Kamalin kokemus lapsuudessasi?

Monen vuoden ajan jouduin kulkemaan kuvainnollisesti varpaillani etten vaan ärsyttäisi vanhempiani, ja öisin kuuntelemaan kuinka isä mättää äitiä turpaan, sitä ennen äiti oli taas tuntikausia melskannut ja huutanut ja syyttänyt isää vaikka mistä (ei oikeuta lyömistä, mutta ei ollut kivaa kuultavaa sekään). Aamulla olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut ja sama toistui taas illalla.

Koskaan ei voinnut tietää mistä päin tuuli käy.



Ihan yksittäisenä tapauksena naapurin sedän sanat: "Taasko se on meillä?". Siitä oivalsin, että en ollut toivottu leikkivieras. Kävin usein naapurissa leikkimässä enkä sitten ymmärtänyt, että se ei heistä ollut toivottavaa. Omaan kotiini en saanut kavereita viedä.

-Vanhempien miljoonat riidat, joissa isä uhkaa heittää äitini ulos ja se tunne, kun aamulla heräät ja äitiä ei ole missään (=olikin mennyt käymään kaupassa tms.).

-Herätä keskellä yötä vanhempien riitaan.

-Koulukiusaamis helvetti, jota kesti eskarista yläasteen loppuun asti.

-Mummin vähättely (=eihän noin rumaa tyttöä ota kukaan poika! Joo-o, mä OLIN läski ja tiesin sen sanomattakin!) ja se, etten ollut saman arvoinen muiden lastenlasten kanssa, itse asiassa, jos tarkemmin ajattelee, niin mua ei ollut hänelle edes olemassa (olin seitsemästä serkuksesta nuorin, seuraavaksi vanhin serkus oli mun siskoni, joka on mua 9 vuotta vanhempi..

-Se arvottumuus, en ollut yhtä hyvä kuin siskoni, mitä tahansa teinkin, niin ei se ollut yhtä hyvä kuin "Maijan" tai "Marjan" (ja varsinkin Maijan). "Maijan" kuoroesityksissä ja soittoesityksissä kyllä käytiin ja tuetiin ja kannustettiin, samoin taideopintoja. Itse harrastin tanssia ja tanssin vieläkin ja KOSKAAN ei vanhempani tulleet esityksiini. Samoin olisin halunnut soittotunnille (viulu oli haavenani), mutta en päässyt, koska ethän sä koskaan opi soittamaan kunnolla, kun musiikin numerokin on niin huono (=7 ja tuokin sen takia, että opettaja verotti laulukokeen takia niin paljon. Laulukokeissa laulettiin toisessa huoneessa ja muut naureskelivat oven takana..). Osaan kuitenkin lukea nuotteja (kukaan ei ole koskaan opettanut), olen oppinut aikuisena soittamaan kitaraa ja nokkahuilua (kukaan ei ole opettanut) ja se viulu on edelleenkin haavena, mutta en kehtaa enää näin vanhana mennä soittotunneille :( Samoin tykkäsin piirrellä ja maalata ja mulla oli kuvis aina 9, mutta eipä nuo teokset olleet yhtä hyviä kuin "Maijan". Jotenkin tuli tunne, että vaikka mä löytäisin uuden planeetan tai keksisin lääkkeen AIDS:iin, niin enhän mä olisi mikään..

Vanhemmat myös auttoivat tuota "Maijaa" aina rahallisesti, joka helvetin viikonloppu, kun tuo tuli kotiin, se sai aina jotain 100-200 markkaa. Itse kun opiskelin, niin sain hädin tuskin 10 euroa, yleensä en edes sitäkään..

-Alkkis setä ja yksi joulu (oikeastaan ainoita muistoja, mitä mulla on lapsuudesta), kun setä tuli meille kännissä etsimään perhettään. Ja heidän riita, johon sotkeutui myös tätini mies. Ja kuinka nuo sitten heittivät setäni pihalle niskaperseotteella. Ja siitä sitten alkoikin 15 vuoden vihan pito...



Juu, mulla ei ole kuin muutama muistikuva lapsuudesta..

pieraisin vahingossa isäni sylissä ja se heivas mut tukasta lattialle.

vanhempieni avioero.

