Pitääkö lapsen pyytää anteeksi?

Lapsi pyytää kun on valmis.

NÄytä esimerkkiä, pyydä itse lapselta anteeksi, niin kyllä lapsikin oppii.

Jossain tilanteissa voi vaikka vihjaista lapselle, että nyt voisi pyytää anteeksi.

Minua maaniteltiin ja pakotettiin pyytämään anteeksi. En ole koskaan kuullut äitini tai isäni pyytävän keneltäkään anteeksi, kaikkein vähiten lapsiltaan. Anteeksiantoakaan ei osattu antaa, kunhan tuhahdeltiin jotain lisäilkeyksiä. Meillä anteeksipyyntöön pakottaminen oli selvä nöyryytyskeino.



Joten omalla esimerkilläsi voit anteeksipyyntöä ja antoa opettaa.

En ymmärrä näitä ihmisiä tuolla Sinkkos-ketjussa, joiden mielestä hyvää käytöstä tai ystävällisyyttä opetetaan lapsille pakottamalla.



Eihän pakottaminen saa aikaan kenessäkään mitään muuta kuin patoutunutta raivoa.



Tulen aina muistamaan, miten minut pakotettiin pyytämään äidiltäni anteeksi, joitan mitä olin sanonut. En oppinut siitä mitään muuta, kuin että vanhempani olivat kyvyttämiä hoitamaan omaa pahaa mieltänsä.



On vain pakko todeta, että näillä pakottajilla on jatkuvasti ongelmia/riitoja lasten kanssa, kun heidän lapsensa on niin "hankalia". Se tajuton kasvattaminen ja vaatiminen synnyttää riitaa ja pahaa mieltä.



Onko niin vaikea uskoa, että lapsi oppii ihan itsestään mallioppimalla pyytämään anteeksi, kun häneltäkin pyydetään anteeksi. Aikuisen tulee pyytää myös lapselta anteeksi.



Ja eihän aikuisetkan pyydä toisilta aikuisiltakaan aina anteeksi.

Jos anteeksi pyytäminen on vain haukionkala-tyyppinen fraasi niin sittenhän se on turha. Mutta kyllä musta on ihan hyvä korostaa lapselle, että anteeksipyyntö on nimenomaan se tapa jolla pahantekemistä hyvitellään niin että toinenkin huomaa. Jos vain moititaan ja rangaistaan niin sitähän se "loukattu osapuoli" ei välttämättä edes näe, saati että kokisi tulleensa jotenkin hyvitetyksi.

Itse ainakin kovasti arvostan sitä anteeksipyyntöä eleenä, ja se on minulle paljon arvokkaampi kuin pelkästään se että vastapuoli lopettaa pahantekonsa ja kaikessa hiljaisuudessa ehkä sitä katuu. Tämä on ongelma mieheni kanssa, joka taas kuvittelee että "anteeksi"-sana on suht yhdentekevä, ja olennaista on se että esim. riita loppuu tai käytännön ongelma selviää. Minä tarvitsisin sen lisäksi sanallisen noteerauksen siitä että toinen todella on pahoillaan.

Haluaisin opettaa anteeksipyynnön tulevan oikeasti sydämestä. En ymmärrä, miten sitä voi vaatia. Tietysti toisten satuttamisesta aina moititaan, rangaistaan sopivasti jne., mutta tuota anteeksipyynnön vaatimusta en ymmärrä.

Tietysti toisten satuttamisesta aina moititaan, rangaistaan sopivasti jne., mutta tuota anteeksipyynnön vaatimusta en ymmärrä.

Anteeksipyyntö on hyvien tapojen mukaista, ja sen ymmärtävät kaikki. Jopa se, joka on loukannut, ennenmin tai myöhemmin.

Siitä tulee vaan ikävä asia, jota ei ole kiva tehdä.

