Lue keskustelun säännöt.
Lasten kasvatuksen vaikeus ja minä itse
09.10.2009 |
Meistä aikuisista 70 % (?) valittaa omista vanhemmistaan, että äitini teki sitä ja isä tätä. Kukaan ei koskaan puhu siitä, millainen lapsi MINÄ ITSE olin. Aina vain puhutaan siitä, että vanhemmat teki väärin minun kohdallani.
Samalla lailla kuinka me kaikki painiskelemme lasten kasvattamisen kanssa, niin myös omat vanhempamme ovat painiskelleet meidän kanssa.
Vaativien lasten kasvattaminen on vaikeaa. Yritämme tehdä parhaamme ja olla johdonmukaisia kasvatuksen kanssa. Helpon lapsen kasvattaminen on tähän verrattuna lastenleikkiä.
Voisiko syy tähän omien vanhempien haukkumiseen olla se, että itse olemme olleet niin hankalia lapsia?
Kommentit (6)
Lisäksi kuviossa hyväksikäyttöä, josta en koskaan voinut kenellekään puhua koska meillä ei lasten pitänyt kuulua eikä näkyä enkä siis koskaan puhunut mistään muustakaan mitään. Vastata sai jos joku aikuinen jotain kysyi. Lapsi meni pilalle, jos sitä kehuttiin tai hellittiin.
Vanhemmillani oli useita erityyppisiä ongelmia mielenterveys- ja päihdesaralla.
Vasta aikuisena olen oppinut, että minullakin on ihmisarvo siinä kuin kenellä tahansa muullakin.
Omat lapseni kasvatan aivan toisten periaatteiden mukaan eikä minulla heidän kanssaan ole vielä mitään isompia ongelmia ollut. Vanhin on tällä hetkellä teini. Meillä on hyvät keskusteluyhteydet ja keskinäinen kunnioitus.
Ei, itse en tosiaankaan ole siis ollut missään mielessä "hankala" lapsi! Minun kohdallani tehtiin KAIKKI mahdollinen väärin siitä huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä meni omien vanhempieni kanssa vähän noidankehäksi se homma minun ollessani murrosiässä, mutta kyllä varmaan ensin minä olin hankala ja sitten vasta vanhemmat reagoivat väärällä tavalla.
Meni siis niin, että minä olin ärsyttävä teini joka olisin halunnut aina vain olla kaverien kanssa ja puuhailla ties mitä älyttömyyksiä. Vanhempani kuvittelivat voivansa muuttaa tilannetta paremmaksi rajoittamalla minun menemisiäni aivan valtavan tiukasti, mihin minä reagoin kapinoimalla kahta kauheammin, mihin he taas reagoivat rajoittamalla vielä pahemmin, mikä lopulta johti siihen että aloin nähdä heidät vihollisena jolta pitää salata kaikki tekemisensä, ja jonka sääntöjä pitää rikkoa aina kun se on teknisesti mahdollista. Esim. hyvin aikaiseen kotiintuloaikaan voi reagoida aamukännillä... ja vastaavia idioottimaisuuksia.
Toki on tilanteita, joissa lapsi ei itse millään tavalla ole hankala, vaan kaikki syy on vanhemmissa.
Minä olen pohtinut tätä asiaa, koska minulla on haastava jästipää kotona. Monesti kompastun siihen, että itse olisi pitänyt toimia toisin hänen kanssaan.
Itse sain lapsena 70-luvun malliin selkään useamman kerran. Parikymppisenä kritisoin vanhempiani tästä asiasta. Mutta nyt minulla itselläni on lapsi, jossa näen itseni - ja ymmärrän erittäin hyvin, miksi olen itse saanut selkääni.
Koen saaneeni valaistumisen, kun näen itseni lapsena tämän oman lapseni kautta. Ymmärrän omia vanhempiani ihan eri tavalla. Mutta jos minulla ei olisi juuri tätä omaa lasta, niin olisiko tämä tietoisuus jäänyt ikuisiksi ajoiksi unholaan ja olisin jäänyt vain syyttämään omia vanhempiani?
Esikoiseni on haastava lapsi, ja tunnistan itsekin hänessä paljon omia luonteenpiirteitäni. Äitini kertoi, että minä olin ihan selvästi hänen lapsistaan "vaikein"! Kauhean jääräpäinen, aika manipuloivakin, eikä mua pystynyt huijaamaan mihinkään. :)
On jotenkin kauhean helpottavaa tietää tämä, koska minustakin on tullut ihan mukava, täysipäinen ihminen. Ehkä omakaan lapsi ei mene normaalilla kasvatuksella "pilalle"...
olleeni todella haastava lapsi. Vanhempani saivat tosissaan tehdä töitä kasvattaessaan mua. Olin myös erittäin vaikea teini-ikäinen. En ole koskaan aikuisena miettinyt, että mitä vanhempani tekivät väärin kasvatukseni suhteen, nyt jos asiaa rupee miettimään niin olisivat ehkä voineet olla ankarampia. Olisivat voineet rangaista enemmän. Toisaalta olin kauan toivottu ja yritetty ainokainen, joten ehkä vanhempani eivät sitten haluneet "kohdella mua kaltoin" ?
En tiedä. Vanhempani tekivät silti mielestäni hyvää työtä ja arvosta ja rakastan heitä hyvin paljon :)
syystä että toinen mun lapsistani on todella haastava. Ei varmaan mene päivääkään, etten miettisi, mitä kaikkea etenkin tämä lapsi minusta tulevaisuudessa puhuu kavereilleen, puolisolleen, netin keskustelupalstoille ja psykologilleen, ja herra ties kelle muulle :)
Omaa lapsuuttani en ole juuri miettinyt siltä kannalta, millainen lapsi olin, omasta mielestäni olin ihan tavallinen lapsi, joka olisi vain joskus kaivannut vähän huomiota. Tosin omat vanhempani olivat molemmat alkoholisteja, joten ehkä mä en kuulukaan siihen kastiin ihmisiä, joiden olisi syytä miettiäkin, oliko tosiaan kaikki "vika" vanhemmissaan, vai tekivätkö vanhemmat vain parhaansa sen aikaisen tietämyksensä perusteella :)