-Vanhempien miljoonat riidat, joissa isä uhkaa heittää äitini ulos ja se tunne, kun aamulla heräät ja äitiä ei ole missään (=olikin mennyt käymään kaupassa tms.). -Herätä keskellä yötä vanhempien riitaan. -Koulukiusaamis helvetti, jota kesti eskarista yläasteen loppuun asti. -Mummin vähättely (=eihän noin rumaa tyttöä ota kukaan poika! Joo-o, mä OLIN läski ja tiesin sen sanomattakin!) ja se, etten ollut saman arvoinen muiden lastenlasten kanssa, itse asiassa, jos tarkemmin ajattelee, niin mua ei ollut hänelle edes olemassa (olin seitsemästä serkuksesta nuorin, seuraavaksi vanhin serkus oli mun siskoni, joka on mua 9 vuotta vanhempi.. -Se arvottumuus, en ollut yhtä hyvä kuin siskoni, mitä tahansa teinkin, niin ei se ollut yhtä hyvä kuin "Maijan" tai "Marjan" (ja varsinkin Maijan). "Maijan" kuoroesityksissä ja soittoesityksissä kyllä käytiin ja tuetiin ja kannustettiin, samoin taideopintoja. Itse harrastin tanssia ja tanssin vieläkin ja KOSKAAN ei vanhempani tulleet esityksiini. Samoin olisin halunnut soittotunnille (viulu oli haavenani), mutta en päässyt, koska ethän sä koskaan opi soittamaan kunnolla, kun musiikin numerokin on niin huono (=7 ja tuokin sen takia, että opettaja verotti laulukokeen takia niin paljon. Laulukokeissa laulettiin toisessa huoneessa ja muut naureskelivat oven takana..). Osaan kuitenkin lukea nuotteja (kukaan ei ole koskaan opettanut), olen oppinut aikuisena soittamaan kitaraa ja nokkahuilua (kukaan ei ole opettanut) ja se viulu on edelleenkin haavena, mutta en kehtaa enää näin vanhana mennä soittotunneille :( Samoin tykkäsin piirrellä ja maalata ja mulla oli kuvis aina 9, mutta eipä nuo teokset olleet yhtä hyviä kuin "Maijan". Jotenkin tuli tunne, että vaikka mä löytäisin uuden planeetan tai keksisin lääkkeen AIDS:iin, niin enhän mä olisi mikään.. Vanhemmat myös auttoivat tuota "Maijaa" aina rahallisesti, joka helvetin viikonloppu, kun tuo tuli kotiin, se sai aina jotain 100-200 markkaa. Itse kun opiskelin, niin sain hädin tuskin 10 euroa, yleensä en edes sitäkään.. -Alkkis setä ja yksi joulu (oikeastaan ainoita muistoja, mitä mulla on lapsuudesta), kun setä tuli meille kännissä etsimään perhettään. Ja heidän riita, johon sotkeutui myös tätini mies. Ja kuinka nuo sitten heittivät setäni pihalle niskaperseotteella. Ja siitä sitten alkoikin 15 vuoden vihan pito... Juu, mulla ei ole kuin muutama muistikuva lapsuudesta..

juhannusta viettämään. Näin isää ehkä 3 vuoden välein keskimäärin. Olin tosi iloinen siitä että isä tuli suomeen, mutta jälkikäteen ajateltuna ehkä samalla hieman katkera siitä kun isä ei juuri itsestään ilmoitellut.



Sattui olemaan uusi kaveri minulla siinä juhannuksen vietossa mukana, mökkinaapuri. Juhannus oli mökillämme aina sellaista, että joku sukulaismies veti takapuolet täysin olalle ja konttaili+yrjösi loppuillan jossain nurmella. Ei mitään hirmu hauskaa lasten silmille. Kysyin sitten iskältä vähän näyttämisen haluisena uusi kaveri kun oli siinä vieressä, että tulitko viinaa ottaamaan/kännäämään sinäkin, niin isä lähti ovet paukkuen mökiltä, sanaakaan sanomatta vihainen ilme kasvoillaan.

Jäin vaan siihen monttu auki ajatellen että minähän olen ihan lapsi vielä, ei kai minun sanomisiani kannata NIIN vakavasti ottaa, odotin lähinnä jotain torumista. Ajattelin että ei se voinut lähteä.

Odotin ja ajattelin että kait se tulee ihan pian takaisin, käy vaan parkkipaikalla tai jotain. Vaan ei tullut. Seuraavaksi kuulin isästä varmaan 4 vuoden päästä. Olipa julma rangaistus pienelle lapselle muutamasta typerästä sanasta. Olin niin pettynyt, olin odottanut niin kauan isän näkemistä, koko päivän kuuntelin tarkkaan auton ääniä, että joko pihalle ajoi isän auto. Sain odottaa tosi kauan ennen kuin seuraavaksi nähtiin tai puhuttiin. Taisin olla 10v tai 12v itseasiassa.



