Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko ero ainoa järkevä vaihtoehto?!
08.01.2010 |
Olemme olleen yhdessä toistakymmentä vuotta, lapsia kolme. Suhteemme on on ollut aina vaikea, jonkinlaista valtapeliä. Arki sujuu hyvin, riitoja on harvakseltaan, mutta ne ovat sitäkin pahempia. Riidat ovat olleet vuosia toinen toistemme alistamista, kuka sanoo ja tekee pahemmin ja kumpi pyytää enemmän ja nöyremmin anteeksi. Mies käyttää myös mykkäkoulua ja passiivista makaamista.
Kävimme pariterapiassa pari vuotta sitten ja mä koen saaneeni sieltä apua omaan käytökseeni. Olen oppinut hillitsemään itseäni, enää en revi passiivista makaavaa miestäni sängyltä väkisin. En myöskään hauku häntä kuin joskus todella satunnaisesti. Yritän siis keskustelemalla ystävällisesti saada asiaa selvitettyä, vaikka mies vittuilee, haukkuu, alistaa ja hakee kaikesta, kuinka vittumainen mä olen.
Olen puhunut lukemattomia kertoja miehelle, että tämä elämä ei voi olla valtapeliä, vaan peliä siitä, kumpi kohtelee toista paremmin. Toki mua loukkaa miehen todella paska käytös mua kohtaan riitatilanteissa ja odottaisin siitä anteeksipyyntöä.
Nyt tilanne on taas akuutti, mies jatkaa huonoa käytöstään vaikka loputtomiin, riita alkoi toissailtana, mutta eilen paheni. Kerroin miehelle äsken, etten aio riidellä asiasta enää yhtään, mutta en myöskään suostu katselemaan hänen huonoa käytöstään. Mies lähtikin sitten samantien pois, kun oli tullutkin. Siinä välissäkin muisti ilkeillä. Mies syyttää mua jankkaamisesta ja niin välillä teenkin, mutta nyt sanoin, etten aio jankata enkä riidellä, mutta odotan ystävällisyyttä myös häneltä.
Mies siis käyttää passiivisuutta, häipymistä, makaamista päivätolkulla alistaakseen mut ruinaamaan anteeksi ja häntä takaisin.
En tiedä laittaisinko hänelle jotain viestiä vai annanko olla, kun itse lähti eli haluaa jatkaa edelleen.
Nyt alkaa tuntua, että ero taitaa olla ainoa vaihtoehto. Itse olen ollut aikanaan riidoissa myös paska, mutta olen kasvanut. Mies on jäänyt vanhalle tasolle.
Viitsisikö joku kommentoida, vaikka tästä aikamoinen romaani tulikin...
Kommentit (10)
Meidän riidat on aivan hirveitä kolmansia maailmansotia. Minä annan tulla kaikki patoutumani, ja pahinta on se että oikeasti tarkoitan sitä mitä sanon.
Jonkinasteista mykkäkoulua tässä pidetty jo ennen joulua lähtien. Riidat meillä lopettaa yleensä mies, aloittaa varovaisen juttelun.
Erota haluaisin minäkin, mutta lasten takia pitäisi kai yrittää, vai pitäisikö?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla miehelläni on samoja piirteitä riitatilanteissa, mutta ei ihan noin pahoja. Pyytää myös välillä oma-aloitteisesti anteeksi. Saattaa lähteä jonnekin kesken riidan, joskus tulee takaisin anteeksipyytäen, joskus edelleen riitaisena (tai siis mököttävänä, sänkyyn makaamaan menevänä). Tiedän sen tuskaisen tunteen, kun toiseen ei saa kontaktia, ei millään! Omat hermot meinaa pettää, kun tuntuu että ihan viaton pikkuriita paisuu tuollaiseksi turhaksi valtataisteluksi.
Tämä siis alkupuheena sille, että voin aavistella, miltä sinusta tuntuu ja mitä koet tällä hetkellä.
Jos mies on edelleen jäänyt tuolle tasolle, niin onhan elämä aika tuskaista riitojen sattuessa. Kuitenki kirjoitat, että riitoja on harvakseltaan... Mitä se tarkoittaa? Jos muutama vuodessa, niin antaisin olla. Antaisin miehen mököttää, vaikka päiviä. Yrittäisin kuitata huumorilla. Meillä nimittäin oli pari päivää sitten just tällainen riidanalku, mies lähti kesken kaiken (mutta oli suunniteltu meno, ei tilanteesta pakeneminen) ja kun hän tuli, niin mä olin suunnitellut jonkun hienon puheen... Mutta purskahdinkin vahingossa nauramaan ja sanoin miehelle, että hei, ei kai me oikeasti tällaisia olla? Ollaan kavereita. Ja mies tuli halaamaan ja se siitä, kumpikin hautasi sotakirveen. Oli lopulta kummallekin merkityksetöntä, että kumpi "voitti".
