Teettekö anoppinne kanssa asioita yhdessä?

Ainoa meitä yhdistävä tekijä on puolisoni ja meidän lapset. Muuten ollaan täysin erilaisia, täysin eri taustaisia, anoppi kouluttamaton ja kunnianhimoton, ja suoraan sanottuna hieman liian yksinkertainen. Pystyn hänen kanssaan keskustelemaan ehkä sen 2 tuntia mitä lapsille kuuluu, miten hän voi, yms. mutta heti jos yritän jotain muuta keskustelun aihetta niin ei tule mitään.

Noup! Eipä juurikaan mitään!

Anoppi on yks mun parhaista kavereista.



Ei ihan joka sunnuntai olla siellä syömässä (mun mies, hänen poikansa ei tahdo), mut aika yleensä kuitenkin. Ennen meillä oli tapana treffata joka ilta ja käydä lenkillä yhdessä, joskus tein sitä jopa appiukon kanssa jos anoppi ei päässyt.

Vähintään 2 iltaa viikossa menee appiukon seurassa.

Eivät vielä ole sitä tapaa halunneet kitkeä ja antaa minun käydä miehen kanssa :) Mutta ei siitä haittaa ole :) Pitävät pojalle seuraa kun ukkelin kanssa tehdään töitä.

Sitäkin enemmän oman äidin kanssa.

Emme edes tapaa koskaan eikä ole anoppi kylään kutsunut. Enkä menisikään. Olemme täysin eri maailmoista, emmekä tule ollenkaan toimeen. Ja anoppi on puhunut minusta niin paljon pahaa, ettei enää koskaan tulla olemaankaan tekemisissä.

Olemme kovin erilaisia mutta musta on oikeasti hauskaa käydä anoppilassa.

noin viikottain on tuollainen lounas, jonne tulee myös miehen muut (3kpl) veljeä vaimoineen.. tosin kaikki emme mahdu saman pöydän ääreen, joten saatamme käydä eri aikaan.. esim. osa päivällä ja osa illalla.. Anopin kanssa jutellaan paljon elämästä ja lapsista, muutenkin kaikenlaista. Kerran olen hänelle suuttunut - useimmiten annan mennä jutut jotka ärsyttää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.. Ja jouluksi shoppailtiin yhdessä..

käydään kirpparilla ja käyn joskus lasten kanssa siellä kylässä ilman miestä.

En ole koskaan tehnyt enkä tule tekemään. Me ei vain tulla toimeen keskenämme, mutta en mä siinä koe mitään menettäväni.

Mutta en kestänyt hänen poikaansa.Nyt ystäviä edelleen,mutta vähemmän nähdään,soitellaan ehkä kerran kahdessa viikossa.

vaikka eihän me kyllä olla miehen kanssa naimisissa. Mutta jos tilanne muuttuis (eli mentäis naimisiin) en siltikään viettäis aikaa anopin kanssa. Ois tosi ihanaa jos anoppi ois ihminen jonka kanssa ois mukava olla, mutta sama ongelma täällä kuin jollain aiemmallakin kirjoittajalla: niin paljon on anoppi mua haukkunut ja väheksynyt, että sydänystäviä meistä ei kyllä voi tulla koskaan.



Ei edes kavereita. En voisi kuvitella viettäväni hänen kanssaan tuntia pidempää aikaa, kahdestaan tuskin noinkaan pitkään kestäisin.

Olen ystäviä sekä entisen poikaystävän että nykyisen miehen äidin kanssa.



Ei voi kehua, että kummankaan kanssa oltaisiin miään kovin samanlaisia ihmisiä. Mutta ystävinä voi olla kaikenlaisia ihmisiä. Erilaisuudesta oppii. Ei tarvitse olla samoja harrastuksia tai samanlaista koulutustaustaa, esim. ex-poikaystävän äiti on pelkän kansakoulun käynyt ihminen. Hän halusi eromme jälkeen säilyttää yhteyden minuun ja vähintään kerran kuukaudessa kahvittelemme yhdessä. Ollaan oltu jopa Tukholmanreissulla kahdestaan.