Mun mielestäni paras keino opettaa lapselle jotain on oma esimerkki ja hyvästä teosta kiittäminen ja kehuminen, palkitseminen. Ja sitten kun pyytää joskus anteeksi, niin oikeasti annetaan anteeksi ja kiitetään siitä, että olitpa hyvätapainen, kun pyysit anteeksi, niin sitä pitää! =)

koulussa joka tapauksessa pitää olla valmius pyytää anteeksi. Aikuisten maailmassa pitää osata pyytää anteeksi. Jos vanhempi ei vaadi lapseltaan anteeksipyyntöä, hän ymmärtämättömyyttään sallii pienen narsistin alun kasvaa lapsessa. Joskus pitää nöyrtyä, vaikka ei tunnu hyvältä. Anteeksi tulee pyytää aikuisten maailmassa silloinkin, vaikka siihen ei olisi aina aihetta. Esim jos vahingossa huomaamattaan tönäisee jotakuta kaupassa.

Kyseessä esim. tapaus jossa on haukkunut tai muksinut (yleensä meitä vanhempia). Aluksi mökötti asiasta, mutta nyt (4,5 v) tulle pyytämään oma-alotteisesti anteeksi jos on toiminut rumasti, eikä tee sitä makeillen vaan ihan vilpittömästi.



Pyydän myös itse anteeksi jos olen toiminut väärin lasta kohtaan. Minusta anteeksipyytäminen on erinomainen tapa kertoa että on tajuaa tehneensä väärin ja on pahoillaan teostaan. Minusta anteeksipyytäminen on vaikeampaa kuin kestää joku pikku rangaistus.

Kyllä minuakin on pakotettu esim. tekemään läksyt eikä ole traumoja jäänyt.

Ei pakottamalla voi mitään opettaa.

Siitä tulee vaan ikävä asia, jota ei ole kiva tehdä.

että myös aikuisen kannattaa pyytää reilusti lapselta anteeksi. Moni kavahtaa ajatusta sen takia, että vanhempi menettää auktoriteettiasemansa, mutta mielestäni se on tosiaan mallioppimista parhaimmillaan.



Kyllä itsekin arvostan anteeksipyyntöä ja toivon kovasti, että lapseni sen omaksuu. Mutta joillain se tuntuu olevan jo ensimmäisiä sanoja ja näyttää selvältä, ettei ymmärrä koko asiaa... Nyt 6-vuotiaana lapsellani alkaa olla näitä tapoja jo, mutta esim. pari vuotta sitten ei välttämättä edes vastannut mitään, jos joku kysyi jotain. Kiitos-sanan oppiminenkin oli hidasta, ja pikku hiljaa sen omaksui, kun supatin "tädille tulee hyvä mieli, jos kassalla kiittää" jne. Hassua sinänsä, kun poika kaiken kaikkiaan on ollut niin kiltti, paitsi vanhemmilleen välillä ;)



ap

On sulle ehkä fraasi, mutta ei se niin ole, koska pojallesi tosi vaikeaa.

Jotain mätää kasvatuksessa, jos ei osaa pyytää.

Anteeksi pyytämällä lapsi kyllä yleensä nöyrtyy.

Erityislapsetkin tähän opetetaan.

Itselläni kehitysvammainen lapsi ja sisukas kuopus.

Vaiko vain silloin kun ovat sydämensä pohjasta kiitollisia?



Mun mielestä anteeksi pyytäminen vain kuuluu käytöstapoihin, ja se pitää pystyä hotiamaan kunnialla samalla tavalla kuin yllä mainitut muut asiat. Ei se niin vaikeaa ole, ellei lapsen anna tehdä siitä itselleen isoa mörköä.

Vaiko vain silloin kun ovat sydämensä pohjasta kiitollisia? Mun mielestä anteeksi pyytäminen vain kuuluu käytöstapoihin, ja se pitää pystyä hotiamaan kunnialla samalla tavalla kuin yllä mainitut muut asiat. Ei se niin vaikeaa ole, ellei lapsen anna tehdä siitä itselleen isoa mörköä.

