ja vaikka joku naapurin lapsista ei ehkä olekaan vielä nähnyt miten hienot sandaalit hänellä onkaan, turhaudun todella paljon siihen jatkuvaan vääntöön. Olisi kovin ihanaa, jos edes joskus hän voisi tehdä jonkin asian niin kuin pyydetään/käsketään ilman vastaan väittämistä, koska hän joutuu asian kuitenkin tekemään kuten minä sanon, ja vastaan väittämisestä tulee pelkästään itku ja paha mieli niin hänelle itselleen kuin meille muillekin. Tätä asiaa on hänen kanssaan puhuttu ja keskusteltu vaikka miten, heti tilanteen jälkeen kuin myös ihan rauhallisesti silloin, kun mikään tilanne ei ole päällä, mutta jakeluun se ei tunnu menevän silti.



No, se helpottaa, kun voi rasittavan päivän jälkeen lykätä lapset isän hoidettavaksi ja painua itse uimaan tai lenkille. Sekin on ihanaa, kun joskus harvoin anoppi ottaa esikoisen hoitoonsa päiväksi, joskus jopa pariksi. Vaikka lapsi onkin ihana ja häntä kovasti rakastan, en voi valehtelematta väittää, ettenkö kaipaisi hänestä lomaa. On ihanaa, kun on hetkiä, jolloin ei tarvitse koko ajan joko vääntää jostakin asiasta tai odottaa sitä, koska alkaa taas vääntö jostakin.