Mikä persoonallisuushäiriö mulla on? Mulla ei ole tavallaan ulkoista

kuin tunnet että sinun on oltava? Eikö sinussa koskaan herää kapina, kun tulet vaikka todella epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi?

Mulla on pyrkimys ajatella asioista niin kuin sinä, haluan nähdä jokaisessa sen hyvän, ja jos joku tekee pahaa, mietin syitä ihan lapsuudesta asti, mistä se toisen käytös voi johtua, ja lopulta yleensä ne vihaiset tunteet toista kohtaan karisee.Olin ennen tosi kiltti, ja tulin hyväksikäytetyksi mm. rahallisesti, ja muutenkin tuntui usein että päältäni käveltiin.Kyllä se sisu sieltä jostain on täytynyt kaivaa esiin, kun se loputon kiltteys oli viedä jo totaaliuupumuksen partaalle.Oli vaan pakko tiedostaa että mullakin on tarpeet, ja vaatia että ne otetaan huomioon.

Mut niin kuin alussa kirjoitin, niin en mä silti halua tarkoituksela olla kenellekään ilkeä, on vaan ollut opeteltava pitämään puoliaan, koita sinäkin!Itseään on rakastettava ihan siinä missä kuin muita ihmisiäkin, se hyvä mitä olet valmis tekemään toiselle ihmiselle, suo se myös itsellesi!

asiallisesti pitämään puoliani siinä, etten ylitä jaksamistani. Eli totean vain että nyt täytyy välillä levätä tai että tuo työmäärä on minulle liian suuri, en ehdi. Eli siitä ei ole kyse.



Olen vaan muuten todella tahdoton. Esim. kun täällä on ketjuja joissa haukutaan nimiä: itse näen kaikki ne nimet kauniina, pidän niistä kaikista, ihan oikeasti. Jos valitaan matkakohdetta, niin mulle on aina ihan sama, tykkään kyllä kaikista, kaikissa on puolensa. Kaikenlaiset lastenvaatteet on omalla tavallaan hienoja ja kivoja. Ihan oikeasti olen tätä, se siinä onkin.



Minulla ei ole omaa makua, omaa särmää. Ei oikeastaan persoonaa lainkaan. Olen vain kuin joku lempeä voima jonka annan virrata lävitseni.



Nämä "miten kuvailisit itseäsi kolmella sanalla" on aina olleet minulle vaikeita. Tietysti kiltti, sopeutuva jne... mutta onko ne varsinaisia luonteenpiirteitä?



Itse olen alkanut miettimään persoonallisuushäiriön mahdollisuutta vertailtuani itseäni muihin. Kaikilla muilla tuntuu olevan selkeä oma tahto, omia unelmia jne. Minulle oli itse asiassa sama sekin tuleeko meistä perhe vai ei (vaikka nyt rakastan todella paljon perhettämme), jos mies olisi halunnut niin olisi ollut ok jos lapsia ei olisi tullut, jos mies olisi tahtonut ettei meidän yhteistaival jatku niin sitten olisi ollut niin, olisin hyväksynyt senkin jne.



Uskon Jumalaan ja ehkä tämä on osa sitäkin. Jumalan hyvyys suojelee minua ja auttaa minua mitä tapahtuukaan. Vaikka millaista elämä olisi niin se loppuu aikanaan. Eikä minulla ole mitään hätää, rakkaus vain virtaa lävitseni jne.



Mutta toisaalta uskon että ilman uskoakin voisin olla tällainen. En ole oikein kukaan.



Kuulostaako mielestänne ihan normaalilta?



t. ap

Teen voitavani, annan tukeni ja apuni. Puolustan asiallisesti ja ymmärrän, annan aina anteeksi niille jotka on tehnyt sellaista mikä on aiheuttanut kärsimystä. Yhteen aikaan esim. luin paljon Hitleriä käsittelevää kirjallisuutta. Mielenkiintoista, yritin ymmärtää ja käsittää sitä aikaa. Niitä asioita jotka oli taustalla ja tunsin kyllä suurta myötätuntoa ja -taas- rakkautta, surua niitä ihmisiä kohtaan jotka kärsimään joutuivat. Hitleriä en silti halveksinut tai ei hän muutenkaan herättänyt minussa suuria tunteita, mutta tietysti vaarallinen ihminen, joka olisi pitänyt saada kuriin.



