Millon tää oikein loppuu...

Tuo meidän jätkä on junttura, se on nähty. Aloitti joskus 1,5-vuoden iässä tahtomisen, eikä loppua näy.



Ensin vastaus kaikkeen oli EI! sitten halusi kaiken just nyt heti, sitten vähän molempia. Okei, tavallista uhmaikää...



2 vuotta täytettyään oli ihan normaalia, että poika veti hernettä nenään ja hirveitä itkupotkuraivareita tuon tuostakin, varmaan jotain 10-20 päivässä, pahana päivänä makasi vartin välein kirkumassa lattialla. Oma pinna koetuksella, kun vartosin kuopusta samaan aikaan ja puin välillä melkein itkua vääntäen rimpuilevaa pikkupoikaa väkisin hoitoon, raahasin autoon, autosta pois, hoitoon, hoidosta pois... Mitä nyt ikinä. Varsinkin uloslähtemiset ylipäätään oli jotain ihan järkyttävää ja yleensä jätin pojan isänsä kanssa kotiin jos se vaan suinkin oli mahdollista. Vaikkei se nyt sen helpompi ollut kotonakaan, mutta olipahan yks asia vähemmän väännettäväksi.



Syksyllä (ikää 3,5v) alkoi jo vähän muka näkyä valoa tunnelin päässä, kun jätkä ei vääntänyt ihan kauheasti mun kanssani. Siskonsa kanssa kyllä tappeli senkin edestä ja jäähypenkki tuli enemmän kuin tutuksi. Tosin sillonkin oli sitten erinäistä kamojen paiskomista yli oman tarpeen ja jossain vaiheessa varmaan puoet leluista oli enemmän tai vähemmän jäähyllä jossain hyllyn päällä. Kaikki lensi päin seiniä tai ihmisiä.



Nyt tuntuu, että on mennyt meno taas ihan mahdottomaksi. Ei käy välttämättä ihan heti kirkumaan tai ehkä karjuu ensin vähän aikaa ja sit mököttää. Pakko on kuitenkin aamulla lähteä esikoista eskariin viemään ja poiskin se on haettava. Kauppaan tms. en lähde kuin pakon edessä tuon pojan kanssa. Ei vaan tuu mistään mitään. Ja raivareita saa taas ihan järjettömistä jutuista!



Esim. tänä aamuna meinas taas huumorintaju loppua tykkänään. Heräs vielä ihan kohtalaisen hyväntuulisena, mutta sitten... Sanoi, että haluaisi pelata. Noh, ei voi pelata mitään nyt, kun pitää pukea päälle ja vielä sisko eskariin -> heittäytyi keittiön pöydän alle kirkumaan ja huutamaan. Ei oo kuulemma mun kaveri. Siskonsa lisää vettä myllyyn toisesta huoneesta. (Kaveri suuttuu yleensä kahta kauheammin, jos siskonsa alkaa kieltämään) Menen hakemaan lasten vaatteita. Tyttö juoksee täyttä ravia mun luo karkuun, kun velipoika lyö ja repii tukasta. Poika jäähylle. Puen kuopuksen. Menen pukemaan poikaa (pyytää ensin siskolta anteeksi). Jätkä huutaa ja raivoaa ja potkii toimituksen ajan. Ei auta. Kello käy. Saan jotenkin koko porukalle vaatteet päälle ja pitäs mennä. Poika makaa hervottomana eteisen lattialla mököttämässä ja yrittää potkia ohikulkevaa siskoaan. Poika suuttui, kun sisko sanoi, että pojalla on melkeinsamanlainen pipo kuin hänellä. Ei muuta kun kaks nuorinta kainaloon ja raput alas. Poitsu tosin painaa 17kg, mutta ei se sieltä iteksiinkään tule. Olen joskus vartonut puoli tuntia. Ei tullut... Poika menee veteläksi. Lasken välillä maahan istumaan ja ajan auton tallista. Poika vetää vaihteeksi raivarit, koska sisko kävelee takaperin. No kiva. Ipanat autoon ja väännän jotenkin pojan turvaistuimeen ja vyöt kiinni. Toinen rukkanen putoaa auton lattialle. Poika alkaa ulista rukkasensa perään, kun tulee kylmä. Annan olla, ollaan jo myöhässä.



