Miten toivutte riidasta ja pahoista sanoista?

Meillä on pääosin oikein mukavaa - niin kuin vain kolmen pienen lapsen perheessä voi olla :) Mies tekee paljon kotitöitä, minä pääsen menoihini niin usein kuin haluan, mies viihtyy kotona ja harrastaa vain noin kerran kuussa. Se onkin yksi huoleni - sille pitäisi saada muutakin elämää. Mutta tuosta riitelystä. Riita alkaa aina siitä, kun menen sanomaan jotain poikkipuolista, esim. lasten kasvatuksesta. Mies närkästyy, kiroilee ja huutaa, ja sitten minä olen vihainen ja pitkään. Vihastun siitä, että hän ei voi pysyä asiassa, esim. miten minun mielestäni pitäisi hoitaa lapsen huono käytös, vaan alkaa huutaa kaikenlaista.



Sitten tulee pientä naljailua puolin ja toisin, väistelyä ja liitoittelua, uhkailua erolla ja näin. Minä yritän vuosi vuodelta enemmän pysyä asiassa rauhallisesti ja onnistunkin. Hän tulkitsee monet sanomiseni miten mielii ja liioittelee paljon. Minä muka vain paapon lapsia ja nähdään, miten ei ole parissa vuodessa vieläkään oppi mennyt perille ym. Tiedän, että olen onnistunut kasvattamaan lapsia monessa suhteessa todella hyvin: he kiittävät noin vain, tarjoavat apua, keräävät useimmiten lelunsa, käyttäytyvät hyvin kylässä ja kaupassa, laittavat vaatteensa ja kenkänsä paikalleen, syövät normaalisti ja jopa yskivät kyynärtaipeeseen :P Tuntuu kurjalta, kun mies riidan hetkellä moittii ihan kaikesta, vaikka kyllä hänkin on lapsiin tyytyväinen ja lapset häneen tätä huutamista ja kovaa kohtelua lukuunottamatta. "Äiti on ihana, koska äiti ei huuda." Hänellä vain keittää liian helpoisti yli, miksi? Ja kyllä minäkin toisinaan huudan :)



Jos vaikka lapsi tönäisee toista, otan pienen puhuttelun ja laitan pyytämään anteeksi. Mies repaisee lapsen pois toiminnasta ja alkaa huutaa. Ottaa niskasta tai tukasta kiinni ja toitottaa asiaa osaamatta lopettaa. Sitten huutaa tönäisty, joka oli jo rauhoittunut ja tönäisijä, joka ei kestä huutamista. Minä tulen siinä kohtaa puhumaan asiaa selväksi ja mies ei kestä sitä. Pienestä asiasta tulee tosi iso. Olemme puhuneet asiasta monet kerrat ja paljon on parantunutkin. Mies on pääosin ihan huippuhyvä lasten kanssa ja kaikissa kodin asioissa. Osaa höpötellä mukavia ja leikkii kivoja. Miksi siis tuo kurittaminen?



Yritän sovintoa jossain vaiheessa ja mies jatkaa riitelyä. Solvaa minua. Muistan tosi pahoja sanoja vuosien varrelta. Aina olemme löytäneet sovun, vaikka hitaasti. Unohdan pahat sanat ja iloinen touhuaja minussa herää. Hoidan kodin ja lapset, järjestän meille puuhaa. Parisuhde voi toisinaan vähän huonosti: meillä on kyllä hyvä suhde ja viihdymme toistemme kanssa jutustellen, mutta petipuuhiin mä en kovin usein lähde. Nautin kyllä siitä kovasti, mutta muistan jo miltä se tuntuu :P Tosi hyvältä, mutta muutakin kivaa on :)



Siksipä riita sitten kulminoituu siihenkin tai sen puutteeseen. Ja rumin sanoin, jotka eivät kyllä innosta ylläpitämään mitään romanttista suhdetta. Lisäksi tänään mieheni puhui (huusi) paljon entistä selvemmin siitä, miten hän vain tuo rahat ja raataa ja ei ole mitään tai jotain sinne päin. Jokin itsetunto-ongelma, aloin miettiä. Ainahan hän valittaa, miten minä päätän kaikesta ja komentelen. Toisaalta, hän ei useimmiten ehdota mitään tai keksi tekemistä. Jotenkin tuntuu, että hän on jumittanut arkeen. Oisko jopa masentunut.



Se väsyttää, että on pieni erimielisyys jostain ja sitten saan kuulla erouhkaukset ja kaiken loan. Rakkaus karisee. Sitä onneksi silti on paljon, että on mistä karista, mutta miksi "paskamainen ämmä" ja tukistusta. Hänellä eivät sanat ja maltti riitä, vaikka onkin hyvä puhumaan. Minäkin olen kyllä tosi paha sivaltamaan, vaikka en käytä kuin tavallisia sanoja. Kyllä minäkin olen miestä huitaissut ja antanut hänen tuntea, miltä tukistaminen tuntuu.



Anteeksi miehen on aika vaikea pyytää. Painaa villaisella vaan. Mikään muiden kirjoittama ja yleisesti tiedossa oleva kasvatusasia tai hyvä riitely- tai keskustelumalli ei ole mitään, koska minä olen sen esittänyt. Oisko tuo kasvatustapa opittu kotona ja siksi kipeästi toistaa sitä? Ei meilläkään niin pedagogista aina ollut, mutta olen lukenut paljon hyviä vinkkejä ja toimin niiden pohjalta. Mies toimii pohjalta "tuliko selväksi, minähän panen sinut oppimaan tämän asian, jos ei hyvällä niin pahalla, sitä ei toista tönitä, onko selvä" ja repii itse lasta. Mitä siitä lapsi oppii? Eikö opi sen, että hän tönii, töniihän isäkin häntä. Ja sitten unohtuu anteeksipyyntö ja sopiminen. Eihän hän osaa sitä itsekään.