Että mielestäni se anteeksipyyntö on sen loukatun osapuolen oikeus, ei mikään asia, jonka loukkaaja voi valita tekevänsä tai jättävänsä tekemättä.

Mun kaverillakin on poika, joka ei ole koskaan joutunut pyytämään anteeksi, koska häntä on aina "ymmärretty". Itsekkäämpää lasta voi hakea. Just sellainen, joka näkee jokaisen tekonsa oikeutettuna, eikä ymmärrä ollenkaan, että hänkin saattaa tehdä jotain väärin joskus.

Itselläni on kaksi alle kouluikäistä lasta ja molempien on tosi vaikea pyytää anteeksi. Kuopus pystyy meiltä vanhemmilta anteeksi pyytämään, vaikka siihen meneekin tosi paljon aikaa, mutta veljeltään on jo paljon vaikeampi pyytää. Muiden ihmisten kanssa ei suostu anteeksi pyytämään. Esikoisen on todella vaikea pyytää anteeksi edes meiltä vanhemmiltaan ja ennen ns. kunnollista anteeksipyyntöä tulee yleensä aika monta kertaa sellainen rumasti sanottu "anteeks", jota en hyväksy.



Ollaan keskusteltu asiasta, kerrottu, miten toiselle tulee parempi mieli, kun pyytää anteeksi jne. mutta ei auta. Itse pyydän lapsilta aina anteeksi, kun olen esim. rähjännyt heille tai jos olen vaikka ymmärtänyt väärin lapsen asian ja syyllistänyt lasta turhaan jostain. Ja aina halataan ja usein pussaillaan anteeksi pyynnön jälkeen. Mutta koska lasta ei voi pakottaa pyytämään anteeksi (tai kertokaa, jos voi), voin vain pyytää/kehoittaa lapsiani pyytämään anteeksi. Molemmat lapseni kyllä tajuavat tehneensä väärin ja katuvat mielessään, mutta heidän on tosi vaikea sanoa sitä ääneen. Ihan niin kuin miehellänikin. Vanhempi lapsi joskus oma-aloitteisesti kirjoittaa anteeksi pyynnön paperille.



Itseänikin ärsyttää sellaiset perheet, joissa lapsi kyllä pyytää käskystä anteeksi, mutta pyyntö ei tule sydämestä ja lapsi jatkaa huonoa käytöstään heti anteeksi pyytämisen jälkeen.



Meidän lapset ovat heti puhumaan opittuaan oppineet kiittämään ruoasta, pyytämään esim. lisää ruokaa, sanomaan "ole hyvä" eli käytöstapoja kyllä löytyy ja itse pidän käytöstapoja todella tärkeänä ja vaadin/toivon esim., että lapseni tervehtivät sellaisia ihmisiä, joita kuuluu tervehtiä.

pyytää anteeksi ja uskon hänen myös ymmärtävän sanan tarkoituksen:" tein väärin, en enään tee niin". On ollut kausia jolloin pyysi anteeksi jopa tuolilta siihen törmättyään ja kausia jolloin ei pyytänyt anteeksi sitten millään.



Meillä molemmat vanhemmista pyytelee ja saa anteeksi. Joten mallioppimisesta meillä ainakin on kyse, sillä pakotettu ei olla. Kehotettu ja kannustettu kylläkin.

