OPETTAJILLE

...hyvin harvoin työni tuntuu raskaalta. Toki on paljon sellaista, mitä ei opiskellessaan edes kuvitellut eteen tulevan, mutta se on mielestäni myös tämän työn rikkaus. Kymmenessä vuodessa kuva opettajan työstä on muuttunut itselläni melkoisesti. Valmistuin innostuneena omasta aineestani ja nyt tuntuu, että on oikeastaa ihan sama mitä ainetta opetan, kunhan kontakti oppilaisiin on aito ja pystyn jotenkin auttaa heitä kasvussa aikuiseksi.



Tunnustan tekeväni työtä todella paljon persoonallani ja päästän oppilaat melko "lähelle". Tuosta johtuen on joskus tosi rankkoja juttuja, joista ei välttämättä pääse irti työpäivän jälkeen, mutta monesti aito kontakti myös palkitsee kovasti. Oma luokkani on nyt ysi ja tiedän, kuinka haikeaa heistä "luopuminen" kaiken yhdessä koetun jälkeen ensi keväänä on. Mielestäni on palkitsevaa, kun huomaa olevansa aikuinen, jolle nuoret uskaltavat kertoa omia asioitaan (tietysti suurin osa on positiivisia asioita, osa sitten niitä negatiivisia).



Työn rajaaminen ei siis ihan aina onnistu, mutta pääsääntöisesti pyrin hoitamaan työasiat koulussa. Olen yleensä koululla töissä klo 8-16, on opetusta sitten miten vaan. Teen koulussa kokeet, valmistelut (opetan ainetta, jossa on paljon valmistelua) ja korjailen kokeet, tutkielmat, ryhmätyöt jne.



Raskaimmaksi itse koen töiden epätasaisen jakaantumisen. Kaikissa paikoissa on aina töissä ihmisiä, joille "yhteiset" hommat kuulu. Tuo luisteleminen valvonnoista, juhlapäivien järjestelyistä, tiimeistä,... kaatuu aina muille. En siis tarkoita esim. omaehtoisia projekteja tms. vaan niitä juttuja, jotka kuuluvat kaikkien koulujen toimintaan ja työllistävät yleensä aina samoja ihmisiä. Vaikka kuinka tehtäviä jaetaan, niin kaikilla ei ole minkäänlaista työmoraalia vaan törkeästi jätetään hommia tekemättä ja luotetaan siihen, että kyllä JOKU MUU tekee

Joskus olen tästä nauttinut enemmänkin. Mutta tämä syksy on ollut raskas.

Sama juttu. Pieni lapsi kotona ja yläkoulussa töissä. Vähän alkanut harmittaan, etten jäänyt pidemmäksi aikaa kotiin lapsen kanssa. Syksy on ollut todella rankka ja omaa ammatinvalintaa on tullut mietittyä tosi tarkkaan. Onko tämä ammatti kaiken tän vaivan arvoista?! Voi tosin olla, kun kokemusta tulee vielä lisää, niin suhtautuminen työhön muuttuu rennommaksi ja tehtävien töiden määrä vähenee. Tosin, jos seuraa opettajanhuoneessa opettajia, joilla n. 20 vuotta työkokemusta, niin siellä he huhkivat kainalot märkinä ihan niin kuin opettajat, joilla ei työvuosia ihan näin paljon takana. Vaativa on ammatti ja näinhän se on, että koko ajan sosiaalitapauksia ja erityisoppilaita on lisää normaali luokissa. Palkitsevaakin tämä välillä on, hienoa on päästä seuraamaan nuoria, joilla on kovimmat kehitysvaiheet päällä. Mutta kun se ei jää ihan siihen seuraamiseen...

- en ota liikaa tunteja, ei siis motaa ylituntia

- pidän huolta, että luokanvalvojan työstä saan välillä välivuoden (kolmen vuoden välein)

- en vapaaehtoisesti ilmoittaudu erilaisiin projekteihin mukaan

- suljen työpuhelimen iltaisin

- välitunneilla yritän ehtiä opehuoneeseen tuulettumaan ja juttelemaan mukavia (auttaa todella paljon!)

- pidän välillä kevyempiä tunteja jolloin teemme jotakin poikkeuksellista

- käyn joka päivä syömässä kunnolla

- EN tuo töitä kotiin, kuin ainoastaan viimeisessä "hädässä"

- pidän yhteyttä oppilaiden vanhempiin ensisijaisesti sähköpostitse

- ongelmiin puutun mahdollisimman nopeasti

- venytän työpäivää tarvittaessa mieluummin aamusta kuin iltapäivästä, jos mahdollista

- en murehdi oppilaiden asioita kotona



Eniten minusta voimavaroja vievät ja työstä raskaan tekevät luokanvalvojan työ, ylimääräiset projektit ja valvonnat.

että ilman päiväkirjaani en pärjäisi tuntiakaan. Kirjoitan kaikki muistettavat asiat ylös ja vetelen yli sitä mukaa kun olen saanut ne hoidettua... ja värikkäät tarralaput kovassa käytössä myös.



Minullakin taas pieniä lapsia, mutta silti nautin työstäni valtavasti, enkä koe sitä kovin raskaaksi kuin hetkittäin! Mahtavaa saada viettää päiviä nuorten keskellä. Tosin suru välillä puserossa joidenkin vaikeiden kotiolojen tai elämäntilanteiden takia. Ongelmaisia oppilaita tosiaan enemmän kuin esim. 10 v. sitten... ja resurssit samalla pienenevät jatkuvasti. Surullista.