Saadaan tyttö eskariin ja mun olis pakko käydä viemässä pari kirjettä postiin, että ehtivät päiväkuljetukseen ja samalla haen yhden paketin. Asiamiesposti, joten siinä on kauppa samassa. Poika on vähän tokeentunut automatkalla kun uhkasin, ettei pelata yhtään mitään niin kauan kun kiukkuaa ja narisee (kunhan nyt ensin vähän aikaa protestoi tätä uhkausta...) Mä laitan kuopuksen vauvakärryyn ja poika ottaa pikkukärrit. Poika jää mököttämään porttien toiselle puolelle. Ei aavistustakaan miksi, eikä suostu sanomaan. Tulee kuitenkin perässä tovin päästä. Vähän matkaa menee ihan ok, kunnes poika heittäytyy lattialle makaamaan, kun ei saa ostaa mitään. Sanoin, että emme ole mitään ostamassa, kun sitä pakettia hakemassa. Ei ota kuuleviin korviinsa vaan jää siihen makaamaan. Hetken aikaa odottelen, juttelen, uhkaan vieväni takaisin autoon ihan justiinsa, jos ei ala homma toimia ja komennan. Ei mitään elonmerkkejä. Jätän siihen, ja jatkan itse matkaa, ei mitään vaikutusta asiaan, jätkä vaan makaa. Meinaa hermo pettää, koppaan vetelän pojan kainaloon ja hilaan pojan takaisin autoon. Jää sinne kirkumaan ja mä käyn nuoremman kanssa hoitamassa asiat.



Saan jotenkin taas väännettyä poikaa sen verran turvaistuimeen, että saan vyöt kiinni ja sit kotio. Poika tahtoo pelata. Juu, ei tarvi pelata, kun on koko aamu väännetty herraties mistä. On kuulemma jo ihan kiltti. Noh, ei auta. Nyt ei pelata, varoittanut olen jo ehkä sata kertaa. Herne nenässä. Poika huutaa loppumatkan. Sanon, ettei pelata kohta hyvin pitkään aikaan jos ei ala kiljuminen loppua.



Kotiin mennessä poika on vähän rauhoittunut, kun otan sen autosta. Otan kuopuksen, yhden kassin ja ison paketin kainaloon ja kotia kohti. Alakerrassa poika suuttuu kun en voi pitää kädestä kiinni. Anteeks, kun ei oo kolmatta. Heittäytyy lattialle murjottamaan. Mä vien kamat ja tytön yläkertaan. Poika lkaa huutaa perään ja lopulta kiljuu siihen malliin, että mun on pakko syöksyä se sieltä kantamaan pois, ettei koko naapurusto hermostu...



Kotona suuttuu kun käsken ottamaan ihan ite vaatetta pois sillä välin kun riisun pikkusiskoa. Ei onnistu, jätkä huutaa pää punaisena vieressä. Nappaan pojalta kengät pois ja kannan omaan huoneeseen huutamaan. Poika yrittää potkia, joten lähden kauemmas. Käsken riisumaan ja tulla sit sanomaan, jos tarvii apua vaatteiden kanssa. Poika makaa lattialla ja mököttää. Makasi lopulta tunnin ulkovaatteet päällä mököttämässä.



Kello ei oo vielä edes puoltapäivää...



JEI! Ja tää on siis ihan normaalia arkipäivää. Iltapäivällä pitäs vielä hakea esikoinen eskarista ja poika huutelee tuolta jo nyt, että hän jää sitten kotiin odottamaan kun mä haen siskon. Paitsi ettei nyt ihan tosiaankaan jää. Omasta mielestään voisi ihan hyvin...



Kotiin kun päästiin mulla petti pokka ihan totaalisesti ja painelin keittiöön salaa parkumaan. Pitäköön vaatteet päällään.



Sain mä pojan nyt sentään syömään ja meni sit leikimään legoilla. Vauvan sain päikkäreille. Jos sitä nyt sit vaan keräisi tunnin verran voimia uuteen vääntöön...



Välillä tekis mieli heittäytyä kakaraksi ja ilmottaa pojalle, etten mä nyt oo oikein välilöissä sun kaa, ENKÄ leiki sun kaa, ENKÄ puhu enää sulle. PRKL!



Tämänkin aamun tietysti kruunasi koira, joka oli meidän poissaollessa tyhjentänyt pahviroskiksen ja pistänyt maitopurkit säleiksi...



Saanko mä karata Timbuktuun?



MILLOIN tää oikein loppuu?

Esikoinen ei oikeesti ollut mitään tohon poikaan verrattuna. Sen raivarit oli rajuja, mutta niitä oli harvoin. Tää jatkuva vääntäminen kiukkuaminen, naukuminen ja parkuminen raastaa oikeesti. 2-vuotisuhma kesti jotain 2 vuotta ja nyt sit ollaan vissiin lipumassa kohti 4-vuotisuhmaa?



Eilen jo tuntui siltä, että myyn ton kohta ekalle vastaantulijalle. Tänään mä ehkä voisin jo lahjottaa sen tai vaihtaa vaikka johonkin lievään flunssaan tai muuhun pikkuvaivaan...



Uargh! Anteeksi ja kiitos.

Olen purkautunut...