niille, joiden lapsilla on vaikea pyytää anteeksi -en tietenkään tiedä minkälaisia teidän lapset ovat, mutta mulla on yksi hyvin kiltti ja tunnollinen lapsi, jolle anteeksipyyntö oli todella vaikeaa, varsinkin asioissa, joissa oikeasti tiesi tehneensä väärin - eli vahinkojen sattuessa oli helppo pyytää anteeksi, mutta jos oli tehnyt jotain väärin, oli vaikea pyytää anteeksi. Se johtui siitä, että hän halusi olla niin hyvä ja tehdä kaiken oikein ja jos joutui sanallisesti pyytämään anteeksi, hän joutui tietyllä tavalla itselleen ja muillekin tunnnustamaan, että hän ei olekaan täydellinen vaan tehnyt jotain, mitä ei olisi saanut - se teko sai aikaan häpeän tunteen... joten asiaa opeteltiin yhdessä ja lasta autettiin ymmärtämään, että jokainen tekee asioita väärin ja hänen ei tarvitse olla täydellinen, se on ihan ok, että välillä mokaa, häntä silti rakastetaan ja hänestä pidetään, hän ei ole epäonnistunut... jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Se, että oli tehnyt jotain, mitä ei olisi saanut oli niin suuri kolaus omalle itsetunnolle, että sen julkinen myöntäminen anteeksipyynnöllä oli musertavaa... mutta hän oppi antamaan itselleen anteeksi, luottamaan muiden rakkauteen ja hyväksyntään ja siten pyytämään anteeksi...



eli joskus siihen, ettei halua pyytää anteeksi liittyy isompia asioita, jotka ei selviä sillä´, että annetaan olla pyytämättä anteeksi...

Osasit kirjoittaa hienosti aiheesta. Mä luulen, että varsinkin meidän vanhemmalla lapsella on kyse just tuosta, ettei halua myöntää ääneen, että on mokannut. Nuorempi vaan on niin jääräpää, että hänellä anteeksi pyynnön vaikeus johtuu varmaan siitä, ettei vaan kerta kaikkiaan halua tehdä, mitä pyydetään. Täytyykin tuon vanhemman lapsen kanssa puhua enemmän tuosta mitä kirjoitit.



T:nro 15

en huomannutkaan, että täällä oli tällainenkin ketju. Olen se, jolla oli tänään tuo anteeksipyyntöhässäkkä. Ihan vain tarkennukseksi haluan sanoa (ja mielestäni sanoin tuossa toisessakin ketjussa), että sanallista anteeksipyyntöä en vaadi, vaan esimerkiksi halaus, silitys tms. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että kun vein lapsen siskonsa lähelle, hän alkoi kiljua.



Ja sitten vielä tiedoksi, että meillä kyllä pyytää vanhemmatkin usein lapsilta anteeksi ja lapsillekaan tuo ei ole aiemmin mikään iso ongelma ollut.



Että vähän nyt lähti lapasesta tämä keskustelu, jos oli tarkoitus kauhistella tuota kertomaani tilannetta.

kun lapsena ihmettelin kun "pakotettiin" pyytämään anteeksi. Tai siis oikeammin sanomaan anteeksi. Minusta oli hassua että vaaditaan sanomaan jotain mitä ei välttämättä tarkoita.

Muistan myös sen tunteen kun joskus siihen oikein painostettiin (samalla tavalla kuin sanomaan kiitos) niin menin aivan lukkoon. Siis olisin halunnutkin jo anteeksi pyytää mutta en vain enää pystynyt antamaan periksi. Siis mikään mahti maailmassa ei olisi minun suustani niitä sanoja saanut. Kun tilanne on sivuutettu, olen oikeasti pahoitellut, sitä myös tarkoittaen. Pari kertaa olen huomannut että tyttärelläni on "sama fiilis" ja tiedän että hän ei ilkeyttään haraa vastaan. Silloin vaan täytyy yrittää luovia kunnialla tilanteesta. Kyllä hän sitten seuraavalla kerralla muistaa.

Mutta siis komppaan sitä että lapsesta tuntuu kamalalta kun ei olekaan täydellinen, kova paikka tuottaa pettymys vanhemmilleen.



Mun mielestä anteeksi pyytäminen saa olla kevyttä lapsilla. Hehän vasta opettelevat käytöksen aakkosia. Kyse on kuitenkin tavasta jolla ilmoitetaan vastapuolelle että ymmärtää toimineensa väärin.



Hyväksyn myös lapseltani "rakastan sua" -lauseet vaikkeivat niin sydämestä tulisikaan ;)