Uuden ammatin opiskelu?

Minulla on kaksi ammattitutkintoa ja tehnyt töitä ilman työttömyysjaksoja tunnollisesti, niinkuin asiaan kuuluu. Pitemmän aikaa oli halu päästä sille vihreämmälle oksalle (kuten sinullakin tuntuu olevan), rahan ja terveyden takia. Polvet alkoivat reistailla fyysisen rasituksen takia.

Kiitos mieheni, sain mahdollisuuden lähteä opiskelemaan amk:hon jota nyt käyn toista vuotta. Nyt vaan on alkanut tuntua siltä, että onko tässä kuitenkaan mitään järkeä. Minä ehdin tehdä valmistuttuani vielä lähes 30 vuotta töitä ennen mahdollista eläkettä, mutta mitä sitten. Hirveä vaivannäkö ja mihin? Saako sitä sitten töitä? Jäänkö vaan sitten johonkin b-luokan hommaan ja muut vie ne paremmat paikat?

Toisaalta, en olisi jaksanut vanhaa alaani loppuikääni. Mutta pareneeko asia tälläkään?

Miksi minulla on koko ajan sisäinen palo tehdä vaikka ja mitä, niinkuin tavankansalaiset tekevät. Ulkomaillekin tekisi mieli asumaan joksikin aikaa.

Vai urautuvatko ihmiset liian helposti eivätkä näe yhtään mitään vaivaa toteuttaakseen haaveitaan?

Olen kuitenkin nuoresta lähtien haaveillut yliopistokoulutuksesta ja tänä syksynä aloitin opiskelut yliopistossa.



Ihmisten kommentit ovat olleet vaihtelevia. Aika usein on kauhisteltu, kuinka jaksan opiskella vielä noin 5 vuotta. Toisaalta minun olisi pitänyt jaksaa tehdä sitä entistä omaa alaani vielä 35 vuotta. Olen siis 31v. Minusta 5 vuotta on lyhyt aika siihen nähden, kuinka kauan ihmisen työikä kestää.



Rahaahan opiskelu vie, mutta mitä sitten. Minä (ja onneksi myös mieheni) voidaan elää köyhemminkin. Minusta ihmiset vain helposti urautuvat, eivätkä siksi tee enää mitään siirtoja 30+ iässä.

Ja ehkä eniten sitä, että unelma-ammatti osoittautuisikin ihan muuksi kun on kuvitellut.



Muutenkin monen lapsen äitinä pitää miettiä toimeentuloa ja omaa sekä perheen jaksamista. Olenko itsekäs jos lähden toteuttamaan omaa unelmaani vai tyhmä jos en sitä tee? Olen pyöritellyt näitä asioita niin paljon ja niin monta vuotta saamatta ratkaisua.



Mutta ap:n ajatus ei ole mitenkään epärealistinen. Maailma on pullollaan ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet unelmansa.

Ei ole aiemmin ollut sopiva aika:D, nyt on. Olen lukiossa ja aion yliopistoon. Ei minua kiinnosta mitä muut ajattelevat. On vaan alkanut ärsyttämään että ihmiset pitävät tyhmänä, vaikka olen sieltä fiksummasta päästä ihmiskuntaa kuitenkin.

Olen kuitenkin nuoresta lähtien haaveillut yliopistokoulutuksesta ja tänä syksynä aloitin opiskelut yliopistossa.

Ihmisten kommentit ovat olleet vaihtelevia. Aika usein on kauhisteltu, kuinka jaksan opiskella vielä noin 5 vuotta. Toisaalta minun olisi pitänyt jaksaa tehdä sitä entistä omaa alaani vielä 35 vuotta. Olen siis 31v. Minusta 5 vuotta on lyhyt aika siihen nähden, kuinka kauan ihmisen työikä kestää.

Rahaahan opiskelu vie, mutta mitä sitten. Minä (ja onneksi myös mieheni) voidaan elää köyhemminkin. Minusta ihmiset vain helposti urautuvat, eivätkä siksi tee enää mitään siirtoja 30+ iässä.

minulla oli siksi "helppo" valinta, että entinen työni oli sh siis vuorotyötä. Vuorotyö on paljon pois perheeltä ja mieheni oli siksi niin motivoitunut minun opiskeluun. nyt minulla on kaikki viikonloput perheelle. Töissä olleessa oli vähintään puolet viikonlopuista pois perheen luota. Siksi en koe olevani itsekäs, enkä rasittavani perhettä tällä opiskelulla.



Tietysti opiskelua pitää ajatella myös realistisesti, esim. valita sellainen ala, jossa on ainakin kohtuullinen työllisyystilanne.

älä ainakaan pelkää tehdä jotain tai jättää jotain tekemättä siksi että mietit mitä muut asiasta ajattelee. Jos miehesi sinua tukee ja yhdessä arjesta pystyt sopimaan niin go for it! Ei se oo lapsilta pois jos arjen saa pyörimään ja jättää opiskelusta huolimatta aikaa lapsille.



Huono puoli asiasta on että ymmärtääkseni alan koulutukseen on vaikea päästä ja työllisyys tilanne vielä hankalampi mutta jos et totaalisesti polta siltoja takanasi niin voithan aina palata ammattiisi jos homma ei toimikaan. Tai pysyä työssäsi vaikka osa-aikaisena tai tai... no tiedät itse varmaan tarkemmat rajoitteet ja kaikenlaiset mahdollisuudet.



Elä oma elämäsi niin ettei sitten ainakaan tarvitse katua niitä asioita mitä olisi voinut toteuttaa mutta "en uskaltanut" tai "en tehnyt koska äitini sanoi niin". Ainahan voi käydä huonosti ja toivoa myöhemmine ettei olisi lähtenyt yritykseen mutta se on sitä surullisen kuuluisaa jälkiviisautta. Emme voi etukäteen tietää mitä tapahtuu ja voimme toimia vain saatavilla olevan tiedon varassa. Yritä ja uskalla jos se kovasti mietityttää ja kiinnostaa. Tee se järjellä ja suunnittelulla ja yritä nauttia asiasta.