Eli jos vanhat keinot ei toimi, niin kokeile jotain uutta. Laita miehelle vaikka viesti, että rakas, eikö ollakin kumpikin aika hölmöjä, tuu kotiin, halataan ja unohdetaan tää juttu :)
Mutta ei tuo toki ole mikään apu seuraaviin tilanteisiin. Kannattaa tarkkailla, tuleeko riitoja useammin kuin ennen, miten ne vaikuttaa teidän arkeen ja lapsiin. Ja voithan ehdottaa miehelle uudestaan terapiaa. Älkää heti ajatelko kuitenkaan eroa. Tahdon asia ja silleen. Toki vaatii tahtoa ja toinen toisensa kunnioittamista.
Itse pidän toimivan avioliiton ohjenuorana tätä raamatunlausetta (toimii, vaikkei olisikaan niin harras kristitty) "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne."
En pysty nukkumaan ja siksi yritän saada riidat heti selviksi. Mun mies tokenee sitten muutaman päivän päästä, kun on ensin lähes yksin jatkanut riitaa siihen asti ja on todella paska ne muutaman päivän. Ja sitten kiukuttelee, kun meni niin monta päivää ja asiaa pieleen.
Mä olisin nykyään valmis sopimaan asiat heti, en koe tarvetta valtataisteluun. Ymmärrän, ettei se hyödytä ketään.
ap
Meidän riidat on aivan hirveitä kolmansia maailmansotia. Minä annan tulla kaikki patoutumani, ja pahinta on se että oikeasti tarkoitan sitä mitä sanon. Jonkinasteista mykkäkoulua tässä pidetty jo ennen joulua lähtien. Riidat meillä lopettaa yleensä mies, aloittaa varovaisen juttelun. Erota haluaisin minäkin, mutta lasten takia pitäisi kai yrittää, vai pitäisikö?
mutta kun ei huvita sen toisen kanssa puhua.
Riitoja on nykyään muutama kerta vuodessa. Antaisinkin kovin mielelläni olla, mutta kun en pysty nukkumaan, niin en oikein pysty katsomaan viikkoa. Ja tietysti olen silloin kireä, jonka myös lapset huomaavat, vaikka yrittäisin olla normaali.
Mielelläni käyttäisin tuota huumoria, mutta kun tuntuu, että on vaikea viljellä huumoria tilanteessa, jota toinen tahallaan jatkaa alistaakseen :(
Tuo nätisti puhuminen on meidän riidoissa kohtuullisen uutta, mutta se ei auta yhtään. Mies saa vain lisää vettä myllyyn ja etsii entistä enemmän kuinka paska olen.
Riidat eivät ole lisääntymään päin, mutta aletaan kai molemmat olla aika täynnä tätä tilannetta. Mä siksi, että tunnen todella suurta voimattomuutta, kun en voi tehdä mitään saadakseni riidat ohi nopeammin. Ja pakko sanoa, että riitatilanteissa kun se kunnioittaminen on nykyään täysin yksi puolista, niin yksin on vaikea kilpailla. Ja lisäähän se mun katkeruutta, kun toinen ei tule yhtään vastaan, vaan on todella paska.
En tosiaan tiedä kuinka nyt tästä tilanteesta eteenpäin ja kuinka jatkossa...