Saattoi olla että mummolla oli jotain kärhämää poikansa kanssa siinä sitä ennen, näin muistelisin ja että minun sanomiseni oli sitten se viimeinen niitti. Silti, olisi voinut soittaa ja selittää edes.



Mietin, että minulla on kaikki hyvin; ihana perhe ja valtavan hyvä ja rakastava mies, mutta minä yritän rumilla sanoilla työntää häntä pois luotani vaikka häntä rakastan. Eikä ole eka mies, kaikki suhteet katuu näin. Toistanko tuota samaa typerää kaavaa? Ja miten siitä pääsee pois?

Tekijänä hyvin läheinen mieshenkilö, ei isä. Jatkui useita vuosia.

...pahoinpitely, hyväksikäyttö; haukkuminen, nälkää näkeminen, se että en nähnyt äitiä kuin 2-3 veen välein ja se, että isäni kuoli ja sukuni ei pitänyt yhteyttä koskaan...en ollut koskaan mitään.Kaikki pahuus sattui sijaisperheissä. Äitini sairastui kun olin 3 ja siitä se helvetti alkoi. Koskaan en voi antaa anteeksi. Mutta onneksi nykyään olen jaloillani, minulla on ihanat lapset ja mies:)

-Vanhempien miljoonat riidat, joissa isä uhkaa heittää äitini ulos ja se tunne, kun aamulla heräät ja äitiä ei ole missään (=olikin mennyt käymään kaupassa tms.). -Herätä keskellä yötä vanhempien riitaan. -Koulukiusaamis helvetti, jota kesti eskarista yläasteen loppuun asti. -Mummin vähättely (=eihän noin rumaa tyttöä ota kukaan poika! Joo-o, mä OLIN läski ja tiesin sen sanomattakin!) ja se, etten ollut saman arvoinen muiden lastenlasten kanssa, itse asiassa, jos tarkemmin ajattelee, niin mua ei ollut hänelle edes olemassa (olin seitsemästä serkuksesta nuorin, seuraavaksi vanhin serkus oli mun siskoni, joka on mua 9 vuotta vanhempi.. -Se arvottumuus, en ollut yhtä hyvä kuin siskoni, mitä tahansa teinkin, niin ei se ollut yhtä hyvä kuin "Maijan" tai "Marjan" (ja varsinkin Maijan). "Maijan" kuoroesityksissä ja soittoesityksissä kyllä käytiin ja tuetiin ja kannustettiin, samoin taideopintoja. Itse harrastin tanssia ja tanssin vieläkin ja KOSKAAN ei vanhempani tulleet esityksiini. Samoin olisin halunnut soittotunnille (viulu oli haavenani), mutta en päässyt, koska ethän sä koskaan opi soittamaan kunnolla, kun musiikin numerokin on niin huono (=7 ja tuokin sen takia, että opettaja verotti laulukokeen takia niin paljon. Laulukokeissa laulettiin toisessa huoneessa ja muut naureskelivat oven takana..). Osaan kuitenkin lukea nuotteja (kukaan ei ole koskaan opettanut), olen oppinut aikuisena soittamaan kitaraa ja nokkahuilua (kukaan ei ole opettanut) ja se viulu on edelleenkin haavena, mutta en kehtaa enää näin vanhana mennä soittotunneille :( Samoin tykkäsin piirrellä ja maalata ja mulla oli kuvis aina 9, mutta eipä nuo teokset olleet yhtä hyviä kuin "Maijan". Jotenkin tuli tunne, että vaikka mä löytäisin uuden planeetan tai keksisin lääkkeen AIDS:iin, niin enhän mä olisi mikään.. Vanhemmat myös auttoivat tuota "Maijaa" aina rahallisesti, joka helvetin viikonloppu, kun tuo tuli kotiin, se sai aina jotain 100-200 markkaa. Itse kun opiskelin, niin sain hädin tuskin 10 euroa, yleensä en edes sitäkään.. -Alkkis setä ja yksi joulu (oikeastaan ainoita muistoja, mitä mulla on lapsuudesta), kun setä tuli meille kännissä etsimään perhettään. Ja heidän riita, johon sotkeutui myös tätini mies. Ja kuinka nuo sitten heittivät setäni pihalle niskaperseotteella. Ja siitä sitten alkoikin 15 vuoden vihan pito... Juu, mulla ei ole kuin muutama muistikuva lapsuudesta..

