Voi luoja että tekee pahaa..

kiristää hermoa ja ties mitä, kun ne muksut osaavat olla rasittaviakin kun sille päälle sattuvat, :). Luulenpa että osa noista kirjoituksista on ihan selviä provoja, tiedä sitten mitä mielessä liikkuu kun niitä pitää tänne kirjoitella.

joskus ne ottaa niin paljon päähän, että ei mitään rajaa. Silloin on mun mielestä parempi kirjoittaa tänne ja purkaa se raivostus näppäimille, kuin lapseen. Voin sanoa välillä ihan hirveitä asioista lapsistani, mutta en mistään hinnasta luopuisi heistä tai tekisi heille koskaan mitää pahaa.



Olen pahoillani teidän puolesta. Toivottavasti saatte ielä lapsia, tavalla tai toisella.

koska "valitan" usein miten puoli vuotiaamme huutaa ja minä valvon. Monesti mielessäni ajattelen ja sanon sen usein ääneenkin, että ei pitäis valittaa, koska meillä kuitenkin on terve lapsi ja jotkut eivät saa lapsia lainkaan.



Toivon että sinä ymmärtäisit, että väsyneenä ihminen ei osaa ajatella asioita riittävän laajasti. Ensimmäisen lapsen tulo on ihmiselle myös suuri muutos elämässä ja siksi minä väsyneenä sorrun valittamaan, etten saa enää nukkua, olen väsynyt ja sidottu kotiin enemmän mitä lapsettomana aikana. Aina kun lapsi menee nukkumaan minä ryntään petiin ja toivon että saisin edes 15min ummistaa silmiäni.



Koskaan ei voi tietää millaisen lapsen saa. Ystävänäni on nainen joka yritti ja toivoi lasta 7vuotta. Hoitojen jälkeen hän sai vauvan ja nyt "valittaa" todella usein kuinka rankkaa hänellä on, koska univelka painaa jne. En koskaan voisi ajatella että piikittelisin hänelle ajatuksella "itsehän tuota halusit monien vuosien hoidoilla" koska ymmärrän miltä tuntuu mikäli ei ole moneen kuukauteen levännyt eikä tiedä kuinka kauan kestää että tulevaisuudessa saisi nukuttua edes sen yhden yön kunnolla. Siitä huolimatta en koe että ystäväni tai minä olisimme huonoja äitejä ja meidän tulisi antaa lapsemme pois! Sinä saatat joskus tulevaisuudessa olla samassa tilanteessa, ehkä sitten ymmärrät.



Asian vierestä, älkää täysin luovuttako, voitte vielä saada lapsen. Kuten ystäväni, 7vuoden yrittämisen ja hoitojen jälkeen heillä on vauva :)

varmaan pitkään lapsettomuudestakin kärsineet joskus tai useinkin hermostuvat lapseensa tämän elinaikana, vaikka lasta olisi kuinka toivottu.

sen tiedän että ne lapset osaavat olla myös rasittavia. Itse teen töitä lasten kanssa joka päivä kahdeksan tuntia.

Joten tuttua on myös se.

Ja totta on se että on parempi purkaa se kirjoittamiseen kuin lapsiin mutta tarkoitankin tällä sellaisia kirjoituksia missä lapsi haukutaan maanrakoon ja toivotaan suunnilleen lapsen katoamista.



Ja itse vaan en voi käsittää muutamaa lähisukulaistani että miksi niitä lapsia pitää tehdä jos niitä ei oikeasti halua.



Kerta toisensa jälkeen tullaan raskaaksi ja sanotaan että vahinko kävi. En voi enään itse muutakuin nauraa päin naamaa kun kuulen näiltä henkilöiltä sanan vahinko. Jos kaksi aikuista ihmistä saa neljä vahinkoa niin jossain on vikaa.



Ja voi kuinka se onkaan ihana se pieni vauva mutta kun se ei enään olekkaan pieni vauva tulee tastä lapsesta mitätön olento jota voi kohdella miten haluaa.