ap
Omalla miehelläni on samoja piirteitä riitatilanteissa, mutta ei ihan noin pahoja. Pyytää myös välillä oma-aloitteisesti anteeksi. Saattaa lähteä jonnekin kesken riidan, joskus tulee takaisin anteeksipyytäen, joskus edelleen riitaisena (tai siis mököttävänä, sänkyyn makaamaan menevänä). Tiedän sen tuskaisen tunteen, kun toiseen ei saa kontaktia, ei millään! Omat hermot meinaa pettää, kun tuntuu että ihan viaton pikkuriita paisuu tuollaiseksi turhaksi valtataisteluksi. Tämä siis alkupuheena sille, että voin aavistella, miltä sinusta tuntuu ja mitä koet tällä hetkellä. Jos mies on edelleen jäänyt tuolle tasolle, niin onhan elämä aika tuskaista riitojen sattuessa. Kuitenki kirjoitat, että riitoja on harvakseltaan... Mitä se tarkoittaa? Jos muutama vuodessa, niin antaisin olla. Antaisin miehen mököttää, vaikka päiviä. Yrittäisin kuitata huumorilla. Meillä nimittäin oli pari päivää sitten just tällainen riidanalku, mies lähti kesken kaiken (mutta oli suunniteltu meno, ei tilanteesta pakeneminen) ja kun hän tuli, niin mä olin suunnitellut jonkun hienon puheen... Mutta purskahdinkin vahingossa nauramaan ja sanoin miehelle, että hei, ei kai me oikeasti tällaisia olla? Ollaan kavereita. Ja mies tuli halaamaan ja se siitä, kumpikin hautasi sotakirveen. Oli lopulta kummallekin merkityksetöntä, että kumpi "voitti". Eli jos vanhat keinot ei toimi, niin kokeile jotain uutta. Laita miehelle vaikka viesti, että rakas, eikö ollakin kumpikin aika hölmöjä, tuu kotiin, halataan ja unohdetaan tää juttu :) Mutta ei tuo toki ole mikään apu seuraaviin tilanteisiin. Kannattaa tarkkailla, tuleeko riitoja useammin kuin ennen, miten ne vaikuttaa teidän arkeen ja lapsiin. Ja voithan ehdottaa miehelle uudestaan terapiaa. Älkää heti ajatelko kuitenkaan eroa. Tahdon asia ja silleen. Toki vaatii tahtoa ja toinen toisensa kunnioittamista. Itse pidän toimivan avioliiton ohjenuorana tätä raamatunlausetta (toimii, vaikkei olisikaan niin harras kristitty) "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sekin ratkaisee. Jos riidellään kotitöistä, vastuusta, lapsen kasvattamisesta, ja arkisista asioista, se on ihan normaalia pikkulapsiarkea.
Ei ehkä kannata erota, vaan yrittää.
Jos kuvioissa on pettämistä, rankempaa valehtelua, alkoholismia, väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä, niin sitten asia on taas ihan eri planeetalla.
On taustalla kyllä hiukan pahempiakin, mutta ne eivät ole riitojen syy, eivätkä suoraan vaikuta riitoihin. Toki niistä on katkeruutta jäänyt varmasti puolin sekä toisin.
Kyse onkin oikeastaan tuosta riitojen selvittämisestä. En jaksaisi ns. turhista riidellä päivätolkulla ja yrittää yksin selvittää. Mulla ehkä suurimmat katkeruudet ovat nykyään siitä, kuinka mies alistaa mua riitatilanteissa. Nekin olisin valmis jättämään taakse, jos käytös paranisi ja voisimme jatkaa paremmalla mallilla yhdessä.
Mutta kun mies on juuttunut tuohon valtapeliin. Häntä en voi muuttaa, mutta en enää jaksaisi tuota ainaista alistamista. Ja en ole luonteeltani alistuja, en siis halua kynnysmatoksi, mutta en myöskään alistaa miestä.
ap
sekin ratkaisee. Jos riidellään kotitöistä, vastuusta, lapsen kasvattamisesta, ja arkisista asioista, se on ihan normaalia pikkulapsiarkea. Ei ehkä kannata erota, vaan yrittää. Jos kuvioissa on pettämistä, rankempaa valehtelua, alkoholismia, väkivaltaa, lasten laiminlyöntiä, niin sitten asia on taas ihan eri planeetalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt olet tunnekuohussa, mitään eropäätöksiä ei pidä silloin tehdä.
Muutama riita vuodessa ei ole paha juttu. Ei, vaikka ne riidat onkin ahdistavia.
Itse olen tunnistanut itsessäni kaiken "hallitsemisen" tarpeen. Haluan selvittää kaikein nopeasti, haluan että kaikki on hyvin ja hienosti, en siedä epävarmuutta, olen suunnitelmallinen ja jämpti. Nämä piirteet tulevat esille riitatilanteissakin. Minäkään en haluaisi antaa miehelle aikaa mököttää. Suutun todella kovaa, kun mies kääntyy poispäin ja tavallaan hylkää minut. Jättää minut loukkaantuneena. Ja loukkaa lisää, jos koitan saada hänestä jotain irti.