Nyt olen hoitovapaalla ja tämän jakson jälkeen aion suunnata muihin hommiin. Pälli ei kestä antaa itsestä niin paljon.

nelosen mainitsemat keinot käytössä. Lisäksi pyrin nukkumaan aina kunnon pitkät yöunet. Virkeänä jaksaa kaikkea paremmin.

mutta kysynkin, että kuinka pystyt tekemään korjaus yms. työt koulussa? Vai jäätkö tuntien jälkeen koululle korjailemaan? Minulla on aina korjattavaa mukana kotona (nytkin kassissa on kahdet kokeet ja yhdet kirjoitelmat), joita ryhdyn vielä tässä iltani "ratoksi" korjailemaan. Olen tosin äikänope, joten korjattavaa on aina!



Meilläkin on kaksi pientä lasta, ja kotona työskentely illalla on hankalaa varsinkin silloin, kun mies on iltavuorossa. Silloin työt jäävät aina tähän myöhäisiltaan, kun lapset ovat nukkumassa ja itse olen käynyt suihkussa ja tehnyt muut iltahommat.



Välillä on tosi rankkaa. Mutta onneksi meidän opettajainhuoneessa on ihania työkavereita, joiden avulla jaksaa. Ja hei, muista pyytää rohkeasti apua muilta! Me esimerkiksi äikäopettajien kesken vaihdamme kaikki monisteet, kokeet yms. Se vähentää usein omaa työtä edes vähän.

korjaan kokeita hyppytunneilla ja välillä kymmenen aamuina menen kahdeksaksi koululle hommiin. Lisäksi aina kun pidän kokeita jollekin luokalle, korjaan siinä valvoessani yleensä toisen luokka-asteen kokeita. En myöskään palauta kokeita välttämättä heti seuravalla tunnilla, voi mennä parikin viikkoa välissä.



nelonen taas

Nyt olen hoitovapaalla ja tuskin palaan enää yläkouluun.



Itse luulen, että tärkeintä on päästä eroon naisopettajan perustaudista, perfektionismistä. Seurasin yläkoulussa ollessani niitä burn outin partaalla puurtavia, tunnollisia naisopeja ja sitten taas rennosti, välitunnilla sohvalla kahvittelevia ja nauravia miesopeja. Tietääkseni ko. miesopet pyörittivät samoja kalvoja ja kokeita vuodesta toiseen, korjasivat kokeet tuntien aikana ja sluibasivat kaikesta mistä voivat. He olivat suosittuja oppilaiden keskuudessa.



En tiedä, voi olla että Suomen pisa-menestys lepää täydellisyyteen pyrkivien naisopettajien harteilla, mutta oman hyvinvoinnin takia heidänkin pitäisi relata.

Opetan yläkoulussa ja lukiossa ja pärjään oikeasti idealismin voimalla. En käytä montakaan nelosen konsteista, enkä pysty tai edes halua erottaa koulua ja "omaa" elämääni. Olen sitäkin joskus kokeillut, mutta se vasta loppuun veti. Opettamisesta tuli suoraan sanottuna liian tylsää, samanlaista, monotonista. Lisäksi se vaati sitä, ettei katsonut minkään oppilaiden ongelmien ratkaisemista itselleen kuuluvaksi asiaksi, vaikka ne ongelmat olisi liittyneet opetttavaan aineeseen. Musta ei ollut siihen, koska mä oikeasti koen pystyväni aika moniin ongelmiin (en tietty kaikkiin). Mutta ne ratkaisukeinonaihiot tulee mulle just sillain kun omien lasten kanssa puuhatessa tulee mieleen että tämä muuten ehkä toimisi. Tai illalla romaania lukiessa tulee mieleen. Mä myös pidän idealismia yllä lukemalla paljon ammattikirjallisuutta sekä omasta aineesta että peda-kirjallisuutta, didaktiikkaa, erityisopetustajne. Musta on kiva keksiä välillä uusia menetelmiä. Sitäpaitsi ne projektit jms lisätyöt on välillä ihan hauskoja.



Mitään korjauksia mä en edes uneksis tekeväni koulussa. Mä teen ne kotona pehmeällä sohvalla villasukat jalassa ja teemuki kourassa lasten ollessa pihalla tai nukkuessa. Mitä sitä suotta itseään kiusaamaan.



Mut mulla on myös aika hyvä kokoelma valmiita tuntimateriaaleja, joista voi vaan ottaa jos ei jaksakaan tai ehdikään kehittää mitään uutta. Ei siis ole pakko.



Mutta kukin tavallaan. Joillekin se rutiini ja tiukka työn ja oman ajan erottaminen ehkä on se edellytys. Mä olin ennen koulumaailmaa töissä ammatissa, jossa noin ei vaan voinut ajatella ja työtyylini on ehkä sieltä peräisin.



Olen siis ollut muissakin töissä kuin opettajana. Kaikissa töissä on hyvät ja huonot puolensa. Niiden kanssa pitää vaan elää. Ei mistään pullasta saa pelkkiä rusinoita (ja aika kamalaa sein olisi, miettikää nyt vähän). Eikä tämä oikeasti ole sen raskaampaa kuin muutkaan työt. Joka työssä, missä olen ollut, alkaen ekasta kesätyöstäni maatalouslomittajana, ihmiset on olleet itse sitä mieltä, että juuri tämä on maailman raskain ja vaativin työ. Joka paikassa varmaan yhtä oikeutetusti.