Kyllä sivistykseen kuuluu se, että tulee kaikenlaiset ihmisten kanssa toimeen. Aidosti sivistynyt ja koulutettu ihminen kykenee seurustelemaan niin professorin kuin roska-autonkuljettajankin kanssa niin, että kummallakin osapuolella on miellyttävä keskusteluhetki.



Eri juttu tietysti, jos on jonkun kanssa riidoissa... Mutta riidatkin voi sovitella ja asioita antaa anteeksi.

Nähdään muutaman kerran vuodessa (asutaan kaukana) ja olemme aivan eri aurinkokunnista.



Ikävä juttu.

Käydään yhdessä ulkoilemassa ja silloin tällöin syömässäkin tai kahvilla, mutta ei joka viikko. Kutsutaan välillä meille syömään tai kahvittelemaan. Asutaan lähekkäin, joten piipahdetaan joskus ohimennen vaan jotain lainaamassa tai tuomassa. Lapsemme haluaakin käydä mummon luona silloin tällöin leikkimässä ja anoppikin haluaa nähdä lastamme, joten on luonnollista vierailla. Kun olin hoitovapaalla, teimme jopa kauppareissuja yhdessä, käveltiin kauppaan ja takaisin jotta saatiin liikuntaa. Ollaan tehty anopin ja apen kanssa myös yhdessä mökkireissuja. Ja kaikki tämä ihan mielellään! Anoppi on onneksi niin ihana ettei lyhyestä välimatkasta huolimatta tuppaudu liikaa.

Silloinkin se oli kyllä sellaista hieman teennäistä, molemmat jotenkin varuillaan. Mutta oli meillä ihan kivaakin. Ikäeroa kuitenkin, kun on 36v ja elämä niin erilaista.

Anopilla on huippusiistiä ja ei yhtään eläimiä, me taas asutaan maalla ja eläimiä on jokalähtöön, joten myös hieman saattaa jossain koiran tai kissan karvaakin olla.. Lisäksi meillä on puulämmitys ja siitä tulee mukanaan puuroskaa ja lapset leikki-iässä.. Anopin mielestä meidän pitäisi kuitenkin elää niin, kuin joskus lapsettomina kerrostalossa elettiin. Hieman hankala toteuttaa, mikäli meinaisi anopin määräysten mukaan elää.



Valitettavasti hänen halunsa puuttua meidän elämään on hieman liian suuri ja minä taas melko vahvana ihmisenä en todellakaan katsele sellaista ja tulee sanottua melkoisen tylystikin tarvittaessa.



Kuitenkin olemme väleissä ja kävimme jopa muutaman kerran viime vuoden aikana yhdessä lasten kanssa ostoksillakin kaupungissa.

Arvostan kuitenkin anoppiani, hänellä on mielestäni kuitenkin taito pitää omat ohjat hanskassaan ja silti voin pitää omani ja jotenkin elää rinnakkain ilman suurempia yhteenottoja. En kyllä koe olevani hankala miniäkään, haluan olla sopuisa yksilö.



Mutta pelkään, kun itselleni tulee se eteen, että minusta tulee anoppi (toiv. naiselle ;) Niin, miten itse osaan suhautua miniään, joka voi olla taas ihan erityyppinen, kuin minä. Voi olla jopa sellainen, ettei edes yritä tulla toimeen. Itse kuitenkin aijon yrittää ja toivon, että meillä voisi olla hyvät välit.



Sen tiedän kuitenkin, että pahin virhe on mennä puuttumaan toisten elämään. jokainen vaan elää tyylillään ja siihen ei "valitettavasti" enää anopilla ole sanavaltaa. Ja vaikka joku antaisikin pomottaa, se ei tykkää anopistaan. Ei vaan sano sitä, kun ei uskalla.

ensimmäiset 10 vuotta meni ihan hyvin, molemmat olemme kovin eläinrakkaita, joten keskusteltavaa riitti, mutta heti kun esikoisemme syntyi, alkoi puuttumaan asioihimme aivan liikaa, enkä välillä jaksa sitä!