On nämä vaikeita juttuja. Tuohtuneena niistä ei voi jutella. Ja ihan oikeasti ymmärrän, että sulla on todella paha olla nyt, etkä haluaisi nöyrtyä esim. huumorin käyttöön(kun olet kokenut ansaitsematonta ilkeilyä), mutta toinen vaihtoehto on sitten antaa miehen jatkaa niin kauan kuin hänellä paukkuja riittää. Toisen mieltä kun ei voi hallita. Eikä käytöstä. Tämä on ollut mulle todella vaikeaa, haluaisin pitää kaikki langat käsissä ja ahdistun myös, jos riita jää päälle enkä saa sille mitään. Mutta joskus pitää vaan antaa toiselle aikaa. Ajatella, että se ei ole nyt se oma rakas, vaan siinä puhuu viha ja kiukku ja kun se häviää, niin sieltä se tuttu mies lopulta kuoriutuu.
Toki kaikkea ei saa eikä pidä sietää. Esim. oikeaa henkistä väkivaltaa, joka jatkuu siinä arjessakin. Jos miehesi siis haluaa jatkuvasti painaa sinua alas, niin se on sitten jo jotain ihan muuta kuin erilaista riitelyä.
Riitoja on nykyään muutama kerta vuodessa. Antaisinkin kovin mielelläni olla, mutta kun en pysty nukkumaan, niin en oikein pysty katsomaan viikkoa. Ja tietysti olen silloin kireä, jonka myös lapset huomaavat, vaikka yrittäisin olla normaali.
Mielelläni käyttäisin tuota huumoria, mutta kun tuntuu, että on vaikea viljellä huumoria tilanteessa, jota toinen tahallaan jatkaa alistaakseen :(
Tuo nätisti puhuminen on meidän riidoissa kohtuullisen uutta, mutta se ei auta yhtään. Mies saa vain lisää vettä myllyyn ja etsii entistä enemmän kuinka paska olen.
Riidat eivät ole lisääntymään päin, mutta aletaan kai molemmat olla aika täynnä tätä tilannetta. Mä siksi, että tunnen todella suurta voimattomuutta, kun en voi tehdä mitään saadakseni riidat ohi nopeammin. Ja pakko sanoa, että riitatilanteissa kun se kunnioittaminen on nykyään täysin yksi puolista, niin yksin on vaikea kilpailla. Ja lisäähän se mun katkeruutta, kun toinen ei tule yhtään vastaan, vaan on todella paska.
En tosiaan tiedä kuinka nyt tästä tilanteesta eteenpäin ja kuinka jatkossa...
ap
Omalla miehelläni on samoja piirteitä riitatilanteissa, mutta ei ihan noin pahoja. Pyytää myös välillä oma-aloitteisesti anteeksi. Saattaa lähteä jonnekin kesken riidan, joskus tulee takaisin anteeksipyytäen, joskus edelleen riitaisena (tai siis mököttävänä, sänkyyn makaamaan menevänä). Tiedän sen tuskaisen tunteen, kun toiseen ei saa kontaktia, ei millään! Omat hermot meinaa pettää, kun tuntuu että ihan viaton pikkuriita paisuu tuollaiseksi turhaksi valtataisteluksi. Tämä siis alkupuheena sille, että voin aavistella, miltä sinusta tuntuu ja mitä koet tällä hetkellä. Jos mies on edelleen jäänyt tuolle tasolle, niin onhan elämä aika tuskaista riitojen sattuessa. Kuitenki kirjoitat, että riitoja on harvakseltaan... Mitä se tarkoittaa? Jos muutama vuodessa, niin antaisin olla. Antaisin miehen mököttää, vaikka päiviä. Yrittäisin kuitata huumorilla. Meillä nimittäin oli pari päivää sitten just tällainen riidanalku, mies lähti kesken kaiken (mutta oli suunniteltu meno, ei tilanteesta pakeneminen) ja kun hän tuli, niin mä olin suunnitellut jonkun hienon puheen... Mutta purskahdinkin vahingossa nauramaan ja sanoin miehelle, että hei, ei kai me oikeasti tällaisia olla? Ollaan kavereita. Ja mies tuli halaamaan ja se siitä, kumpikin hautasi sotakirveen. Oli lopulta kummallekin merkityksetöntä, että kumpi "voitti". Eli jos vanhat keinot ei toimi, niin kokeile jotain uutta. Laita miehelle vaikka viesti, että rakas, eikö ollakin kumpikin aika hölmöjä, tuu kotiin, halataan ja unohdetaan tää juttu :) Mutta ei tuo toki ole mikään apu seuraaviin tilanteisiin. Kannattaa tarkkailla, tuleeko riitoja useammin kuin ennen, miten ne vaikuttaa teidän arkeen ja lapsiin. Ja voithan ehdottaa miehelle uudestaan terapiaa. Älkää heti ajatelko kuitenkaan eroa. Tahdon asia ja silleen. Toki vaatii tahtoa ja toinen toisensa kunnioittamista. Itse pidän toimivan avioliiton ohjenuorana tätä raamatunlausetta (toimii, vaikkei olisikaan niin harras kristitty) "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne."
mutta kun riitatilanteet ovat olleet tällaisia jo pitkään, on väkisinkin mietittävä erilaisia ratkaisuja, koska en halua lasten kärsivän.