ap

Oikeastaan tarvitsen sellaisia ympärilleni, etten tunne itseäni ihan mauttoman hajuttoman valjuksi. He tavallaan täyttävät puolestani sen tyhjyyden jonka persoonattomuuteni aiheuttaa. Tietysti esim. lopettaisin väkivaltaisen suhteen, koska niin täytyy tehdä jotta elämä voi soljua eteenpäin, mutta varmaan ymmärtäisin ja tavallaan hyväksyisin senkin että niin kävi =/



ap

Sitä jäin miettimään, että saako sun lapsest kaiken

rakkautesi, vaiko onko siinäkin kohtaa kaikki ihmiset samalla viivalla.

pikemminkin kiltteydeltä kuin hyvyydeltä. Mieleen tulee myös sellaisia sanoja kuin pehmeys, pelokkuus, arkuus, itsetunnottomuus, välinpitämättömyys (antaa periksi kaikelle, millään ei ole erityistä arvoa tai merkitystä), miellyttämisenhalu. Hyvyys edellyttää päivittäisiä eettisiä valintoja eikä ole kaiken ja kaikkien hyväksymistä.

Jos haluat jonkun nimilapun itsellesi, niin minäkin tulin ajatelleeksi "kiltin tytön syndroomaa".

Tietysti, koska he ovat lapsiani, kohdistan rakkauttani käytännön elämässä enemmän heihin kuin esim. muihin lapsiin. Mutta voisin sanoa, että en tavallaan pysty lokeroimaan rakkauttani eri kohteisiin vaan se kohdistuu joka puolelle. Sama juttu mieheni suhteen. Joskus mietin että hän voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Mutta koska juuri hän on mieheni niin käytännön elämässä ja jo normienkin takia ;) kohdistan sitä mieheeni enemmän kuin muihin ihmisiin. En tietenkään esim. petä miestäni tai muuten loukkaa. Hän on siinä rinnallani joten toimin kuten kuuluu jne. Rakastan häntä, mutta myös tavallaan koko muutakin maailmaa.



ap

Onko sua laiminlyöty pahasti lapsena, voi olla nimittäin suojautumiskeinosi.

huonossa mielessä arvosteltavan. Itse en koe olevani juurikaan pelokas, koska pystyn kohtaamaan kaiken mikä vastaan tulee ja hyväksymään sen. Mutta tarkoitatko että tässä taustalla on nuo asiat ja en vaan itse niitä näe? Tämä kuori peittää pelokkuuteni, arkuuteni, itsetunnottomuuteni jne? Näin olen vähän itsekin tuumannut. Että jossain vaiheessa rakensin tämmöisen kuoren, jotta selviytyisin.



Miellyttämisenhalu ja välinpitämättömyys ovat sellaisia jotka tunnistan itsekin itsessäni. Araksi ja nössöksi minua on kyllä koulukiusaamiseni aikaan sanottu todella todella monesti. Vaikka silloinkin pysyin ilman ahdistusta ottamaan kaiken sen vastaan. Tai oikeastaan juuri koulukiusaamiseni aikana opin tämän asenteen.



ap

aikana kehitin tämän hmm.... maailmankatsomukseni.



Vasta nyt lähiaikoina olen herännyt siihen että eihän se ole normaali. Musta tuntuu ettei mun esim. ystävyyssuhteetkaan ole normaaleja siinä mielessä kuin muilla.



t. ap

Ei niinkään vain keino. Koska en ihan itse löydä itsestäni esim. negatiivisia tunteita lainkaan. Enkä myöskään niitä mielipiteitä. Minulla ei myöskään ole temperamnettia. En suutu koskaan. Eli tämä on niin syvällä persoonani päällä ettei ole mitään persoonaa, tyhjiö :(



t. ap

käsittelyssä.



Käyn välillä muissa puuhissa ja palaan lukemaan!



t. ap

Noin jos rupeaa oikein joka piirrettä katsomaan sillä silmällä, niin kaikilla meistähän on outoja piirteitä. Sanoisin myös, että vahva itsekontrolli ja perfektionisti tietyllä tavalla ja vahva sydämen sivistys ja avarakatseisuus sekä positiivinen tunteellisuus.

Et ole minusta persoonaton, vaan erittäin persoonallinen!

Olet kehittänyt selviytymisstrategiaksi toisten miellyttämisen, ja sen hintana on oman itsesi kadottaminen: kuka olet, mitä haluat, mistä et pidä, mitkä asiat kiinnostavat sinua...olet kehittänyt ns. valeminän. Ei kukaan oikeasti ole aina kiltti, hyvä, pyyteetön. Sinä vain torjut negatiiviset tunteet, koska niiden tunteminen on raskasta ja vie voimia.