Eihan silla ole mitaan valia missa iasssa uuden taidon oppii. Mene yksityisille tunneille jos arastelet noin paljon. Taalla USA:ssa Community Colleget pursuvat elakelaisia vaikka mita uusia asioita oppimassa eika kukaan katso kieroon.

n. 10 kirurgista operaatiota elämäni ensimmäisen 12 vuoden aikana, ja 9-vuotiaana jouduin todella isoon leikkaukseen, jonka takia jouduin olemaan käytännössä koko vuoden pois koulusta ja minulla kävi opettajat kotona. Paluu normaalielämään ei enää tuon jälkeen onnistunut - en saanut enää kavereita, minut syrjäytettiin ja varsinainen kiusaaminen alkoi ala-asteen lopulla ja jatkui koko yläasteen. Tilannetta ei helpottanut isäni pakkolomautus ja sitä seurannut alkoholisoituminen, 90-luvun puolivälissä seurannut lainatakauksen kaatuminen omille niskoille ja näistä vaikeuksista johtunut vanhempieni koko 90-luvun kestänyt jatkuva riitely ja isäni huonovointisuus jonka hän purki meihin muihin. (lähinnä henkistä väkivaltaa ja tyranniutta, mutta joskus myös fyysistä.) 90-luvun lopulla tavoitin isäni kuristamasta äitiä ja sen jälkeen tilanne on rauhoittunut heidän välillään.

Mutta minä käyn edelleen psykiatrian poliklinikalla, onneksi voin nykyisin jo tosi hyvin.

Yksi suurimmista järkytyksistä oli varmaan kun eräs teini-ikäinen läheinen tappoi itsensä. Vieläkin on vaikea ymmärtää miksi. :(



Sille viulunsoitosta haaveilevalle, yksi tuttuni aloitti viulutunnit neljäkymmentävuotissynttäreiden kunniaksi!

Poliisit tuli tietenkin paikalle. Inhottavinta tapauksessa oli ehkä se että se sattui siihen aikaan kun kavereita oli vielä leikkimässä pihalla. Sain sitten kuulla siitä koulussa ja asiaa leviteltiin eteenpäin.

Mitään positiivista ja mukavaa asiaa ei siellä koskaan ollut.

Jaloilla ollaan, ainakin joten kuten. En luota enää kunnolla ihmisiin (liian monta kertaa olen luottanut ja saanut sen jälkeen puukosta selkään), en laske helposti vieraita ihmisiä lähelleni (ainoastaan muutama tyyppi saa tulla lähelle mieheni lisäksi) ja mitähän vielä.

Ai juu, tuon "maijan" kanssa en ole ollut kuuteen vuoteen puheväleissä (hän laittoi välit poikki isäni kuoleman jälkeen).

Ja ehkä mä menen viulutunneille, kun täytän 40v.

Muistan myös, kuinka kerran vanhempani pitivät mykkäkoulua uudesta vuodesta jouluun. Mutta ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa. Ainoastaan minä tiesin asioiden oikean laidan..

Ne muutamat hyvät muistot liittyy mammaani, hän oli ihana ihminen ja asui meillä ja vaikka hänellä oli yhteensä 14 lastenlasta ja 10 lapsenlasta ja 1 lastenlastenlapsi, niin hänellä riitti huomioita meille kaikille eikä kukaan ollu eri arvoinen hänelle. Mamma myös vahti minua navettatöiden aikaan.



Muistan myös yhden joulun. Mummi antoi aina lapsille ja lapsenlapsille ja lapsenlapsille joulurahaa. Siskoni saivat aina 500 markkaa, minä sain hädin tuskin 100 markkaa (yleensä 50 markkaa). Tuon tiettynä jouluna oltiin taas mummilassa ja mummi sitten kutsui jokaisen vuorollaan huoneeseensa, paitsi minut. Odotin sitten koko päivän/illan, että koskas on mun vuoro. Sitä ei sitten tullutkaan. Autossa äiti sitten yritti lohduttaa, että mummi vaan unohti. Kissan paskat se mitään unohti! Sinä jouluna mulle valkeni lopullisesti, että mä en ole mummille yhtikäs mitään, pelkkää ilmaa. Isoisäni oli kyllä ihana ihminen, joka ei suosinut ketään lastenlasta, toisin kuin vaimonsa.