Arki rullaa ihan kivasti, harrastetaan koko perheenä, yhdessä hoidetaan kotityöt ja lapset. Tosin parisuhde on aika kuollut, ja varmasti siitäkin osa näistä turhista riidoista kumpuaa.
Juuri tuon kohtuullisen hyvän arjen takia olen kestänyt myös näitä riitoja. Vaikka koenkin niissä suurta vääryyttä. Ja tiedostan itsessäni tuon hallitsemisen tarpeen, että saisin taas elämämme järjestykseen. Nyt alan vain olla niin totaalisen loppu tähän, että mikään ei auta. Ja tiedän, että mies vittuilee, kun vihdoin kotiin saapuu, vaikka lähti aivan omasta halustaan. Mies on katkera siitä, ettei voi omassa kodissaan olla, vaikka mä en edes ole häntä pois ajanut, huoh...
Laitoin hänelle äsken viestin, että "kurja kun haluat jatkaa edelleen. Etkö voisi ymmärtää, että tuo ei hyödytä ketään? Ole niin kiltti?".
Nyt muuten tuli juuri auto pihaan, saa nähdä mikä on asenne, toivottavasti parempi.
Kiitos paljon sulle asiallisista kommenteistasi ja avustasi :)
ap
Nyt olet tunnekuohussa, mitään eropäätöksiä ei pidä silloin tehdä. Muutama riita vuodessa ei ole paha juttu. Ei, vaikka ne riidat onkin ahdistavia. Itse olen tunnistanut itsessäni kaiken "hallitsemisen" tarpeen. Haluan selvittää kaikein nopeasti, haluan että kaikki on hyvin ja hienosti, en siedä epävarmuutta, olen suunnitelmallinen ja jämpti. Nämä piirteet tulevat esille riitatilanteissakin. Minäkään en haluaisi antaa miehelle aikaa mököttää. Suutun todella kovaa, kun mies kääntyy poispäin ja tavallaan hylkää minut. Jättää minut loukkaantuneena. Ja loukkaa lisää, jos koitan saada hänestä jotain irti. On nämä vaikeita juttuja. Tuohtuneena niistä ei voi jutella. Ja ihan oikeasti ymmärrän, että sulla on todella paha olla nyt, etkä haluaisi nöyrtyä esim. huumorin käyttöön(kun olet kokenut ansaitsematonta ilkeilyä), mutta toinen vaihtoehto on sitten antaa miehen jatkaa niin kauan kuin hänellä paukkuja riittää. Toisen mieltä kun ei voi hallita. Eikä käytöstä. Tämä on ollut mulle todella vaikeaa, haluaisin pitää kaikki langat käsissä ja ahdistun myös, jos riita jää päälle enkä saa sille mitään. Mutta joskus pitää vaan antaa toiselle aikaa. Ajatella, että se ei ole nyt se oma rakas, vaan siinä puhuu viha ja kiukku ja kun se häviää, niin sieltä se tuttu mies lopulta kuoriutuu. Toki kaikkea ei saa eikä pidä sietää. Esim. oikeaa henkistä väkivaltaa, joka jatkuu siinä arjessakin. Jos miehesi siis haluaa jatkuvasti painaa sinua alas, niin se on sitten jo jotain ihan muuta kuin erilaista riitelyä.
Alue: Aihe vapaa
Ja sen voisin vielä lisätä, että mä olen aina ansainnut huonon kohtelun, koska olen niin ärsyttävä.
Itse ajattelen niin, että missään tilanteessa en saa kohdella toista huonosti, vaikka hän olisi kuinka veemäinen. Toki joskus menetän hermoni ja sanon pahasti, mutta pyydän sitä samantien anteeksi, vaikka tunnenkin monesti, että mies olisi enemmän anteeksipyynnön velkaa. Tajuan siis virheeni nopeasti. Mies ei ota anteeksipyyntöäni vastaan, vaan saa virheestäni uuden aseen nälviä mun, kun menetin hetkeksi hermoni.
Olen hänelle usein sanonut, että kumpikaan meistä ei voita sillä valtapelillä. Olen myös kertonut, että ymmärrän, että mullakin on monessa asiassa parannettavaa (tosin ne asiat liittyvät enemmän normiarkeen) eli en odota vain häneltä muutosta.