Itse pyrin aktiivisesti pois miellyttämislinjalta, toki autan muita ja olen kohtelias, mutta en oman itseni kustannuksella, kuten aikaisemmin.

Ap, en mä usko että sä olet mitenkään mielelstäsi sairas. Sulla vaan ei ole ollut tilaa etsiä itseäsi, ja olet ihmisenä niin herkkä ette ole kestänyt noita aika kohtuuttomia paineita, jotka vanhempasi ja ympäristö on sinulle lastannut. Sähän olet ollut tavallaan kotikiusattukin - et ole riittänyt omana itsenäsi. Ainoa keino selvitä, on silloin haudata se oma, epärakastettu ja epäkelpo itsensä jonnekin. Sua on kasvatettu tosi perinteisesti, olet aina ollut muita varten. Jos sä mietit, millaisia naiset on olleet vielä sata vuotta sitten, niin toihan on ollut hyvän naisen ideaali; nainen joka on aina muita varten, superkiltti, uskomattoman helppo ja sopeutuva, kohtaloonsa mutkattomasti alistuva ja miestään ja lapsiaan hoivaava, tuli sitten elämästä ja avioliitosta millaista tahansa. Joten eiköhän toi itsensä hukkaamisen mekanismi ole jotenkin sisäänrakennettua, jotkut tarvitsee sitä enemmän ja jotkut vähemmän.



Mä olen myös koulukiusattu ja kodista, jossa piti aina olla hyvä. Piti aina ajatella äidin ja isän tunteita ensin, ketään ei saanut haukkua, kaikkia piti ymmärtää. Samaan aikaan perheessäni on ollut kummallisia voimasuhteita ja suurta itsekkyyttä, mut mä olin sille sokea koska mut oli niin aivopesty uskomaan siihen, että kaikki aina yrittää parhaansa, ja kaikki paha ja ikävä johtuu ulkoisista seikoista. Mun lapsuutta ja nuoruutta leimaa se, että mä en ikinä saanut haluta mitään, koska sitä oli mahdoton saada. En saanut ikinä haluta vaatteita tai tavaraa, siihen ei ollut varaa. Mä en päässyt ikinä mihinkään, koska ei ollut rahaa bussilippuun eikä harrastuksiin. Ja koska meidän patriarkaalisessa perheessä ei hyväksytty naisilta pahoja päiviä, minkäänlaista mielenosoittamista tai kapinointia, mä jotenkin lakkasin olemasta. Mä en kelvannut kenellekään, en perheelleni joille en ollut riittävän kiltti, en koulukavereille joille olin liian kiltti, en ikinä ollut kenenkään mielestä ihan ok.



Mut lukiossa tajusin, ettei tää ole normaalia. En mä voi kasvaa noissa olosuhteissa. Niinpä mä tein suunnitelman, jossa mun ensimmäinen ja tärkein tavoite oli ottaa selvää, että miten noi muut onnistuu siinä, missä mä en onnistu; miten he saavat ystäviä ja uskaltavat tehdä asioita, vaikka aivan selvästi eivät yritä puoliksikaan niin paljon kuin mä, eivätkä todellakaan pyri toteuttamaan elämässään juuri minkäänlaisia moraalisia tai eettisiä arvoja.



Mä sit toteutin sen suunnitelman, johon olin varannut kolme vuotta aikaa. Sen ajan käytin vaan sosiaalisten taitojen opiskeluun, ulkomailla työskentelyyn, kaiken uuden opetteluun vaikka sain paniikkikohtauksia ja pelkäsin kuollakseni monia tilanteita. Mut se oli ainoa keino alkaa parantua.



Mä myös olen pitänyt ihmisiä aina samanarvoisina. Eihän mun perheessäkään koskaan pidetty meidän lasten puolta, ja ylipäänsä vanhemmille oli tärkeämpää, mitä muut ajattelivat meistä kuin se, miten asiat oikeasti oli. Mä näin pitkään kaikki ihmissuhteet pelkästään sosiaalisina sopimuksina, joissa noudatettiin tiettyjä sääntöjä. En tavoittanut sitä tunnepuolta niissä ollenkaan. Aina sanotaan, että miehet voi olla suhteissa vain kepeästi pitääkseen hauskaa, mut kaikkia mun suhteita leimas se, että mä tosiaan pidin hauskaa, mulle kaikki ihmiset oli samanarvoisia. Ja kun mies sit tunnusti haluavansa enemmän, mä olin pettynyt ja vihainen; miten sä saatoit pettää meidän sopimuksen? Miten sä saatoit ihastua? Ja sit tietenkin jätin heidät samoin tein.



