uusperheen lasten ongelmasuhteista
Yli vuosi on eletty isohkon suurperheen elämää. On minun ja miehen lapsia. Asutaan kaikki koko ajan saman katon alla. Neljä vuotta on tunnettu eli ihan äkkiä ei saman katon alle hypätty. Muuten mennyt hyvin, mutta miehen tokaluokkalainen tyttö aiheuttaa harmaita hiuksia meille molemmille aikuisille.
Hän on ollut alusta lähtien varautunut ja sulkeutunut ja näin on ollut kuulemma pienestä pitäen eli ei ole ihan vain meidän uusperheen tuomaa juttua. Muutimme yhteen miehen perheen asuinalueelle. Tarkoitti siis sitä, että hänen lapsensa saivat pitää koulunsa ja kaverinsa, minun lapseni eivät. Itselläni on ekaluokkalainen tyttö. Hän on löytänyt koulusta kavereita, mutta kukaan ei asu samalla suunnalla kuin me. Kavereiden tapaaminen koulun ulkopuolella vaatii siis aikuisten touhuamista, sopimista, hakemista ja viemistä. Ja kun on paljon muutakin touhua ja työtä, niin ei tuota ehdi eikä jaksa niin usein kuin haluaisi. Miehen tytöllä kavereita taas on naapuritaloissa.
Homma menee niin, että kun miehen tytön kavereita tulee meille, hän ei haluaisi ottaa omaa tyttöäni mukaan leikkeihin. Joskus ottaa, mutta sitten hetken päästä pistääkin ulos leikistä. Jos taas oman tyttöni kavereita tulee kylään, haluaa olla heidän kanssaan ja omalla tytölläni ei olekaan ollut vaikeuksia ottaa uutta isosiskoa touhuihin mukaan. Homma on siis vähän epätasapainossa. Miehen tyttö ei pidä omastani (paitsi silloin kun hän pääsee jakamaan jotain, mitä oma tyttöni saa, tavaraa tai tekemistä, itse ei halua jakaa omastaan). Hän on myös ollut koko tämän neljä vuotta mustis isästään minulle ja omille lapsilleni.
Kovasti olemme miettineet miehen kanssa, että miten tässä pitäisi toimia. Toisaalta olemme sitäkin mieltä, että lapsilla pitäisi olla niitä ihan omiakin kavereita ja omaa aikaa heidän kanssaan eikä kaikkea tarvitse jakaa. Mutta kun toisella ei niitä kavereita tässä lähellä ole ja toisen kaverit melkein asuvat meillä. Ja toisaalta mieskin haluaisi opettaa lapselleen toisen huomioimista ja sosiaalisuutta.Hän on myös sanonut, että menköön tyttönsä omien kavereidensa luo, jos haluaa olla kahdestaan.
Me olemme kehitelleet kaksi vaihtoehtoa, mutta itse en oikein tykkää kummastakaan. Eikä mieskään niihin tyytyväinen ole. Toinen olisi se, että jos meille tulee jommankumman kaveri, niin uussiskoa ei tarvitse ottaa mukaan porukkaan. (Pihalla on leikittävä kaikkien kanssa.) Toinen taas se, että miehen tyttö pakotettaisiin ottamaan omani mukaan touhuihin, koska omakin tyttöni ottaa hänet. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että jos mennään tuon mukaan, ettei tarvitse ottaa mukaan porukkaan, niin miehen tyttö saa kyllä pitää omat kaverit ominaan (on siis hänelle plussaa ja saa tahtonsa läpi, kun ei tarvitse jakaa yhtään), mutta oppii samalla toimintatavan, joka ei ole kovinkaan toisen huomioon ottava. Jos taas pakotetaan ottamaan oma tyttöni mukaan, uskoisin, että hän sulkeutuu entisestään ja "kostaa" tämän jotenkin sekä tytölleni että myös minulle. Myös mieheni on sitä mieltä, että tämä vaihtoehto aiheuttaisi tuota sulkeutumista. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu siis kahdesta pahasta huonommalta. Teemmekö siis niin, että toista ei tarvitse ottaa mukaan? Vai olisiko jollain lisää vaihtoehtoja toimintatavaksi,kun omat aivot ovat jumissa?
Itse olen alusta lähtien koittanut ottaa miehen tytön huomioon tasavertaisena, yrittäen saada hänet tuntemaan itsensä hyväksytyksi tähän porukkaan. Ja tokihan hän erittäin mielellään saa samat etuudet kuin omakin tyttöni, oli sitten tavaraa tai kivaa tekemistä tms. Mutta jos itse pitäisi jakaa omastaan, niin ei onnistu millään. Minun keinoni tytön "avaamiseksi" eivät siis ainakaan toimi.
siinä ei käy niin kuten te nyt pelkäätte, että tulee jotain kostoa tms. Meillä ei ole juuri tuollaista tilannetta ollut, mutta ongelmia uusperheen kanssa muuten.
Kokemus pikemminkin on ollut se, että kunhan lapsille on reilu (ei tarkoita sitä, että aina tekee niinkuin lapset sanoo haluavansa tai että ei ala vastatusten heidän mielitekojensa kanssa), he kuitenkin loppujen lopuksi ymmärtävät säännöt.
Eli mä kannustaisin sitä, että molempien tyttöjen pitää olla reilu toiselle. Se mikä itsellä on ajatuksena, pitää sanoa erikseen. "Jos otat siskon mukaan, niin hänkin ottaa sinut mukaan" - "jos sinä annat siskolle, hänkin ajattelee sinua ja antaa sinulle". "Haluan, että meillä on täällä kaikkien mukava olla".
Te voitte ihan hyvin komentaa tyttöä ottamaan siskopuolen leikkiin. Lapsilla on luontainen reiluuden taju ja he kärsivät syvällä sisimmässään siitä, jos heidän annetaan toimia väärin. Te olisitte pahiksia, jos sanoisitte "aina sinä olet tuollainen vaikea ja teet väärin". Toisaalta jos häneltä ette vaadi joustamista, hän saattaa luulla teidän pitävän häntä niin huonona tai osaamattomana, ettei hän edes kelpaa "sosiaaliseen/altruisistiseen" toimintaan. "Ei siltä voi vaatia". Mutta sitten että sun tyttäresi on niin ihana, että kyllä siltä voi pyytää yms yms yms.
Meillä suurin porukan yhteenhitsaaja on se, että on PAKKO tehdä jotain juttuja yhdessä.
"Jos taas pakotetaan ottamaan oma tyttöni mukaan, uskoisin, että hän sulkeutuu entisestään ja "kostaa" tämän jotenkin sekä tytölleni että myös minulle. Myös mieheni on sitä mieltä, että tämä vaihtoehto aiheuttaisi tuota sulkeutumista. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu siis kahdesta pahasta huonommalta. Teemmekö siis niin, että toista ei tarvitse ottaa mukaan? Vai olisiko jollain lisää vaihtoehtoja toimintatavaksi,kun omat aivot ovat jumissa? Itse olen alusta lähtien koittanut ottaa miehen tytön huomioon tasavertaisena, yrittäen saada hänet tuntemaan itsensä hyväksytyksi tähän porukkaan. Ja tokihan hän erittäin mielellään saa samat etuudet kuin omakin tyttöni, oli sitten tavaraa tai kivaa tekemistä tms. Mutta jos itse pitäisi jakaa omastaan, niin ei onnistu millään. Minun keinoni tytön "avaamiseksi" eivät siis ainakaan toimi."