Mutta en nyt tarkoittanut kirjoituksellani sitä että lapsista kun ei koskaan saa sanoa muuta kuin positiivista. Yhtälailla minulla itsellänikin kiristyy töissä välillä hermo.

muuten eri asia tehdä lasten kanssa töitä 8h/vrk 5pvä/vko ku olla vastuussa pienestä ihmisestä 24/7..

aika moni noista viesteistä täällä on provoja. Yksi kirjoittaja tekee niitä tänne päivittäin ihan vaan ärsyttääkseen. Niitä ei kannata ottaa tosissaan.



Toinen vinkki on se, että laita kalenteriin merkki vaikka tammikuulla 2013. Nuku siihen asti satunnaisia pätkiä, tuotahan se arki on pahimmillaan jos on useita lapsia pienellä ikäerolla, paljon sairastamista, koliikkia jne.



Tuossa väsymyksen tilassa saattaa päästä näpeistään tänne tekstejä joita ei täysin allekirjoita.

Ja lähinä tarkoitin sitä että itse kun teen lasten kanssa töitä 8 tuntia päivässä niin hermo kiristyy minullakin. Niin en ihmettele vanhempia joilla hermo kiristyy. Olen itse töissä ryhmässä jossa on 19 lasta 9 alle 3v ja 10 yli 3v. Joista 8 on erityislasta.



Kyllä varmasti hermoja kiristää vanhemmilla jos minullakin kiristää kahdeksan tunnin jälkeen. Mutta lähinnä haen sitä että kun täällä on näitä kirjoituksia jossa joku kertoo vihaavansa lastaan, toivoisi ettei oisi koskaan hankkinut lasta. Ja kertoo vielä täällä miten on huutanut ja puhuu lapselle rumasti jatkuvasti niin silloin on minusta jossain vikaa.



Väsynyt saa olla ja varmasti olisin minäkin. Ja olen jo nyt välillä 8 tai 9 työ tunnin jälkeen. Mutta en silti ikinä sanoisi niile lapsille niinmiten täällä jotkut kertovat kuinka ovat lapsilleen sanoneet. ap

Ethän vain itse koskaan missään valita julkisesti (esim. bussissa, isommassa seurassa tai oikeastaan kenekään kanssa, josta et ihan tasan tarkkaan tiedä koko elämäntarinaa) esim. seuraavia asioita:

-Työssä on rankkaa, työ väsyttää, pomo on toiminut ikävästi (seurassa voi olla pitkäaikaistyötön, joka ei saa työtä vaikka mitä tekisi)

-Pää on kipeä, olet sairastellut paljon, selkä vaivaa (joukossa voi aina olla joku pahemmin sairas / kroonisesti sairas / kuolemansairas tai sellaisen omainen)

-Velat painavat, talous on kuralla (joukossa voi olla joku, joka iloitsisi sinun rahavaroistasi ja joka oikeasti näkee nälkää)

-Mies on pettänyt, valehdellut tai muuten käyttäytynyt kusipäisesti (joukossa voi olla joku, jonka mies on lähtynyt lopullisesti, kuollut tai joku, jolla ei ole vuosiin, jos koskaan, ollut kunnollista ihmissuhdetta)...



Ymmärrän, että lapsettomuus on vaikeaa ja silloin lapsellisten valitus omasta arjestaan koskee. Mutta AINA löytyy joku, jolla on asiat vielä kurjemmin sen asian tiimoilta, josta itse kokee väsymystä, turhautumista tai tuskaakin...Joskus valittaminen toisille ihmisille, joilla on samanlaista kosketuspintaa (vauvalehden palstalla vierailee paljon perheellisiä) auttaa jaksamaan ja purkautuminen tasaa painekattilaa niin, ettei tarvitse lapsille purkautua. Toisten ihmisten palaute ja kannustus ovat myös tarkeitä, jotta saa asiat perspektiiviin ja itsensä kerättyä vaikeaksi kokemassaan tilanteessa.



