Vihaan siivoamista niin paljon, että itken joskus imuroidessani. Olenko päästäni vialla?

mutta kylläkin silloin kun olen päivän siivonnut, lapset tulee kotiin ja levittää viidessä minuutissa taas kaiken hyrskyn myrskyn

Mulla on silloin niin pinna kireellä että alta pois...

Mutta nainenhan ei (eikä varsinkaan äiti) saa vihata siivousta tai muita kodin askareita, koska muuten hän on epäkelpo ihminen ja suorastaan laiska lehmä.

En viihdy sotkuisessa ja likaisessa kodissa, mutta en todellkaan pidä siivoamisesta. Työn ja lstenhoidon ohessa se tuntuu välillä ylivoimaiselta. Olen todella vihainen siivotessani.

mun tekee mieli itkee ja raivota kun teen ruokaa. Mä vihaan ruuanlaittoa!!!! Ja kun mun ruoka on pahaakin ei tee mieli syödä sitä.

Asutaan sitten paskan keskellä saatana!!!!!!!!!!!

Koittakaa relata. Olette neurootikkoja. Elämä helpottaa, kun osaa ottaa rennommin.



T. Ennen melkein burn outissa ollut siivoushullu, nykyään sotkua sietävä hyvinvoiva äiti

Onko sinulla kenties traumoja siivoamisesta? Minulla on! Lapsuudessa äiti piti paikat tip-top koko ajan, ja kun siivosimme omia huoneitamme, aina tuli valitettavaa; "Kiva kun siivosit, eikös ole kiva olla siistissä huoneessa, MUTTA olisit voinut tuon hyllynkin järjestää" tmv. AINA oli jotain huomautettavaa...



+Se että siivoaminen on h*lvetin tylsää hommaa. Itse esim. pidän pyykinpesusta, ruuanlaitosta suorastaan nautin jne, mutta siivoamista vihaan.



+Olen huomannut että minulta puuttuu se tietty pikkutarkkuus mitä siivoamiseen tarvitaan. Kun esim. siskoni siivoaa, hänellä todella on kaikki järjestyksessä, eli asunto näyttää siltä kun olisi sisustuslehdestä. Minulla taas aina jää se joku lehti lojumaan "väärään paikkaan", pusero tuolin selkänojalle, kahvipaketti pöydälle eikä kaappiin, matto vähän vinoon jne. jne.



+Olen muutenkin suuripiirteinen ihminen. En halua että on _likaista_, mutta muutama pölypallo nurkassa, astioita tiskialtaassa, tai sukat keskellä olohuonetta eivät minua haittaa. Enemmän haitaa se että pitäisi siivota ne...;)

Minä vihaan siivousta, ruuanlaittoa ja lasten kanssa puistoilua ym. ulkoilua. Inhoan myös liikuntaa ja itseäni. Niin ja olen kotiäiti. Ihan kauheaa kun on kamalan ahdistunut kun pakko on noita jossakin määrin tehdä. Ja miksikö en mene sitten töihin? Sitä vasta vihaankin enkä varmasti mene ennen kuin kuopus on 3v. Töiden lisäksi kun pitää joka tapauksessa hoitaa suurinta osaa noista vihaamistani askareista. Kotona ollessa saan sentään lepohetkiä päiväuniaikaan.

Nyt aloin itekin miettimään mistä mä sitten oikein tykkään? Ainakin makoilusta ja tv:n katsomisesta :D! Ja tykkään tehdä tehtävälistoja mutten voi sietää toteutusta.

koska muuten ap:n kuvailema epätoivo iskee. Vihaan sotkuisuutta yhtä paljon. Vihaan sitä ettei siivoaminen koskaan lopu, et voi koskaan olla valmis. Vaikka kuinka laittaisi kaiken siistiksi ja kauniiksi, on näky vähintään viikon päästä taas ennallaan. Se on helvetin turhauttavaa!

Tiuskin ja äyskin. Siitä saa jotenkin voimaa siivota.

Tunnen itseni raivostuneeksi marttyyriksi jo siitä että laitan oman lasini pöydältä tiskikoneeseen. Aina en viitsi ja sitten kun nipo mieheni menee huomauttamaan siitä, niin käyn kyllä hänen silmilleen.



Siivoojan olen hankkinut suosiolla jo aikaa sitten.

vihaan siivoamista. Olen myös huono siivoamaan. Multa menee siivoamisessa hirveän kauan, ja vaikka kuinka siivoan ei koskaan näytä oikein siistiltä. Siivotessa sitä huomaa miten pölyistä ja likaista on ja jos vaikka aattelee että imuroi, niin huomaa että täällä pitäis pestä lattiat, jos menee pesemään vessanpoöttöä, niin huomaa että peilikin pitäis pestä. Jos siivoaa keittiötä niin huomaa että keittiön kaapitkin pitäis siivota, jne jne. Siivoaminen on loputonta ja epätoivosta homaa, josta ei koskaan tule valmista

Minustakin on ihanaa laatia tavoittellisia listoja ja suunnitella tavaroille paikkoja, hiplata siivousvälineitä, nuuskutella pesuaineita (joopa joo) yms., mutta minulla pitäisi olla täällä joku käytännön siivoustyön toteuttava taho apunani, koska en ikinä saa niitä listojani toteutettua.