Lapsellani on hiv :(

Anteeksi, en tiedä, miksi ajettlin lapsen olevan vielä pieni. Aikuisikäisetkin ovat lapsia. Sorry, tökerö eka kommentti :(

kun aikuisista lapsista usein sanotaan "tyttäreni" tai "poikani".

myös biolapsia. Vaatii ivf:n ja jos äiti on positiivinen, lääkityksen raskauden ja synnytyksen ajaksi.

Oliko se jotenkin niin, että mieheltä voi sen sperman jotenkin "pestä" tms. että voi ihan omilla siittiöillä hedelmöittää sen puolison munasolun?

myös biolapsia. Vaatii ivf:n ja jos äiti on positiivinen, lääkityksen raskauden ja synnytyksen ajaksi.

Vähän niinkuin joku diabetes tai epilepsia, eli krooninen tila, joka pysyy aisoissa lääkityksellä.

Se, että HIV tarttuu seksistä, aiheuttaa sosiaalista stigmaa, ja tekee siitä mukamas niin paljon kamalamman jutun kuin vaikka diabeteksestä (vaikka kakkostyyppiin sairastuvat saavat yhtälailla syyttää vain itseään)

näin minäkin olen ymmärtänyt. Vaatii toki tunnollisuutta. Lapsesikin voi vaan todeta että kyllä on lottovoitto syntyä suomeen. Olot on hyvät. Sosiaalijärjestelmä ei jätä yksin. Turha hiviä on täällä pelätä enää kuten sitä on pelätty. Tsemppiä.

Voin kuvitella, miten pahalta tuntuu ja huolestuttaa.



Suosittelisin ottaman yhteyttä Aids-tukikeskukseen. Soita vaikka neuvontalinjalle. Keskustelu asiantuntijan kanssa todennäköisesti lievittää huoliasi, ehkä jopa johtaa jonkinlaisen vertaistuen löytymiseen. HIV:n hoito on onneksi edistynyt viime vuosina isoin harppauksin!



http://www.aidstukikeskus.fi/sivut/

Voimia tilanteeseen. Puhuminen auttaa ja asiasta selvän ottaminen vaikka tietokin lisää tuskaa mutta hiv ei ole tänä päivänä mikään kuoleman tauti. Hoidettavissa oleva ja kurissa pidettävä yleissairaus jonka olemassa olon tiedostaminen on tärkeää! Niin sairastavalle itselleen kuin läheisimmillekkin. Perheen perustaminenkaan ei ole mahdottomuus, monia vaihtoehtoja on.



Minä tiedän kaukaa ..voisko näin sanoa.. yhden hiv-ihmisen, pitkän pitkän elämän eläneen. Omilla elin tavoillaan sen sitten tuhonneen mutta hivin kanssa elämää eli pitkään ja hyvin.

Aidstukikeskukseen ole viime viikolla jo soittanutkin, ehkä menemme sinne vielä keskustelemaan, mutta meillä on sinne jonkinlainen välimatka niin ainakin toistaiseksi käydään muualla juttelemassa tai siis olen mieheni kanssa vasta menossa ensimmäistä kertaa. Osa nuoremmista lapsistamme ei tiedä sisaruksensa sairaudesta. Koen, että en halua tällaista taakkaa heille antaa kannettavaksi ja myös lapseni oli samaa mieltä. Toinen lapseni, joka tietää asiasta on varmaan vielä jonkinlaisessa shokissa, kun ei ole kommentoinut/reagoinut asiaan mitenkään. On kuin mitään ei olisi tapahtunut, ei halua myöskään mennä juttelemaan asiasta ulkopuolisen auttajan kanssa. Minä olen täällä vaan itkenyt ja lukenut nettiä, välillä rauhoittunut lukemisten perusteella, välillä taas aivan kauhuissani kaikista lääkkeiden sivuvaikutuksista. Mieheni on ottanut asian selvästi rauhallisemmin, mutta kylllä hänkin asiaa suree. Lapsemme, jolla siis sairaus, on ollut aivan "normaali", mutta ajattelen, ettei uskalla tuoda pelkojaan meille vanhemmille esiin. On varmasti surrut asiaa ennen kuin kertoi meille ja hänhän on myös tiennyt sairaudestaan paljon pidempään kuin mitä me muut perheenjäsenet.



Mutta kiitos vielä kaikista vastauksista. Päivä kerrallaan nyt mentävä eteenpäin.



t. ap