Jos tuolle aloittamallesi linjalle, ap, lähdetään, niin ajattele, kuinka montaa ihmistä sinäkin tahtomattasi tällä aloituksella saatoit loukata: Onhan monia lapsista haaveilevia lapsettomia, joilla ei ole edes miestä. He saattavat ajatella katkerana, että sinulla ap sentään on joku, joka jakaa sen halun/pettymyksen/yrityksen/tuskan kanssasi. Et ole yksin, vaikka oletkin lapston. On ihmisiä, joilla ei ole lasta eikä kumppania.

Mutta en silti ikinä sanoisi niile lapsille niinmiten täällä jotkut kertovat kuinka ovat lapsilleen sanoneet. ap

nimimerkillä kokemusta on

rikkaiden valitukset. Meidän perhe on yrittänyt voittaa lotossa jo 20 vuotta, muttei vaan tärppää.

Yksi asia on varma; lapsettoman ja sen lapsen saaneen välissä on valtava kuilu. Se on tosi-asia mikä ei muuksi muutu. Toisten lapset- rakkaatkin on aina toisten lapsia ja se oma, josta on vastuussa käynnistää monenlaisia, ja varmaan kullakin vielä erilaisia prosesseja. Ja niiden prosessien kautta kasvaa ymmärtämään semmoista hiljaista tietoa mitä ei ole kirjoissa eikä muuallakaan. ja avainasemassa on juuri se kuinka äiti "putoaa" siihen todellisuuteen että hän onkin suurempien asioiden välikappale. ja miten sen sitten kestää, kuinka syvälle putoaa, millainen on vauva, vaihtelee tosi paljon. Mutta vanhemmaksi kasvetaan myös kivun ja luopumisen tuskan ja kärsimyksen kautta. Ja pakosta. Ja se on vaikeaa, ja siksi on erittäin hyvä, että nykyään äidit uskaltavat puhua vaikeista tunteista- se helpottaa. Ennen murhattiin tai hylättiin lapsi tai jotain muuta kamalaa. On normaalia etgtä vanhemmuus välillä ahdistaa. ja tämä on tasan oikea formaatti sitä ilmaista. Eikä sen pitäisi vähentää sun tuskaasi.

En ole lukenut noita alotuksia!



Mutta en käsitä miksi sanot kärkkäästi että älkää hankkiko lasta jos siihen ei saa hermoja menettää.

Tai sama jos joku sanoo että älä hanki lasta jos et kotona voi olla ekaa lapsen kolmea vuotta (juup: ja sitten ollaankin 15 vuotta pois töistä jos useamman lapsen haluaa?)



Ymmärrän kyllä tuskastumisesi osin, itsellänikin meni esikoisen saamiseen jokunen vuosi joten itsekin ihmettelin miten joku voi omalle lahjalleen olla ilkeä, mutta annas kun saat lapsen syliin ja se kasvaa, päivät muuttuu arkisiksi ja lapselle tiuskii.



Minusta osa vanhemmuutta on myös se miten pieniä me ollaan. Ei suinkaan täydellisiä.

Mutta ei tartte huudella ettei saisi lasta hankkia jos ei ole sitä tai tätä tai tota.

Tässä tarkoitettiin nyt vanhempia jotka oikeasti kohtelevat lapsiaan mitään sanomattomasti. Siis todella huonosti. Tällä ei tarkoitettu sitä että joskus kirjoittaa tänne ja purkaa kiukkuaan. Vaan lasten HUONOSTI kohtelua.

Yritettiin kolme vuotta, kunnes tulin raskaaksi ja sain ihanan pojan, mutta menetin samoihin aikoihin mieheni. Jäin yksin pojan kanssa ja rankkaa on ollut. Välillä ajattelen että kunpa saisin olla yksin edes joskus ym. Joten nyt kun olen sitä lapsen kanssa elämistä kokenut ymmärrän ihan hyvin myös noita kirjoittajia.

en voisi ikinä sanoa lapselleni että en olisi häntä halunnut tai toivoisin että häntä ei olisi. En sano näin edes toisten lapsille.

Mutta niin rakkaita kuin nämä lapset ovatkin, ovat he välillä myös todella riiviöitä. Ja sille ei vaan mitään voi, että mitta täyttyy välillä.



