masennus hiipii

olen pienten lasten kotiäiti ja tunnen kuinka masennus meinaa hiipiä elämääni. neuvolassa en halua ainakaan vielä asiasta puhua, kun tuntuu että siinä sitten jotenkin leimautuu. fiksuna ihmisenä tiedän ettei näin ole tai ainakaan saisi olla, mutta täydellinenäiti -syndroomaa estää minua kertomasta asiasta. toisaalta olen yrittänyt puhua asiata puolisolleni ja joillekin sukulaisille ja ystäville, mutta tuntuu ettei heitä kiinnosta tai he eivät oikeastaan halua kuulla asiasta mitään. tuntuu että vain iloisista ja hyvistä asioista ja hetkistä saa puhua. uupumuksesta ja väsymyksestä kukaan ei halua kuulla mitään. tuntuu ettei kukaan oikesti halua kuulla/tietää mitä toiselle kuuluu, saati sitten auttaa tai ilostuttaa toista ihmistä.

tulipas ruikutettua! ruikutanpa vielä vähän lisää!

mielestäni erityisesti pienten lasten äitejä huomioidaan aivan liian vähän ja sitä "työtä" mitä he tekevät. lasten hoitamnen kotona on ihaninta mitä tiedän, mutta välillä se käy niin germon päälle. se on vuorotonta työtä ilman taukoja ja unettomat yöt siihen päälle, on soppa valmis lusikoitavaksi, yksin, ei kukaan tule sinua syöttämään...



mussukka