Sinä jota kuoli toinen vanhemmista alakouluiässä, mitä olisit

vaan läsnäoloa ja pieniinkin viesteihin tarttumista. Eli käsittelyä silloin, kun lapsi itse sitä haluaa. Ei niin, että aikuiset vain koko ajan puhuu kuolemasta. Ennemminkin niin, että puhuu silloin kun lapsi haluaa. Ja väliin tietysti normaalia elämää, niin paljon kuin mahdollista.

Mitä tarkoitat pieniin viesteihin tarttumisella? Se tuntuu vähän vaikealta osata kohdata ne oikealla tavalla...!

olisi halunnut sitä ainaista hokemista, että aika parantaa. Sitä ei lapsi ymmärrä. Että mitä se edes tarkoittaa!!!



Ja hirveintä mitä voi tehdä, on työntää asia kokonaan pois. On totta kai hyvä, että eletään elämää eteenpäin, jotta lapsi kokee ja näkee, että elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin, mutta surua ei saa väheksyä koskaan!



Jokaisella on oikeus oman kokoiseen ja pituiseen suruun. Suru on luopumista siitä läheisestä, joka ei enää ole läsnä. Se voi viedä muutaman vuoden tai koko elämän eikä kukaan saa tulla sanomaan, ettei vanhoja saa muistella.



Tietysti ajan kanssa asia menee mittasuhteisiinsa, mutta ei lapsi sitä voi tietää.



Asia pitää pitää avoimena: jos lapsi kysyy, vastataan. Miksi hän kuoli? Mihin hän kuoli? Kuoleeko muutkin, kuoleeko itse? Mihin sitten joutuu, kun kuolee?



Jos itkettää ja on ikävä, aikuisen tehtävä on ottaa ne tunteet vastaan ja olla läsnä silloin. Näin lapsi oppii, että suru on sallittua ja siitä voi selvitä. Häntä voi lohduttaa ja ottaa syliin, kertoa, että ikävöinti on sallittua ja totta kai on ikävä.



Lapsi voi kokea olevansa syyllinen kuolemaan, vaikka ei tätä ymmärrä itse. Se ei välttämättä näy ulospäin. Itse ymmärsin vasta 15 vuotta isäni kuoleman jälkeen, että kannan syyllisyyttä tapahtumasta (itsemurha) ja se näkyy kaikessa toiminnassani ja ihmissuhteissani: koen olevani kaikille velkaa jotain ja yritän miellyttää kaikin tavoin.



Toisaalta lapsi voi kokea, että kuollut ihminen on hylännyt hänet, joten on tärkeä tehdä lapselle selväksi, että hänen takiaan ei ole tapahtunut mitään ja kuollut rakasti lasta todella paljon.



Lapsi ei välttämättä osaa kysyä kotona kaikkea, vaan voi uskoutua jollekin toiselle: läheiselle sukulaiselle, kummille, ystävän vanhemmalle, opettajalle.



En usko että väkisin kannattaa mitään tehdä. Tietysti silloin kun aihe on "luonnollisesti" läsnä, esim. joulu, syntymäpäivä, kuolinpäivä, voi olla hyvä kohta käsitellä asiaa. Voi esimerkiksi muistella läheistä hänen kuolinpäivänään ja liittää häneen iloisia asioita.



Kun on tarpeeksi ikää, voin suositella lämpimästi kirjaa "Surun tie". Muistaakseni Martti Lindqvist on kirjoittanut kirjan omakohtaiseti (vaimo kuoli) ja kun luin tuon kirjan joskus teininä, tuntui kuin olisin saanut sanat nille asioille, mitä sisälläni tapahtui! Tietysti vanhempikin voi sitä lukea ja näin ehkä paremmin ymmärtää surua, jonka kuolema aiheuttaa.

Minulle kuolinsyyksi kerrottiin onnettomuus. Kuitenkin kuulin koko ajan, kun ihmiset kauhisteli ja jutteli tapahtuneesta mun kuullen. Ja muka niin, etten mä olisi tajunnut. Siinä iässä sitten, kun ymmärsin ekan kerran mitä itsemurha tarkoittaa, tajusin vanhempani kuolleen juuri niin.



Joten jos mun lapselta nyt kuolisi joku tosi läheinen, niin kertoisin asian totuudenmukaisesti mutta tietty lapsen ikätasolla. Toisten kanssa keskustellessa, ottaisin huomioon, mitä kaikkea lapsi kuulee ja edelleen olisin valmis keskustelemaan niistä samoista asioista myös lapsen kanssa. Väkisin en yrittäisi keskustella vaan juuri silloin, kun lapsi sitä haluaa. Tarpeen vaatiessa miettisin myös mahd. kuvataide- tai musiikkiterapian mahdollisuutta lapselleni.



Nämä nyt tuli ekana mieleen...

Kaikein kamalinta on säälivät katseet ja kun kuulee toisten puhuvan säälivään sävyyn itsestään ja tyyliin ei se ymmärrä. Ei saa myöskään jättää asian ulkopuolelle vaan ottaa mukaan hautajaisten järjestelyyn ynm. Piirtäminen on hyvä tapa käsitellä asiaa ja purkaa pahaa mieltä. Ei mitään väkisin käsittelyä. Riittää läsnä olo ja kuunteleminen. Arjen pitäisi jatkua suht samanlaisena kuin ennenkin.

Näin itse koin asian lapsena.

En nyt aivan kuulu otsikon ikäryhmään, mutta liippaa läheltä; oli seiskaluokalla, kun äitini kuoli.



Itse suljin asian alkuun aika lailla pois arjesta, selviytyäkseni. Aika hyvin muistan aikuisten minuun suhtautuneen, mutta vieraampien oli selvästi vaikea olla lähelläni. Tuntui tosi inhottavalta, kun itse huomasin toisella olevan vaikeaa. Parasta oli, kun tätini ja aikuinen serkkuni veivät minua vaateostoksille ja olivat arkiasioissa äidin korvikkeena.



Kaiken kaikkiaan läsnäolo ja intuition mukaan pelaaminen lapsen ehdoilla on varmasti paras vaihtoehto.