Mekin yritettiin lasta useampi vuosi ja muistan tuon tunteen, kun sivusta kuunteli toisten valitusta lapsista.

Kun tätä lapsiperheen arkea nyt on itse elänyt toistakymmentä vuotta mukaan mahtuu monenlaisia hetkiä. Niitäkin, jolloin haluaisi itse astua Timbuktun koneeseen eikä palata ikinä. Tai lähettää koko perhe jonnekin ulkoavaruuteen. Kuitenkin heitä rakastaa koko sydämestään aina eikä heitä oikeasti halua mihinkään lähettää.



Onneksi on näitä palstoja, jonne voi päästellä välillä höyryjä! Helpottaa kummasti;-) Ja miten helpottaa, kun saa viestin, että niin kuule täälläkin esiteinit koittelee hermoja, uhmis tekee sitä ja tätä jne.

tuona aikana tuntui että hänellä ei pyörinyt päässä mitään muuta asiaa, yritin ymmärtää vaikka itsellänikään ei ollut silloin vielä lapsia.

Sitten saivat hoitojen avulla kaksoset, alku oli rankkaa, toisella lapsella lievä kehitysvamma.

Ja voi sitä valituksen määrää + itsesääliä, että miksi juuri heille käy näin.

Se oli oikeasti rankkaa, välillä itki sitäkin kun

tuntui että ei saisi valittaa mistään, nyt kun oli ne saanut ne kauan kaipamansa lapset.

Silloin vähän ihmettelin asiaa, mutta en enää sen jälkeen kun itselleni tuli lapsia:)

jotka valittaa ku lapsen kanssa on NIIN rankkaa että se oikeuttaa ihan mihin tahansa rumaan käytökseen sitä LASTA kohtaan.



Mulla on kolme lasta pienin ikäeroin (syntyneet 3,5v sisällä). Raskasta oli kun mies otti hatkat kun nuorin oli 2kk. Siinähän sitten pärjäs yksin kolmen vaippaikäsen kanssa minimiäitiyspvärahalla.. No, elämä menee eteenpäin, nyt mulla on kolme ihanaa koululaista. Mutta vaikka ois kuinka rankkaa ollu niin en ole aatellu että 'eipä noita lapsia ois ku ovat niin vttumaisia penikoita' vaan ennemminkin olen ollut onnellinen että mulla on heidät, kaikesta huolimatta. En ole kironnut heitä alimpaan helvettiin vaan ennemminkin itseäni ja omia huonoja hermoja. Lapsissa kun on usein sellanen kiva juttu, että he vastaavat samaan tapaan kuin tulevat itse kohdelluiksi. Jos heitä ei kunnioita, eivät hekään kunnioita.



Ja joo, ne omat lapset ei ole olleet helppoja. Yksi huusi elämänsä ekat 4kk, toinen on asperger, jota juoksutan yhä kuntoutuksissa.

Tässä ketjussa, siis aloituksessa, ei puhuttu sanaakaan lasten kaltoin kohtelusta! Ap oli närkästynyt siitä, että niin monet ihmiset KIRJOITTAVAT, kuinka heidän lapsensa ovat kamalia jne.



Ja kukaan vastaajistakaan ei käsittääkseni ole puolustanut huonoa käytöstä lapsia kohtaan vaan nimenomaan sanonut, että parempi VALITTAA tänne palstalle kuin raivota lapsille.



Nimenomaan se verbaalinen purkautuminen vaikeissa, rasittavissa ja väsyttävissä tilanteissa on tärkeää. Ja mikä sen parempi kohde, kuin toiset vanhemmat netin palstalla. Nimenomaan näin voi välttyä monelta pinnan katkeamiselta perheen parissa...Ja ei se, että lapselliset ovat joskus väsyneitä ja turhautuneita pitäisi mitenkään olla pois ap:n kaltaisilta lapsettomilta. Ihan kuten monet työelämässä tai parisuhteessa ovat joskus turhautuneita ja valittavat VAIKKA on olemassa työttömiä ja yksinäisiäkin, joita kohtaan tietysti tunnetaan empatiaa ja myötätuntoa.