Mut tästä tulee niin pitkä teksti,et lopuksi lyhennelmä; mä ainakin olen kokenut äitiyden jotenkin isoksi heräämiseksi. Raskaus on kaikille mullistus, mut mulle se oli kuin iso maanjäristys. Aivan kuin mun mieli ois auennut. Nyt mä vasta olen oikeasti kosketuksissa itseeni. Ja lapsen myötä olen muuttunut enemmän normaaliksi, itsekeskeiseksi ihmiseksi; mun lapsen etu tulee aina ensin.



Mä suosittelen, että aloitat itseesi tutustumisen vaikka haaveilemalla. Se lähtee ihan pienistä asioista; mitä sä haluaisit tehdä, ja minne mennä. Haluaisitko syödä jotain erityistä ensi viikolla? Haluaisitko nähdä jonkun näyttelyn tai leffan? Ei siksi että niin kuuluis tehdä, tai että jonkun työt on kauniita tai leffa yleisen mielipiteen mukaan hyvä, vaan koetat löytää sun sisältä sen oman halun Sekin on ok jollet mitään halua. Kyl se sieltä herää jonain päivänä.

Hei AP



ÄLÄ kuuntele täällä ketään.

Hyvää varmasti tarkoittavat, mutta eivät he tunne sinua, tietävät vain sen mitä kerroit!



Monet varmasti katsovat tekstiäsi omien silmälasiesi kautta: eli koulukiusattu kirjoittaja kertoo että olet koulukiusattu ja juttusi liittyvät siihen, vaikka vältämättä niin ei ole ollenkaan tapahtunut.



Palstaihmiset ei voi täällä sulle diagnoosia antaa. Tiedän miten vaarallista on, jos ottaa jonkun ulkopuolisen antaman kuvauksen itsestään ja pitää sitä totena. Eikö tämä ollut sunkin "ongelma", siis se että et tiedä kuka olet? Älä silloin kuuntele ketään muuta kuin itseäsi :) Ulkopuolisen arvion itsestään omaksuu liian helposti, ja sitten on asiat pahemmin sotkussa.



Jos asia vaivaa, niin käy juttelemassa jonku psykologin kanssa. Tai lue kirjoja persoonallisuudesta: se ei nimittäin ole niin yksiulotteinen luomus kuin voisi kuvitella. Ei mun mielestä ole mitään "ulkoista persoonaa", on vain yksi persoona jossa on eri puolia. Mutta joku muu voi nähdä tämän eri tavalla.



ELI



Kuuntele vain itseäsi tässä,älä meitä palstaihimisiä. Me ei sinua tunneta :)

En tarkoittanut arvostella, enemmän vain pohdin anatamaasi kuvausta ja sitä, mitä minulle tuli siitä mieleen.

Oudoksun "kaiken" ottamista vastaan "ilman ahdistusta", miten sellainen on mahdollista? Jos kokee kovia on tervettä kärsiä ja ahdistua siitä. En oikein tajua tuota "ulkoista ja sisäistä" persoonallisuuttakaan, josta puhut. Persoonallisuus on mielestäni sisäinen ominaisuus, joka ilmenee ulkoisesti tekoina - esim kaiken hyväksyminen. Kyllä sinulla persoonallisuus on! :)

Koulukiusaaminen on nyt takanapäin, olit silloin lapsi/ nuori. Se oli väärin, mutta et voi palata ajassa taaksepäin ja saada asiaan korjausta. Nyt olet aikuinen ja sinulla on paljon enemmän resursseja ratkaista asiat, jotka sinua vaivaavat.

Sen perusteella veikkaisin rajatilaa. Itse sairastan tätä ja "minua ei ole olemassa", jos olen yksin.

Tarviset jonkun ihmisen, joka hyväksyy sinut täysin ja jonka kanssa uskallat olla oma itsesi.

olen mahdollisesti kerran tavannut vähän kaltaisesi ihmisen. Tuntui kuin tuuli oli puhaltanut hänen lävitsensä niin tyhjä hän oli. Hänen kohdallaan arvelen, että oli kysymys hyvin varhaisesta mielenrakentumisen häiriöstä.



Sinun kohdallasi ei voi pelkän kertomasi perusteella sanoa varsinkaan netissä mitään. Käy oikeasti psykiatrin juttusilla.